Riikka Taavetti, seksuaalisuuden historian tutkijatohtori
”Louisa May Alcottin Pikku naisia (1868) on yli 150 vuotta vanha, osin moralistisen uskonnollinen ja pateettisen patrioottinen kirja. Silti se onnistuu puhuttelemaan sukupolvi toisensa jälkeen erityisesti tyttöjä ja nuoria naisia. Kirjallisuus, jossa tyttöys ja naiseus on moninaista, on edelleen arvossaan. Kirja muistuttaa, että myös ne toisten ihmisten unelmat, joita ei itse pidä arvokkaina, ansaitsevat kunnioitusta ja tilaa.
Pikku naisia kuvaa nuoruutta kriisin keskellä. Nämä ovat tyttöjä keskellä Yhdysvaltain sisällissotaa. Isä on rintamalla. Olosuhteet ovat äärimmäisen epävarmat.
Ilmiselvistä eroista huolimatta pandemia-Suomessakin on samaa epävarmuutta tulevaisuudesta, huolta itsestä ja omista läheisistä. Kokemus siitä, että menettää jonkin osan nuoruudestaan, koska ei voi elää sitä kuin ajattelee, että sitä kuuluisi elää. On aina mukavampi lukea historiasta tai tutkia sitä kuin elää sitä läpi. Se on terveellinen muistutus.
Nuorten naisten rajoitteet 1860-luvun Yhdysvalloissa ovat paljon kovempia kuin 2020-luvun Suomessa, mutta Pikku naisia muistuttaa, että ne eivät ole koskaan olleet totaalisia. Toisissa ajoissa on ollut paljon enemmän tilaa olla itsensä näköinen kuin toisissa. Ihmiset ovat uskomattoman luovia ja tehokkaita siinä, miten he kaivavat itselleen tilan olla itsensä näköinen.
Kirjassa kaikki perheen tytöistä eivät selviä. Se on surullinen ja lohduton, mutta myös totuudenmukainen puoli elämästä, eivätkä vain selviytymistarinat ole arvokkaita.
Perinteisesti sitä, mikä on nuorten naisten omaa, on pidetty vähempiarvoisena, naurettavana eikä kovin kiinnostavana. Se on muuttunut. Tytöt ja nuoret naiset ovat ottaneet omat kiinnostuksenkohteensa julkiseen keskusteluun ja kieltäytyneet vähättelemästä niitä.”
Saana Svärd, muinaisen Lähi-idän tutkimuksen apulaisprofessori
”Gilgamesh on ikuinen myytti. Siitä kiersi Mesopotamiassa monia versioita, joista varhaisimmat 2 100 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Parhaiten tunnettu versio kertoo mesopotamialaisesta kuninkaasta, joka joutuu kasvokkain ihmiselämän rajallisuuden kanssa. Tarina käsittelee sitä, että kaikki ihmiset kuolevat aikanaan. Se antaa perspektiiviä siihen, miten ihmiset pelkäävät koronaa. Se ei ole mitään uutta.
Urukin kaupungin kuningas Gilgamesh on puolijumala, joka kiusaa asukkaita rajattomalla vaateliaisuudellaan. Asukkaat rukoilevat jumalia tekemään jotakin. Gilgamesh saa tilaustyönä tehdyn ystävän Enkidun. Yhdessä he seikkailevat, mutta syyllistyvät lopulta hybrikseen ja menevät niin pitkälle, että jumalat ärsyyntyvät ja päättävät, että Enkidun on kuoltava.
Se saa Gilgameshin tajuamaan, että niin hänellekin käy joskus. Hän etsii vielä muinaista viisasta miestä, joka on selvinnyt tulvasta ja elää ikuisesti. Viisas mies kertoo tarinan tulvasta, joka voi tapahtua vain kerran. Gilgamesh ottaa opikseen, palaa Urukiin ja alkaa kunnon kuninkaaksi.
Gilgameshissä on tunnistettavia ystävyyden ja henkilökuvauksen teemoja. Se on ehkä ollut alkujaan suullista perinnettä ja vetoaa siksi tunteisiin, Gilgameshiin on helppo samastua toisin kuin moneen historialliseen kertomukseen, jossa kerrotaan meille vieraasta kulttuurisesta instituutiosta.
Länsimaissa on joskus haluttu nähdä, että on jokin orientti jossakin tuolla kaukana, joka ei kosketa meitä, ja että länsimaisen sivilisaation peruspilarit ovat juutalaisuus, kreikkalaisuus ja roomalaisuus. Ne eivät syntyneet tyhjiössä. Oli persialainen historia, Lähi-idän historia ja Egyptinkin historia.
Nykypäivään Gilgameshillä on yhteys Vanhan testamentin kautta, mikä ei yllätä, koska ne ovat syntyneet samassa kulttuuripiirissä. Esimerkiksi Tulvakertomus on ihan vastaava. Muita yhtymäkohtia on Saarnaajan kirjaan ja Sananlaskuihin. Henkilökohtaisesti näkisin, että meillä olisi nykyistä enemmän tilaa miettiä, miten Gilgamesh on vaikuttanut meidän kulttuuriin. Se on kuitenkin ollut Vanhan testamentin taustalla.”
Anu Lahtinen, Suomen ja Pohjoismaiden historian apulaisprofessori
”Itselleni, Keisarin mietteitä elämästä -kirjassa 100-luvulla Rooman keisarina ollut Marcus Aurelius puhuu kirjan nimen mukaisesti itselleen. Hän on kirjoittanut sen vanhemmalla iällä, arviolta 170-luvulla. Hän kirjoittaa itselleen ajatuksia, joissa hän kannustaa ajattelemaan ystävällisesti, toimimaan luonnollisesti ja olemaan turhaan paisuttelematta omaa osuuttaan. Siinä näkyy oman haurauden, kuolevaisuuden, pelkojen ja huolien läsnäolo. Se ei ole säröttömän ihmisen työtä.
Aurelius oli stoalainen. Ajattelen, että hänen suhtautumistapansa maailmaan tarjoaa hyviä muistutuksia nykyhetken vahvoja ilmiöitä vastaan. On aika kovaa vastakkainasettelua, eri mieltä olevien tai väärällä tavalla puhuvien moittimista ja leimaamista. Varsinkin somessa syntyy ihan turhaa rätinää, kun ihmiset eivät pysähdy miettimään, mitä toinen tarkoittaa.
Kaikkialla on semmoista hirveää hääräämistä, lietsomista ja kiirettä. Heti pitäisi saada ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Jos ei just heti sitä saa, tai ministeriöt, avit, yksiköt ja virkamiehet eivät osaa sanoa, mitä pitää tehdä, se on maailmanloppu.
Kun ajatellaan, millaisten asioiden kanssa Aureliuksen ajan ihmiset ovat joutuneet olemaan tekemisissä, on ikään kuin hän sanoisi nykyaikaan päin, että hei, olette tilanteessa, jossa ihmiset ovat olleet vuosisatojen ajan. Asiat eivät ole aikaisemminkaan ratkenneet sillä, että kohkataan hirveällä kiireellä jotakin valmiiksi ja vaaditaan pikaisia päätöksiä ja ratkaisuja. Asiat ratkeavat pikemminkin sillä, että otetaan aikalisä, mietitään, mitä toisella on sanottavaa, odotellaan ja kestetään epämukavuutta.
Itselleniä voi lukea voi lukea sieltä täältä, miten haluaa. Sitä voi pitää myös mietelausekirjana. Minulle tulee mieleen Sunzin Sodankäynnin taito. Tai Nietzsche ja Wittgenstein, joilla on lyhyitä mietteitä, joissa he pohtivat, monenlaisia elämän ja maailman ilmiöitä.
On kivaa, kun keisari ei ole täydellinen, vaan toistaa itselleen, että äläs nyt Marcus, ota iisisti. Vaikeissakin olosuhteissa epävarmuuden keskellä voi pyrkiä toimimaan tasaisen rauhallisesti, ei ylenpalttisuutta, ei itsensä ruoskimista. Asiat eivät ole koko ajan fantsusti eikä niiden kuulukaan olla. Elämä on epätasaista, mutta se voi silti olla hyvää.”
Sakari Saaritsa, sosiaalihistorian apulaisprofessori ja akatemiatutkija
”Historioitsija Eric Hobsbawmin vuoden 1987 kirja Age of Empire 1875–1914 saa tutut ja kestävät asiat näyttämään satunnaisilta, kiistanalaisilta ja historiallisilta poikkeuksilta. Hobsbawm kirjoittaa esimerkiksi parlamentaarisen demokratian synnystä, että aluksi suurin osa sen kannattajistakaan ei uskonut sen olevan muuta kuin kokeilu tai välivaihe. Tarkastelu vieraannuttaa tehokkaasti.
Kirjasta herää kysymys, ovatko edelliset 30 vuotta olleet samankaltaisia kuin kirjan käsittelemän ensimmäisen globalisaation, liberalismin ja imperiumien kultakausi. Silloinkin oli porvarillisen, liberaalin sivilisaation hegemonia, jolloin oli voimakasta kasvua ja edistystä mutta myös suuria tuloeroja ja monien maailman ihmisten kannalta tuhoisia prosesseja.
Uudemmat uusliberalistit ovat osittain olleet ekojen globalistien lapsia. Se ei ole ollut pelkkä analogia, vaan yhteydet ovat olleet suoria. 1980–1990-lukujen politiikkaan vaikuttaneilla keskieurooppalaisilla intellektuelleilla oli omakohtaista nostalgiaa erityisesti Habsburgien Itävalta-Unkaria kohtaan. Siellä eli monta kansallisuutta ja valtiota, mutta markkinat olivat auki ja järjestys hyvä, ajateltiin.
Minuun teki vaikutuksen tämän ajanjakson yhteiskuntien ja ihmisten kuvaaminen moniäänisinä, ristiriitaisina ja yllättävinä. Historiallisen aineiston hallinta hätkähdyttää. Hobsbawm tuo tähän aikaan mahtavalla tavalla hirveän erilaisia sosiaalihistoriallisia näkökulmia taloudesta ja politikasta sukupuolijärjestelmään ja sisustukseen. Nykyisessä millimetriporausakatemiassa tällainen mittakaava ei enää helposti löytäisi samaan kirjaan. Tämä ei ole suuri kertomus, vaan kuvaa kokonaista aikakautta, sen sattumanvaraisuutta ja valtataistelua. Se herättää siihen, että maa liikkuu koko ajan.
Hobsbawm lopettaa kirjan siihen, että yhtä utopiaa tai yhtä mallia ei ole mielekästä tavoitella. On tärkeää pitää historia avoimena erilaisille mahdollisuuksille. Aina voi unelmoida jostakin, mutta siinä on ehkä sellainen ’liike on tärkein’ -tyyppinen näkemys. Tulevaisuudenuskosta Hobsbawm kirjoittaa, että viattomuus on mennyttä. Mitään voi ottaa annettuna eikä mihinkään voi luottaa. Tuhon mahdollisuus on aidosti olemassa.”
