”Oon miettiny koko päivän miks oot niin tutun näkönen mut nyt tajusin! Oonko ihan väärässä vai oonko törmänny suhun joskus Tinderissä?
En ikinä tehnyt aloitteita. Olin jutellut uudessa koulussa tapaamani vaaleatukkaisen pojan kanssa metrossa mutta uskalsin laittaa hänelle viestiä vasta sen tosiseikan turvin, että Tinderin kautta tiesimme toisemme ennestään. Silti viestin lähettämiseen vaadittiin kokonaisen kaveriarmeijan tsempit ja painostukset.
Nyt oot itse asiassa hyvin väärässä. Mulla ei oo koskaan ollut Tinderiä, metropoika vastasi.
Olin valmis hautautumaan vällyjen alle koko loppuelämäni ajaksi. Metropoika varmasti luulisi, että olin epätoivoinen, eikä haluaisi puhua kanssani enää ikinä. Minun täytyisi vältellä häntä koulussa joka päivä tästä eteenpäin.
Toisin kävi.
Kun olin aikani bongaillut metropoikaa koulun ruokalassa, hakeutunut samoihin ryhmätöihin ja stalkannut maanisesti somea, päädyimme samoihin bileisiin. Bileiden jälkeen päädyimme baariin, baarin jälkeen Mäkkäriin ja Mäkkäristä minun luokseni, sillä oli niin myöhä, ettei metropoika päässyt enää kotiin. Hän nukkui ilmapatjalla lattiallani.
Sen jälkeen metropoika kävi usein. Lopulta istuimme molemmat sängylläni selkä vasten seinää ja nojasimme toisiimme. Silittelin vaaleanpunaista vilttiä, johon olimme kietoutuneet, ja tuijottelin oven yläpuolella roikkuvaa taulua, kun en kehdannut katsoa silmiin. I love chocolate, taulussa luki.
Ooksä ihastunut? metropoika kysyi.
No eiköhän se oo ollut aika selvää alusta asti. Entä sä?
Kyllä mä uskoisin, että oon. En oo ihan varma.
Öisin ei enää tarvittu ilmapatjaa. Hahtuvainen ensilumi leijui maahan, minä laitoin akustista musiikkia soimaan ja kiipesin ikkunasta sisäpihalle. Metropoika nosti kaiuttimen ikkunalaudalle ja kuvasi salaa, kun tanssin. Aamuisin lähdimme kouluun yhdessä nukuttuamme tuskin lainkaan ja pidimme huolen, ettei kukaan huomaisi. Poistin Tinderin.
Mitä me oikein ollaan? kysyin kerran.
Kai me voidaan olla mitä halutaan… vaikka porkkanoita, metropoika vastasi.
Ookoo… sä haluut olla porkkana?
Niin…tai jotain sellaista… Mä voin olla porkkana, ja sä voit olla jotain muuta.
Meistä tuli Mansikka ja Mustikka, sillä metropoika ei ollut valmis seurustelemaan.
Päädyimme taas samoihin bileisiin. Metropoika jutteli koko illan toisen naisen kanssa naamat niin lähekkäin, että ne lähes koskettivat toisiaan, ja lähti tämän kanssa yhtä matkaa kotiin. Sanoin metropojalle, että vaihtoehtoja on kaksi: alamme seurustella tai lopetamme koko jutun. En haluaisi olla mansikka enää.
Samoihin aikoihin, kun aloin vältellä metropoikaa koulun ruokalassa, latasin Tinderin takaisin. Löysin miehen, johon olin alun perin sekoittanut hänet. Aika söpö, blondi, baby face. Ei oikeastaan yhtään saman näköinen. En kyennyt laittamaan miehelle viestiä.
Ollaanko me tavattu Tinderissä? Mainio iskurepliikki, mietin jälkeenpäin. Päätin, että uskaltaisin sanoa sen vielä jollekulle – tällä kertaa tarkoituksella.”
– E, 23
