Jos Hyy olisi ollut ruotsalainen ylioppilaskunta, ei ylioppilastaloja olisi ikinä menetetty. Tämän provosoivan väitteen heitti pohjoismaista kiinteistöbisnestä tunteva tuttuni eräissä pikkujouluissa.
Kuvitellaanpa ajatusleikkinä, että Ruotsissa paikallinen ylioppilaskunta olisi ottanut hurjasti liiketoimintariskiä ja olisi siksi nyt vaarassa menettää arvokiinteistönsä. Ruotsalainen toimittaja kysyisi suorassa lähetyksessä pääministeri Ulf Kristerssonilta, mitä hän mahtaa ajatella tästä kaikesta.
”Todella harmillista”, sanoisi hiukan Petteri Orpoa muistuttava Kristersson ja katsoisi myötätuntoisesti kameraan.
”Toivottavasti osapuolet voisivat vielä tarkastella asiaa.”
Ruotsissa pääministerin lausunto ymmärrettäisiin välittömästi arvovaltaisen tahon toiveeksi ratkaista asia. Kristerssonin haastattelua kuunneltaisiin tarkkaan rahapiireissä, siis säätiöissä ja pankeissa. Ja pim! Pian olisi neuvoteltu sopimus, jolla vältettäisiin katastrofi.
Kyllä, ylioppilaskunta epäilemättä menettäisi osan omaisuudestaan, ja edessä olisi monta laihaa vuotta. Mutta kenties talot jäisivät, ja niiden mukana tärkeä kulttuuriperintö.
Suomessa on jo yli 15 vuoden ajan katseltu kaihoisasti kohti Ruotsia ja Tanskaa. Pohjoismaisista naapureista on koetettu löytää selityksiä sille, miksi toisilla talous kasvaa ja meillä ei.
Vastaukseksi on tarjottu konkreettisia syitä, kuten toisenlainen elinkeinorakenne, nuorempi väestö, oma raha- eli valuuttapolitiikka ja erilainen työmarkkinalainsäädäntö. Osa selityksistä on abstraktimpia: kyselytutkimusten perusteella suomalaiset esimerkiksi tuntuvat unelmoivan pienemmin ja pelkäävän tulevaisuuttaan enemmän kuin muut pohjoismaalaiset.
Jotakin Suomi voi kopioida naapureiltaan, monia asioita valitettavasti ei. Emme voi muuttaa sijaintiamme kartalla tai ryhtyä yhtäkkiä satoja vuosia vanhaksi kuningaskunnaksi, jonka vakaasta historiasta löytää turvaa sekavina aikoina ja jonka vauraat suvut ja sukusäätiöt kokevat tehtäväkseen mesenoida kaikkea kaunista, hyvää ja arvokasta isänmaalleen.
Yhden Suomi-erityisen ongelman tiivisti kirjailija Juha Itkonen Ylen Pyöreässä pöydässä syyskuussa. ”Mikään tärkeä ja arvokas ei ole täällä kenenkään tehtävä”, hän parahti.
Suomen tietotoimiston eli STT:n tukeminen ei ollut medioiden tehtävä, kirjakaupan tukeminen ei ollut Helsingin yliopiston tehtävä. Itkosen luetteloa olisi voinut jatkaa toteamalla, ettei ylioppilaskunnan kulttuuriperinnön pelastaminen ollut sekään kenenkään tehtävä.
Olisiko sen pitänyt olla? Ei välttämättä. Riskit tiedettiin, ne otettiin ja niistä kärsittiin.
Se on perin suomalainen ajatus: Jokainen vastaa tekemisistään itse, ja säännöt ovat kaikille samat. Ken leikkiin ryhtyy, joka kuuseen kurkottaa.
Näin muodostuvat ystäväni Ruotsi-ajatusleikin perustelut. Historia mahdollistaa pääomat, luottamus joustavan tulkinnan sääntöihin. Ja vaikka länsinaapuri on markkinatalousmaa, pääomat vastaavat siellä usein poliitikkojen huoleen. Siitäkin huolimatta, että ongelma olisi täysin itseaiheutettu ja typerä.
On tietysti mahdotonta todistaa, mitä Ruotsin kuvitteellisessa skenaariossa olisi todellisuudessa tapahtunut. Suomessa pääministeri tuskin olisi voinut edes vihjata, että ”jonkun” pitäisi ratkaista ongelma. Kaaos olisi ollut valmis: Poliittista puuttumista! Toimivallan ylitys!
Välillä tuntuu, että itse asiassa Suomessa kukaan ei voi millekään mitään. Meillä on säännöt, joita tulee noudattaa ja olosuhteet, joiden uhreja me olemme.
Siinä sivussa voidaan menettää monikin asia. Mutta ainakin ne menetettiin oppikirjan mukaisesti.
Kirjoittaja on Suomen Kuvalehden politiikan toimittaja ja entinen Ylioppilaslehden päätoimittaja.
