Ex-päätoimittaja Urho Kekkosen kynästä: Osakuntien talous

Urho Kekkonen kirjoitti Ylioppilaslehteen aktiivisesti vuosina 1927–1928.

T:Teksti:

K:Kuvat: Ylioppilaslehden arkisto

On käynyt miltei sananparreksi, että Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta on varakas. ”Kuntahan on rikas”, kuulemme melkein kenen hyvänsä sanovan. Tosiasiassa emme voi sanoa ylioppilaskunnan olevan rikkaamman kuin jonkun muunkaan laitoksen, joka omistaa kiinteistön pääkaupungin keskuksessa. Mutta kun on kysymyksessä sellainen laitos kuin ylioppilaskunta, lienee tuommoinen, etupäässä kai hämmästystä sisältävä huudahdus paikallaan, sillä puhtaasti ylioppilaslaitoksena ei kunta luultavasti olisi voinut aineellisesti vaurastua. Ylioppilaskunnan varallisuuden pohjana ovat juuri äskenmainitut kiinteistöt, joiden sotavuosina tapahtunut suunnaton arvonnousu on antanut mahdollisuuden suhteellisesti onnistuneen talouspolitiikan harjoittamiseen. Aikaisemmin lienee kunnan asema monessa suhteessa ollut samanlainen kuin niiden osakuntien nykyään, joilla ei ole omia kiinteistöjä. Kunnan tulolähteenä oli verotus ja kunta oli silloin köyhä.

Osakuntien talouden pohjana on melkein yksinomaan verotus eli ne tulot, jotka osakuntain jäsenet lukukausimaksuina suorittavat. Nähtävästi on yliopistolainsäädännön tarkoitus ollut turvata osakuntien talouselämän riippumattomuus määrätessään sen ainoan vakinaisen menoerän, mikä valtion yliopistossa opiskelevan ylioppilaan on suoritettava, tulevaksi osakunnille.

Maksun suuruuden ovat osakunnat itse saaneet määrätä. Entisaikaan, jolloin ylioppilaselämä oli intensiivisempää ja n.s. keskeisempää kuin nykyään, määräsivät osakunnat lukukausimaksunsa luonnollisesti niin suureksi, että ne sen turvissa saattoivat ajan vaatimusten mukaan ylläpitää ja kehittää jäsentensä harrastuksia. Kuitenkin oli entisaikaan luonnollisesti otettava huomioon se, vallankin suomenkielisissä osakunnissa, että opiskelijain varallisuustaso oli verraten alhainen pääkaupungin menoihin nähden. Niinpä lukukausimaksun nojalla osakunnat pystyivätkin vain etupäässä henkisen ja aatteellisen harrastuselämän kehittämiseen, mutta minkäänlaisen varallisuuden keräämisestä ei ole voinut olla puhetta, paitsi luonnollisesti paperilla, sillä epäilemättä osakunnat ovat perustelleet paljon rahastoja, jotka ovat muuten hyviä, mutta niistä puuttuu vain rahat.

Poikkeuksen tekevät ainoastaan pohjalaiset osakunnat, jotka yhtyneinä reippaaseen talonhankintatoimintaan ovat nykyään jo verraten vähän riippuvaisia lukukausimaksutuloista. Uusmaalainen osakunta ei taas muuten sovi tämän keskustelun puitteisiin, sillä sen edellytykset ovat aina olleet toisenlaiset. Kuten sanottu, osakunnat joutuivat jo entisaikaankin elämään ”kädestä suuhun”. Nykyaikana ei juuri liene ajateltu osakuntain talouskysymystä, on vain valitettu osakuntain henkisen elämän köyhyyttä ja niiden toiminnan puutetta.

On keskusteltu osakuntain elämän vilkastuttamisesta ja vedetty esille vanhat reseptit ja ihmetelty, miksi ei niitä edelleen seurata ja toteuteta. Tuskinpa saadaan osakuntien virkapaikkoja täytetyiksi puhumattakaan siitä, että saataisiin aikaan entisajan osakuntien malliin koko maan hyväksi suoritettavaa harrastustoimintaa.

Syitähän saattaa kyllä löytää, kun hakemalla hakee, mutta yhtä, joka ehdottomasti on kaikkein painavin, ei ainakaan usein liene mainittu, nim. varojen puutetta. Niillä osakunnilla, jotka koettavat elää entisajan kaavan mukaan, siis niillä, joilla ei ole esim. omia taloja, on varojen puute itse asiassa huutava. Niiden menot ovat “rauhanaikaisista” suurentuneet suhteellisesti muuhun ulkopuoliseen elämään nähden, mutta tulot sensijaan ovat pienentyneet.

Tiedämmehän, että osakuntien maksut rauhanaikaisessa rahassa vaihtelivat siinä 35 ja 45 mk:n välillä, mutta nykyään on suhde 90-150. Poikkeuksena on tänä vuonna Hämäläis-osakunta, jonka maksu nyt on korotettu 215 mk:si rakennusharrastusten vuoksi. – Näinollen on selvää, mitä vaikeuksia osakuntien elämän järjestely saattaa kohdata. Kuraattori, joka rauhanaikana sai palkkaa n. 3,000 mk. vuodessa, saanee nykyään kolmannen osan sitä vastaavasta arvosta. Samoin muut virkailijat.

Osakuntalainen, joka lähetettiin esitelmämatkalle, sai vapaat matkat ja 20 mk. Nykyään lienevät osakunnat jo esitelmöimisen unohtaneetkin ja syystä kyllä. Samoin on osakuntien ollut pakko unohtaa laulukuorot, kirjalliset julkaisut, stipendien, sairasavun, palkintojen y.m. jakamiset. Vanhojen huonekalujen korjaus on kai sentään ollut toimitettava. – Pysyäksemme asiassa tulemme helposti siihen johtopäätökseen, että osakuntien henkinen harrastuselämä on täysin riippuvainen siitä, minkälaisessa taloudellisessa asemassa osakunnat ovat. T.s. osakuntaelämän vilkastuttaminen on aloitettava talouden parantamisella.

Edelläolevasta johtopäätöksestä ei tarvitse tehdä pitkää hyppäystä toiseen, siihen, että maksuja on siis koroitettava. Niin, siitä emme halua tässä yhteydessä lausua mieltämme. Ylioppilaslehden tilausmaksu on yksi niitä menoeriä, joka sisältyy lukukausimaksuun, joten meillä on ollut tilaisuus oppia tuntemaan osakuntien mielialoja, kun kysymyksessä on rahallinen uhraus. Tarkoituksemme on herättää asiasta keskustelu, toivoen siten löytyvän ratkaisun monellekin osakuntiemme elämässä esiintyvälle problemille.

Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen Urho Kekkosen vanhoja kirjoituksia. Kekkonen toimi Ylioppilaslehden päätoimittajana 1927–1928. Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin vuonna 1928.