Ruumis on pienempi kuin voisi ajatella: noin kymmenen hyllymetriä. Materiaalia on silti niin paljon, että sitä skannannut tutkija kertoo saaneensa käteensä rasitusvamman.
Ollaan maanpinnan alla, melkein kuin kryptassa. Täällä, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan arkistossa Domus Gaudiumin kellarissa, lepäävät vanhat Ylioppilaslehdet. Niissä on yli sata vuotta maailmaa suomalaisten yliopisto-opiskelijoiden silmin.
On julkinen salaisuus, että toimitukset kirjoittavat muistokirjoituksia eli nekrologeja valmiiksi. Kun esimerkiksi laulaja Pate Mustajärvi kuoli, Aamulehti julkaisi laajan esseen alle tunti kuolinuutisen jälkeen.
Toisin kuin Pate, Ylkkäri elää vieläkin. Lehti on kuitenkin viettänyt viime vuodet tukevasti henkihieverissä. Sitä ei ole lakkautettu, mutta ylioppilaskunta on nirhinyt resursseja vuosi vuodelta pienemmiksi. Nyt historiallisesti uutta toimitusta ei palkata ja lehti joutuu julkaisutauolle. Toimitilat sekä paino- ja mainosmyyntisopimukset irtisanotaan.
Syksyn ajan lehteä ei käytännössä ole olemassa muualla kuin Domman kellarissa. Sieltä Ylioppilaslehti sitten aikanaan herätetään – jos Hyy suo. Ainakin Vaasan, Itä-Suomen, Lapin sekä Aalto-yliopiston ylioppilaslehdet ovat jo jääneet arkistoihin.
Tämä on Ylioppilaslehden etukäteen kirjoitettu nekrologi. Jättäisimme sen muussa tapauksessa odottamaan, mutta parasta jälkeä tunnetusti saa, kun tekee asiat itse.
Ylioppilaslehti on 1910-luvun lapsi ja sisarusparvensa vanhin, ensimmäinen suomenkielinen opiskelijalehti.
Alkuun Ylkkärissä oli mukana muitakin yliopistoja, mutta melko pian ne perustivat omia lehtiään. Esimerkiksi Turun ylioppilaslehti eli Tylkkäri sai alkunsa 1930-luvun taitteessa, kun turkulaisille ei enää annettu matkustusmäärärahoja Ylioppilaslehden kokouksiin Helsinkiin. Turkulaisten kustannuksella oli muutenkin vitsailtu lehdessä liikaa.
Jos Ylioppilaslehdestä olisi ollut kiinni, ei muita lehtiä olisi tarvittu. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa valtakunnallinen jakelu, viikottainen ilmestymisaikataulu ja lähes 70 000 kappaleen painos. Mittakaavaa voi hakea vuodesta 2025, jolloin Ylkkäri ilmestyi enää neljästi ja painos oli noin 25 000 kappaletta.
Ylioppilaslehteä on usein kuvailtu Suomen vapaimmaksi lehdeksi.
Ylioppilaslehden vaikutus on ollut ”ihan suunnaton”, kun ottaa huomioon, että se on opiskelijalehti, arvioi yhteiskuntahistorioitsija Jukka Kortti. Hän on kirjoittanut vuonna 2013 ilmestyneen 796-sivuisen järkäleen nimeltä Ylioppilaslehden vuosisata. Hyy laittoi historiatutkimuksen tekemiseen 300 000 euroa, jolla Kortti palkattiin tehtävään viideksi vuodeksi.
Teoksessaan Kortti luonnehtii Ylioppilaslehteä instituutioksi, jonka läpi on kulkenut valtava osa Suomen kulttuurin ja politiikan eliitistä 1900-luvulla.
Lehti olikin pitkään ”herrahissi” eli tärkeä väylä korkeisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin, kuten poliitikkojen ja diplomaattien saappaisiin. Se oli Kortin mukaan myös ajoittain jopa Suomen johtava kulttuurijulkaisu, erityisesti 1950-luvun lopulta 1960-luvun lopulle.
Kun käy läpi lehteen kirjoittaneiden listaa, tunnettuja nimiä vilisee silmissä: presidentti Urho Kekkonen, säveltäjä Juho Angervo, kirjailija ja elokuvaohjaaja Jörn Donner, runoilija Pentti Saarikoski, entinen pääministeri Paavo Lipponen, presidentti Tarja Halonen, kirjailija Marja-Leena Mikkola, entinen ministeri Timo Harakka, viestinnän professori Anu Kantola, maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen, dokumentaristi Virpi Suutari…
Ylioppilaslehteä on usein kuvailtu Suomen vapaimmaksi lehdeksi. Hyyn rahoituksen ja laajan lukijakunnan turvin se on voinut ylläpitää elävää opiskelijakulttuuria. Eli kokeilla ja sekoilla menemään.
Ylkkäri onkin aina ollut suomalaisten opiskelijoiden peili, hyvässä ja pahassa. Fasisteja, taistolaisia, juppeja, punavihreitä – opiskelijat ovat saaneet olla lehden sivuilla milloin mitäkin.
”Ylioppilaslehdessä esiteltiin uusia ideoita, jotka tulivat laajemmin yhteiskunnassa valloilleen, niin negatiiviset kuin positiiviset”, Kortti sanoo.
Arvio on kohtelias. Esimerkiksi 1930-luvulla lehdessä julkaistiin Hitlerin puheita ja Taisteluni-kirjan mainoksia. 1960-luvulla puhuttiin naisten asemasta, ja 1970-luvulla, kun keskustalaiset hallitsivat lehteä, ääneen päästettiin taistolaiskommunistit.
Kokeellisuudessa ääripäähän mentiin 1980-luvun puolivälin postmodernismissa, jolloin Hyylle auottiin päätä reilusti. Kortin mukaan opiskelijat vihasivat tuolloista lehteä, joka ei taitoltaan ja sisällöltään kiinnostanut kuin tiettyä pientä osaa opiskelijoista.
1990-luvulla esiin nousivat populaarikulttuurin lisäksi vihreät arvot ja luonnonsuojelu. Ylkkäri muistutti 90-luvulla vahvasti Rumbaa, Helsingin Sanomien Nyt-liitettä sekä Voima-lehteä, Kortti luonnehtii. Samalla lehti alkoi löytää nykyistä linjaansa.
”Silloin lehdestä tuli punavihreä, mitä se oli aika pitkään, jos ei vieläkin.”
Ylioppilaslehdessä on aina tasapainoiltu sen välillä, onko se opiskelijaelämästä kirjoittava ”opiskelijoiden ammattilehti” vai kuvaako se ennemmin ympäröivää maailmaa opiskelijoiden näkökulmasta.
”Keskustelua siitä, tarvitaanko tällaista, ja miksi nämä jutut eivät koske minua, voi löytää ihan koko sadan vuoden ajalta”, Kortti sanoo.
113 vuoden aikana Ylioppilaslehteä on päätoimittanut yli 80 ihmistä. Heistä vanhin elossa oleva on Jorma Cantell, joka toimi päätoimittajana 1960-luvun alussa ja teki sittemmin uransa toimittajana ja viestijänä ay-liikkeessä ja osuuspankkimaailmassa. Nyt hän on 91-vuotias.
Cantellin aikana Ylioppilaslehti täytti 50 vuotta, vahvisti kansainvälisten asioiden seuraamista ja julkaisi Kiinan propagandaa. Viimeksi mainittu tosin hänen mielestään ylikorostuu – julkaistiinhan juttu hänen kautensa viimeisessä numerossa.
”Sillä ei ollut syvällisempää merkitystä”, hän sanoo.
Cantellin ajan Ylkkäri murjoi vanhempia sukupolvia, uskontoa ja isänmaata. Vuonna 1964 nimimerkki Johnny Walkerin pakinassa kerrottiin noppapelistä kirjoittajan, kahden opetuslapsen ja Jeesuksen kanssa. Jeesus voitti lopulta kolmentoista pisteen ihmeteolla, siis epärehellisesti. Teksti sai aikaan palauteryöpyn, jossa sitä syytettiin jumalanpilkasta.
Suomen lotta –teoksesta (1964) tehty arvostelu puolestaan julkaistiin otsikolla ”Enkeli vai haaralavetti”, ja se alkoi kysymyksellä ”Antoiko lotta?” Jutun seurauksena Helsingin yliopisto painosti ylioppilaskuntaa erottamaan Cantellin. Hän joutui myös rehtorin puhutteluun.
”Meillä oli keskustelu sen rehtorin kanssa, ja jos sanon itserakkaasti, niin minä voitin sen täysin”, Cantell sanoo.
”Hän rupesi puhumaan, että on sotaveteraanien puolesta. Minä sanoin, että sodassa on kyse ihmisten tappamisesta, ja siinä on hyvin vähän ihailtavaa.”
Puhuttelun seurauksena Ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, silloinen tasavallan presidentti Urho Kekkonen lähetti päätoimittajalle kirjeen tuenosoitukseksi.
”Olen seurannut lehteänne ja pidän sen rohkeasta uutta näkemystä edustavasta toimitustavasta. Kirjoitin kerran, että rapatessa roiskuu, mutta uutta ei saada aikaan, ellei rakenneta ja rapata”, Kekkonen kirjoitti.
Legenda kertoo, kuinka Ylkkäri olisi oikeasti käynyt sohottamassa Saarikosken haudalle.
Ylioppilaslehti on kohauttanut myöhemminkin. Kun lehden entinen toimittaja ja pakinoitsija, runoilija Pentti Saarikoski kuoli vuonna 1983, Ylioppilaslehden toimittaja kirjoitti häntä kriittisesti tarkastelleessa jutussa, miten ”tekisi mieli kusaista Neron haudalle”.
Myöhemmin tarina on alkanut elää omaa elämäänsä. Legenda kertoo, kuinka Ylkkäri olisi oikeasti käynyt sohottamassa Saarikosken haudalle.
1980-luvun lopulla Ylioppilaslehti taas perusti oman sijoitusyhtiön, Parasiitti Oy:n eli Parasite of Finland Ltd:n. Nimen keksi silloinen päätoimittaja Saska Saarikoski (edellä mainitun Saarikosken poika, mutta se ei ole tässä olennaista). Hyy vastusti hanketta, sillä sijoitusyhtiön perustaminen ”ei vastaa ylioppilaskunnan tarkoitusta”, ja arvopaperikaupan käyminen ”ei ole julkisyhteisöltä edellytettävän vakaan ja riskittömän taloudenpidon periaatteen mukaista”.
Vapaaehtoisvoimin pyörineen Parasiitin oli tarkoitus osoittaa, että kurssit romahtavat, mutta se epäonnistui ja teki kahdessa vuodessa 50 000 markan voitot. Ne jaettiin erilaisille kansalaisjärjestöille ja kehitysyhteistyöhön, esimerkiksi sambialaiselle teatteriryhmälle ja Shell-boikottitoimikunnalle.
Viimeinen vuosikymmen Ylioppilaslehden historiasta on jäänyt kirjoittamatta. Ajanjaksoa ovat määrittäneet merkittävällä tavalla budjettileikkaukset, joissa lehteä on saksittu pala kerrallaan. Hyyn talouden sukellus on muuttanut tilanteen suoraksi lakkautusuhaksi. Samaan aikaan mediaympäristö on mullistunut, printtilehtien mainosmyynti vähentynyt ja yhä useampi lehti päätynyt luutarhaan.
Ylioppilaslehden 110-vuotisjuhlasta vuonna 2023 tuli pitkälti lobbaustilaisuus. Silloinen ministeri ja Ylkkärin entinen toimitussihteeri Timo Harakka (sd) totesi puheessaan, että ”viisaat päättäjät ymmärtävät antaa Ylkkärille tukensa ja rahansa”.
Historioitsija Jukka Kortin mielestä Ylioppilaslehti ei ole ollut varsinainen edelläkävijä 1980-luvun jälkeen, mutta se on hänen mukaansa silti ylläpitänyt laatujournalismia. Lehti on ammattimaistunut, ja se on ollut tärkeä erityisesti Ylen, Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden toimittajien kouluttajana.
Toisaalta Ylioppilaslehti on ylläpitänyt piikikästä ja monitulkintaista journalismia samaan aikaan, kun moni muu lehti on siirtynyt turvallisuushakuisemmaksi.
Esimerkiksi Ylioppilaslehden satavuotisjuhlanumerossa vuonna 2013 toimituksen naiset lähtivät kommandopipot päässä osoittamaan mieltä Pörssiklubille. Lehti oli aikaansa edellä: vain muutama vuosi myöhemmin klubin jäsenyys avattiin naisille.
Viimeisten vuosien mielikuvaa on osaltaan määrittänyt samassa numerossa julkaistu ”kakkajuttu”, jossa toimittajat kertoivat ”paskoneensa housuun bussissa Turkuun”. Jutun totuusarvo vaikuttaa yhtä varmalta kuin 1980-luvun tekstissä, jossa nuori Saska Saarikoski kollegoineen grillasi saimaannorppaa joulupöytään. Saarikoski muisteli Ylioppilaslehden haastattelussa muutama vuosi sitten, millaisia kuvankäsittelymahdollisuuksia 80-luvun tietotekniikka tarjosi.
Ylioppilaslehti onkin opettanut suomalaisia lukemaan rivien välejä – tai vähintään osoittanut, että niiden lukemisessa on vielä opeteltavaa.
