Kuvitellaanpa maailma, eli Hesarin etusivu, jossa nuoria toimittajia ei enää olisi.
Jari Saariolta loppuvat airot. Espoolaisen perheen oli pakko hankkia toinen auto. Jari Saario hyppäsi mereen. Euroopan turvallisuus ei ole enää entisellään. Uusi pysäköintisääntö sai espoolaisen sydänkirurgin vaihtamaan pyörän autoon. Jari Saario sai yllättävän uutisen koukkusormestaan. Nyt puhuu Veijo Baltzar.
Ehkä jotain tuon kaltaista? Melko miehistä, varmasti varsin valkoista ja keskiluokkaistakin.
Tällainen todellisuus on lähempänä kuin arvaamme. Aloittelevilla toimittajilla on koko ajan vähemmän väyliä näyttää kyntensä, kun nuorille suunnatut ja pienemmät mediat yksi toisensa jälkeen lakkautetaan.
Reilussa viidessä vuodessa on nitistetty kuoliaaksi ylioppilaslehti Aino, Demi, Systeri, Helsingin Sanomien Nyt-liite, Lapin ylioppilaslehti, Improbatur, Libero ja Veikkauksen X-lehti. Suomalaisia aikakauslehtiä listaava Wikipedia-artikkeli mainitsee 16 ”nuortenlehteä”, joista toiminnassa ovat enää alakouluikäisille suunnattu Koululainen sekä eläinlehdet Pets ja Hevoshullu. Opiskelijalehtiä listataan 21 kappaletta, joista lähes puolet on lopetettu. Ylioppilaslehtikin keikkuu lakkautusuhan alla.
Toimittajien tämänhetkiset uranäkymät eivät ole muutenkaan auvoiset. Isoissa mediataloissa on vähän väliä käynnissä muutosneuvottelut: vain reilussa vuodessa Yle on vähentänyt henkilöstömääräänsä jopa 350 ihmisellä, MTV3 irtisanonut 35 työntekijää ja Sanoma kuusi. Tänä vuonna Otavamedia on irtisanonut Annan ja Kotilieden printtitoimittajat ja STT vähentänyt 21 työpaikkaa. Lisäksi on valtavasti määräaikaisia ja tarvittaessa töihin kutsuttavia, joilta työt ovat loppuneet.
Myös freelancerit joutuvat miettimään vaihtoehtoisia tulonlähteitä toimittajan työn ohelle. Journalistiliiton tuoreimman ansiotutkimuksen mukaan free-toimittajien tuloista enää 37 prosenttia kertyi journalistisesta työstä.
Muutkin kuin toimittajat saisivat olla huolissaan kehityskulusta, arvioi pitkän linjan toimittaja ja media-alan yrittäjä Reetta Räty.
”Jos ajatellaan, että journalismi on yhteiskunnallisesti merkittävä ja Suomen kaltaisen avoimen yhteiskunnan yksi tosi keskeinen pilari, täytyyhän meidän kaikkien miettiä, miten se säilyy elinvoimaisena”, hän sanoo.
Tilanne on erityisen haastava keltanokille, jotka yrittävät saada ensimmäisiä juttujaan julki. Toimeksiannoista kilpailevat sadat kokeneet friikut, ja kesätöitä tavoittelevat nyt myös konkaritoimittajat.
”Kun tietää, että siellä on Ylen viisitoista vuotta työskennelleitä toimittajia samoissa hauissa, tuntuu ihan epätoivoiselta”, sanoo Lumia Pesonen, 20-vuotias politiikan ja viestinnän fuksi Helsingin yliopistosta. ”Ei tämä maailmantilanne ole suoranaisesti toimittajan uralle kannustanut.”
Pesosen haave on kirjoittaa työkseen fiktiota ja hän ajatteli, että toimittajan ammatti tukisi unelmaa. Toimittajana pääsee olemaan luova, kehittymään kirjoittajana ja tutustumaan mielenkiintoisiin aiheisiin ja ihmisiin.
Vielä kun niitä töitä vain pääsisi tekemään.
”On helppo sanoa, että ’opit käytännössä’, mutta entä sitten, kun käytännön tilaisuuksia ei oikein ole”, Pesonen pohtii.
Leikkausten ja lehtien lakkautusten sijaan tarvitsisimme Rädyn mukaan nyt mahdollisimman monenlaisia, moniäänisiä medioita ja journalistista aluskasvillisuutta.
”Semmoista hulinaa ja pulppuamista, jotta meillä sitten voi olla myös erikokoisia journalistisia tuotteita.”
Ylimääräiselle pulppuilulle ei tunnu kuitenkaan olevan enää tilaa tai aikaa. Leikkuriin ovat joutuneet myös mahdollisuudet ajatella rauhassa.
Väitöskirjatutkija ja kirjailija Iida Turpeinen kirjoittaa Yliopisto-lehdessä hitaan pohdiskelun vaikeutumisesta. Hänen mukaansa länsimaiseen ajatteluun on juurtunut syvä epäluulo kaikenlaista tekemättömyyttä ja oleilua kohtaan.
”Jos viipyilen ajatukseni kanssa rauhassa, aina tulee tutkija, joka on julkaissut vähän enemmän, vähän nopeammin”, Turpeinen kirjoittaa.
Media-alalla sykli on vielä akatemiaa nopeampi. Julkaisupaineet, kilpailu silmäpareista ja jatkuva tuottavuuden mittaaminen piiskaavat toimittajia tehostamaan ajatteluaan. Tekoälyn murroskin on vasta alussa.
Mediatalot myös haluavat tuottaa lyhyempiä juttuja, koska ihmisillä on vaikeuksia kohdistaa huomionsa ja uppoutua pitkiin teksteihin. Lehdillä on paineet saada nuoria mukaan tilaajakuntaan, ja kun nuoret jo muutenkin saavat uutisensa Tiktokista, panostetaan sitten vetäviin somevideoihin.
Lumia Pesosen kanssa samalla vuosikurssilla opiskeleva Urho Heinonen on turhautunut oletukseen, että nuoret ovat aina sosiaalisen median osaajia. Toimitukset usein ohjailevat nuoria tekemään ääntä, kuvaa ja videota. Heinoselle uudemmat keinot ja kanavat eivät olet tuntuneet luontevilta.
”Se on vähän haastava paikka, kun olen semmoinen – kieli poskella sanoen – vanhan liiton journalisti. Tykkään panostaa tekstiin ja kielen kautta kertomiseen. Mutta siihenkin on sitten varmaan sopeuduttava, jos töitä tässä uudessa maailmanjärjestyksessä journalismissa haluaa.”
”Miten ihmeessä alalle kasvettaisiin, jos ei tekemällä?”
Toimittajien määrä on pudonnut kymmenessä vuodessa kolmanneksella. Oppilaitokset eivät kuitenkaan ole vähentäneet aloituspaikkojaan vaan päinvastoin lisänneet niitä. On vaikea sanoa, koulutetaanko journalisteja liikaa, kun alalta katoaa väkeä ja toisaalta sinne tullaan monia erilaisia polkuja.
Mutta riittääkö kaikille toimittajaksi aikoville töitä, kun työnkuvia vähennetään, hitaasta ajattelusta nipistetään ja miltei kaikkea tekemistä ohjaavat klikit, tilaajat ja algoritmit? Miten nuori journalisti löytää tässä ajassa äänensä ja yleisönsä?
Reetta Räty painottaa, että juttujen julkaisemista treenataan nimenomaan yhteisön kanssa. On editori, tuottaja, toimitussihteerit, osastopomot ja kollegat, joiden kanssa ideoita pallotellaan ja tekstejä viilataan.
”Miten ihmeessä alalle kasvettaisiin, jos ei tekemällä? En näe, että olisi joku koulu, josta pulpahtaisi valmiita toimittajia. Tämä ammatti ei toimi niin, vaan aloitetaan jostain ja kehitytään siinä yhteisön sisällä ja avulla.”
Räty puhuu myös ammatillisesta mielikuvituksesta, joka tarkoittaa muun muassa sitä, että ihmiset yhdistävät eri ammatteja. Toimittaja voi olla samalla myös tietokirjailija, opettaja tai vaikka fysioterapeutti.
Tietokirjailija ja journalismin tutkija Maria Lassila-Merisalo pohtii, että ehkä tulevaisuudessa tarvittaisiin etenkin sellaisia toimittajia, jotka osaavat yhdistellä asioita näppärämmin kuin tekoäly. Ja sellaisia, jotka osaavat palvella algoritmeja ja somejättejä niin, että juttu on kiinnostava, mutta mukaan saadaan ujutettua kontekstia ja yhteiskunnallisuutta.
Tällä hetkellä emme osaa Lassila-Merisalon mukaan rakentaa inhimillistä ajattelua, joka olisi valttimme. Ja miksei myös rekrytointiperuste.
Kilpailu media-alan työpaikoista on nyt kovaa. Pelkästään Helsingin Sanomien kesätöitä haki tänä keväänä noin 1300 ihmistä, käy ilmi hakijoille lähetetystä sähköpostiviestistä. Kun toimittajan töitä ei riitä kaikille, osa nuorista kirjoittajista tekee juttuja ilmaiseksi esimerkiksi ainejärjestölehtiin.
Lumia Pesonen on yksi Helsingin yliopiston politiikan ja viestinnän ainejärjestölehden Groteskin kuudesta päätoimittajasta. Hän kannustaa tekemään ainejärjestölehtiinkin kunnianhimoisia juttuja, rohkeasti haastattelemaan ihmisiä ja perehtymään laajempiin aiheisiin.
On silti huolestuttava ajatus, että vapaaehtoisvoimin tehtävät lehdet olisivat ainoa keino kokeilla journalistin siipiään. Ainejärjestölehtien ensisijainen tarkoitus on olla opiskelijoiden äänenkannattaja sekä rakentaa yhteisöllisyyttä oman alan kesken. Kokeilla, meemeillä ja heitellä sisäpiirivitsejä, jotka eivät aukea suurelle yleisölle.
Ainejärjestölehdillä ei ole samanlaista suodatinta kuin ammattitoimituksissa. Vähän kaikenlaiset jutut menevät läpi, ja lehden julkaisu on yksittäisten vapaaehtoisten varassa. Siksi ainejärjestölehdet eivät voi korvata esimerkiksi ylioppilaslehtiä, jotka ovat aloitteleville kirjoittajille reitti saada juttuja julki journalistin ohjeisiin sitoutuneessa mediassa rahallista korvausta vastaan.
Pesosen mukaan ylioppilaslehdet ovat opiskelijoille muutenkin ainutlaatuisia ja saavutettavia journalistisia kanavia.
”Muualla mediassa opiskelijoiden ja nuorten äänet jää aika paljon paitsioon. Se [nuorisojournalismi] on usein ylhäältäpäin tulevaa, että ’voi voi, kun nuoret ovat työttömänä’, mutta ei aidosti läsnä olevaa ja kuulevaa.”
Pesonen ajatteli, että jutun tarjoaminen esimerkiksi Ylioppilaslehteen olisi ollut hänen urallaan looginen seuraava askel. Hän sai pari vuotta sitten ensimmäisen juttunsa myytyä Tulvaan, kun feministinen aikakauslehti haki nuoria kirjoittajia Tyttö-teemaiseen numeroonsa. Hakijoilla ei tarvinnut olla meriittiä toimittajana, hyvä juttuidea riitti.
”Se oli tosi tärkeä kokemus palautteen saamisesta ja omien tekstien kehittämisestä journalistisempaan suuntaan”, Pesonen sanoo.
Ammattimaisissa lehdissä editointiapu on usein aidosti paneutunutta. Lassila-Merisalo näkee editoinnin läpileikkaavana prosessina, joka alkaa jo jutun ja näkökulman suunnittelusta.
Ihanteellisessa tapauksessa editointikierrokset tehdään hänen mukaansa ”vierihoidossa”. Korjausehdotuksia katsotaan yhdessä niin, että editoinnin kohde ymmärtää, miksi muutoksia tehdään – ja voi samalla kehittyä kirjoittajana.
Harva saa ensimmäistä juttuaan myytyä Hesariin tai Suomen Kuvalehteen.
Lapin, Aalto-yliopiston, Vaasan ja Itä-Suomen ylioppilaslehdet on kaikki nirhattu vajaassa kymmenessä vuodessa samoilla perusteilla. Taloudellisten syiden lisäksi vaakakupissa on painanut se, koetaanko lehden olevan riittävän lähellä tavallisia opiskelijoita.
Myös Ylioppilaslehti on jo vuosia kamppaillut hengityskoneessa. Luotettavasta lähteestä eli Jodelista saa toisinaan lukea ihmettelyä siitä, miksi ihmeessä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan tulisi rahoittaa ”toimittajien ponnahduslautaa”.
Ylkkäristä on eittämättä ponnistanut liuta media-alan parhaimmistoa: Adile Sevimli ja Tuija Siltamäki palkittiin viime vuonna Uutisraivaaja-palkinnolla, Susanne Salmi valittiin HS:n Washingtonin kirjeenvaihtajaksi ja Robert Sundman tekee politiikan journalismia Suomen Kuvalehdessä, jonka toimituspäällikkö on Vappu Kaarenoja. Uuden Jutun Karoliina Paananen, Sonia Zaki, Oskari Onninen, Sonja Saarikoski ja Antti Pikkanen – vanhoja ylkkäriläisiä kaikki. Myös moni vanhempi kehäkettu on aloitellut uraansa Ylioppilaslehdessä: Marko Junkkari, Heikki Valkama, Veera Luoma-aho, Saska Saarikoski…
Kysymys kuuluu: jos Ylioppilaslehteä tai vastaavaa julkaisua ei olisi ollut, miten edellä mainitut kirjoittajat olisivat päässeet kehittymään ja etenemään urallaan? Harva saa ensimmäistä juttuaan myytyä Hesariin tai Suomen Kuvalehteen. On perusteltua pohtia, haluammeko torpata nuorten etenemismahdollisuudet alkuunsa ja jättää perinteisen median keski-ikäisten ja keskiluokkaisten armoille.
Ylioppilaslehdet eivät yleensä ole riippuvaisia klikeistä tai tilaajista, mikä mahdollistaa poikkeuksellisen omaehtoisen ja kokeellisen journalismin. Esimerkiksi Helsingin Sanomien jutut soutaja Jari Saariosta näyttävät varsin erilaisilta kuin Jylkkärin päätoimittaja Henri Häkkisen kirjoittama hulvaton fiktioilottelu ”Saarion Sanomat: Tarina myrskyn silmässä”.
Yliopistolaissa todetaan, että ylioppilaskunnan tehtävänä on edistää jäsentensä ”yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä” pyrkimyksiä sekä valmistaa opiskelijoita ”aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen”.
Ei siis ole liioittelua todeta, että journalistisen median rahoittaminen on yksi ylioppilaskunnan lakisääteisistä tehtävistä. Tämä velvollisuus korostuu entisestään aikana, jolloin nuortenmedioita ja nuorten toimittajien työmahdollisuuksia hävitetään kaikkialla.
Jos nuoret eivät kuluta journalismia – koska sitä ei tehdä heille – viime kädessä heidän mahdollisuutensa vaikuttaa yhteiskuntaan vähenevät. Silloin tutisee jo useampi demokratian tukipilari.
