Keskustakampus, Porthania
On kuljettava lähes käytävän puoliväliin, ennen kuin löydän vapaan kopin.
Astun sisään haaleankeltaisilla laatoilla vuorattuun tilaan, käännän lukon kiinni ja istahdan pöntön kannelle. Teen nopean silmäyksen ympärilleni: paperia löytyy, seinällä on tarran jättämät liimajäljet. Yllättävän siistiä, onneksi, sillä tarkoitus on viettää täällä kokonainen iltapäivä.
Olen Porthanian ensimmäisen kerroksen naistenvessassa. Aion salakuunnella, mitä opiskelijat puhuvat keskenään käsienpesun tai hiusten kohentamisen lomassa.
Elokuvissa ja tv-sarjoissa monet tärkeät käännekohdat kietoutuvat juuri koulun vessan ympärille. Siellä Euphoria-sarjan Cassie saa hurjan hermoromahduksen, Mean Girls -elokuvan Gretchen paljastaa Cadylle, että hänen ja Reginan välillä on kitkaa ja Harry Potter löytää salaisuuksien kammion.
Koulun vessa on leffoissa myös turvapaikka, jonne yksinäiset tulevat tarjottimen kanssa syömään lounasta ja jonne aikuisilla ei ole asiaa. Koppien suojassa Sex Education -sarjan Otis auttaa nuoria seksipulmissa ja Twin Peaksin Audrey ja Donna pystyvät rauhassa keskustelemaan Laura Palmerin murhasta.
Vaikka televisiosarjojen dramaattisia käänteitä tuskin on odotettavissa, vessakeskusteluissa paistaa usein läpi oletus siitä, etteivät muut kiinnitä puheeseen huomiota vaan keskittyvät omaan toimitukseensa. Haluan tietää, millainen meininki suomalaisten korkeakoulujen vessoissa on ja mistä opiskelijat puhuvat, kun kuvittelevat, ettei kukaan kuuntele.
Ovi käy, korot kopsuvat, joku yskii, vessaa vedetään. Kopissa on yllättävän kuuma, tiiviin oven alla on vain pieni rako. Paikkaa ei selvästi ole suunniteltu ajatuksella, että joku viettäisi täällä tuntikausia. Kuulen ihmisten tulevan ja menevän, on vilkkain aika luentojen välissä.
Joku päättää puhelun sanomalla ”Jes, nähdään, moi moi.” Äänet kuuluvat oven läpi vaimeina ja sekoittuvat jatkuvaan vessojen vetämiseen ja käsienpesuun (jota kaikki vaikuttavat tekevän ilahduttavan säntillisesti).
Pian saan todistaa iloista kohtaamista kahden opiskelukaverin välillä.
”Moi!”
”Aa moi!”
”Kiva asu!”
”Kiitos!”
Tilanteeseen liittyy kolmaskin ääni: ”Oottekste jonossa?”
Vessasta on tullut yksilösuoritus, nopeasti sisään ja ulos.
Kuulen yksittäisiä katkelmia keskusteluista. Sataakohan siellä vielä, oon menossa illalla salille, kuunteliksä sen podcastin, en kun oli niin kova ruokakooma, törmäillään taas. Joku on menossa steissin kautta hakemaan uutta napakorua, toinen laittoi Juholle viestiä. Kepeää, henkilökohtaista, pieniä paloja arjesta. Tänne ei jäädä väittelemään pidemmäksi aikaa.
Vessakeskustelu pyörii – kenties vuorokaudenajasta johtuen – paljon myös kofeiinin ympärillä.
”Tekis mieli hakee joku kahvi tai energiajuoma”, sanoo eräs ääni.
Vähän myöhemmin eri keskustelu ajautuu jälleen kahviin:
”On vaikeeta aina kylässä, kun mä en juo kahvii, mä en juo teetä, mitä mä juon.”
”Nyt on aika opetella juomaan kahvia!”
Alkaa väsyttää, ja tuijotan lukossa hehkuvaa punaista pylpyrää. Tekee mieli kahvia.
Tiiviiseen vessakoppiin lukittautuneena ajatukseni harhailevat parin kesän takaiseen vierailuun Tampereen Amurin työläismuseokorttelissa. 1800- ja 1900-lukujen taitteeseen sijoittuvan museon vanhemmassa päädyssä vessa tai oikeastaan ulkohuussi koostui vielä vieri viereen sahatuista rei’istä.
Kauas on tultu niistä ajoista, kun tarpeet toimitettiin toisen ihmisen, naapurin tai perheenjäsenen vieressä, kenties lehteä lukien tai kevyesti rupatellen. Vesivessat alkoivat yleistyä Suomessa 1900-luvun alusta lähtien ja ovat sittemmin saaneet nykymuotonsa, jossa jokainen sulkeutuu yksin lukkojen taakse ja Vauva.fi-palstalla kysellään ohjeita mahdollisimman äänettömään vessakäyntiin. Vessasta on tullut yksilösuoritus, nopeasti sisään ja ulos.
Kenties samasta syystä Ylioppilaslehden reportaasi housuun kakkaamisesta bussissa vuonna 2013 herätti niin valtavaa pahennusta. Gonzo-journalismista ja jutun merkityksestä voi toki olla montaa mieltä, mutta varmasti osasyy pahennukseen oli, että olemme vieraantuneet niin kauas kakasta. Siinä missä unesta ja ravinnosta on tehty tuottoisaa bisnestä, muiden ihmisten vessatottumukset halutaan yhä pitää poissa silmistä ja mielestä.
Tai niin kaikki ainakin esittävät, sillä tuskinpa Hesari olisi julkaissut niin montaa suolistojuttua, jos ne eivät kiinnostaisi ketään. Kaikilla meillä on toisinaan suolisto-ongelmia, joista puhutaan kauniisti ”vatsavaivoina”, mutta ne eivät saa näkyä, kuulua tai varsinkaan haista…
Säpsähdän ajatuksistani, sillä erääseen vessakoppiin on ilmeisesti unohtunut jotain tai sitten siellä odotti epämiellyttävä yllätys. Koppiin astuva nimittäin palaa kysymään käsiä peseviltä tiukkaan sävyyn: ”Oliko teistä joku tässä vessassa äsken?” Kukaan ei tunnusta.
Joku niistää raivokkaasti. Nojaan päätäni vessan seinää vasten. Siitä tulee mieleen 18-vuotiaana tehdyt baarireissut, kun minulla oli humalassa tapana peilata vessan kiiltävästä ovennupista ja naureskella vääristyneelle kuvalle. Toisinaan teen sitä edelleen.
Tyhjää vessan ovea tuijottaessa muistan, miten Porthanian vessan seinät joskus korona-ajan tienoilla puhdistettiin teksteistä ja vuorattiin paperilla. Kaikesta päätellen kirjoittelukulttuuri päättyi siihen, kukapa nyt jollekin laimealle paperille haluaisi raapustella.
Yhtäkkiä vessa hiljenee. Iltapäivän luennot ovat varmaankin alkaneet. Ilmanvaihto ujeltaa, muita ääniä ei kuulu. Olenkohan täällä yksin?
Samassa puhelimeni soi. Soittaja on entinen työkaveri, joka pyytää apua haastateltavien löytämiseen. Vaistomaisesti kysyn, voinko soittaa parin minuutin päästä takaisin. Huomaan ajattelevani, että toivottavasti ääneni ei ihan hirveästi kaikunut. Paljastuikohan, että olen vessassa, mietin. Vaikka mitä väliä sillä olisi?
Käyn ulkopuolella puhumassa muutaman minuutin puhelun ja palaan vessaan. Tällä kertaa saan kopin paremmalta paikalta läheltä lavuaareja. Pääsen heti todistamaan ajankohtaista keskustelua, jossa kietoutuvat toisiinsa arkisuus, opiskelijoiden toimeentulo ja hallituksen politiikka – ja toisaalta siihen liittyvät väärinkäsitykset.
”Olin uimassa, mutta ärsyttää, kun alv on noussut. Sarjakortti maksaisi nyt 160 euroa”, joku harmittelee kaverilleen.
En nopealla googletuksella löydä, mistä uimahallista tai kortista on kyse. Tässä on kuitenkin saattanut mennä puurot ja vellit sekaisin, sillä syyskuun alusta voimaan tullut arvonlisäveron korotus ei koskenut liikuntapalveluita.
Kaikki on toki muutenkin nyt niin kallista, että on varmasti vaikea hahmottaa, mistä mikäkin korotus johtuu. THL:n tuoreessa tutkimuksessa lähes neljännes opiskelijoista ilmoitti pelänneensä ruokansa loppuvan rahanpuutteen vuoksi.
Pohdin, mistä miesten vessassa puhutaan vai puhutaanko mitään, ja kehtaisinko mennä seuraavaksi sinne havainnoimaan. Olen jopa hieman yllättynyt, ettei Porthaniassa näytä vielä olevan unisex-vessoja, vaikka toki tiedän, että ne jakavat mielipiteitä.
On kulunut pari tuntia. Selkää särkee. On kuuma, jano ja pissahätä. Päätän, että nyt riittää. Käyn itse vielä vessassa, pesen käteni ja lähden pois.
Viikki, Biokeskus 1 ja 2
Kävelen Biokeskus 1:n Unicafen läpi vessaa etsien. Silmiin osuu vain yksi invavessa, ja kaivan kampuksen pohjakartan esiin puhelimestani. Miksi ihmeessä siihen ei ole merkitty vessoja?
Päädyn viereisen Biokeskus 2:n naistenvessaan. Tunnelma on heti kuin vanhalla yläasteellani: vessakopit on kyhätty kasaan väljillä seinillä, joiden päällä ja alla on rutkasti tilaa. Myös haju on sama, jotenkin ummehtunut, viemärin ja märkien käsipyyherullien aromi.
On yhtäkkiä vaivaannuttavaa, kun kuulee tasan tarkkaan, mitä viereisissä kopeissa tapahtuu. Mietin, kuulevatkohan muut jopa kuulakärkikynäni kliksahdukset.
Hyvä akustiikka olisi toki havainnointini kannalta optimaalista. Täällä ei yksikään sana voi mennä ohi, mutta joudun pettymään. Ihmisiä tulee ja menee, mutta kukaan ei puhu mitään! Ei sanaakaan! Eikö farmasian ja biotekniikan opiskelijoilla ole todella mitään sanottavaa toisilleen? Piirtelen tylsyyksissäni vihkon reunaan ja vilkuilen kelloa.
Yhtäkkiä ilmanvaihtoa pitkin kantautuu toisenlainen ääni: joku laulaa komeasti klassista laulua, joka tuo mieleen oopperan. Tämäpä vasta erikoinen käänne.
Joku pyytää laittamaan viivan alle, jos on ”pannu täs vessas”. Alla on nolla viivaa.
Nälkä alkaa kurnia, joten päätän lähteä testaamaan Unicafen tarjonnan. Bataatticurry ei maistu hassummalta, vaikka joudun pulittamaan siitä nykyään opiskelijahinnan sijaan 8,60 euroa. Kun lapan ruokaa suuhuni, teen havainnon: ihmiset vaeltavat sankoin joukoin alakertaan.
Lähden ruuan jälkeen tarkistamaan tilanteen ja toden totta: sieltä löytyy vessa, kaiken lisäksi unisex-sellainen. Sulkeudun koppiin, joka on yllättävän siisti. Ei töhryjä, tahroja tai epämiellyttäviä hajuja. Näyttää kuin vessa olisi vastaremontoitu. Ovet ovat jälleen lähes ilmatiiviit, ehkä parempi niin.
Ihmisiä tulee ja menee, mutta täälläkään kukaan ei sano mitään. Osittain syy voi olla unisexissä; kenties on nimenomaan naistenvessoille tyypillistä jäädä jutustelemaan kavereiden kanssa. Olen tehnyt havainnointieni välissä taustatyötä ja saanut luotettavasta lähteestä tietää, että miestenvessoissa ei yleensä ole tapana puhua yhtään mitään, paitsi tietysti humalassa.
”Oops, sorry”, mies- ja naisäänet ovat törmätä toisiinsa vessan ovella.
Siistissä ja rauhallisessa vessakopissa istuessa alan ihmetellä, miksi unisex-vessoja vastustetaan paikoin niin kiivaasti. Toki esimerkiksi baarissa etenkin naiset saattavat kokea yhteisvessat turvattomiksi, mutta vilkkaalla kampuksella keskellä päivää en näe, mitä haittaa niistä voisi olla. Varsinkin kun monen transsukupuolisen elämää ne helpottaisivat huomattavasti.
Kukaan ei edelleenkään puhu mitään. Minun tekee mieli kahvia, joten päätän havainnointini ja lähden pikaratikalla kotia kohti.
Kumpula, Physicum ja Exactum
Physicumin alakerran naistenvessassa on vain kolme koppia. Arvon hetken, kehtaanko jäädä varaamaan niistä yhtä. Astun silti laitimmaiseen koppiin, suljen oven ja huomaan heti eron muihin kampuksiin verrattuna.
Vessan ovi on lähes ääriään myöten täynnä kirjoituksia. Oveen on raapustettu arkisia asioita, syvällistä pohdintaa ja kaikkea siltä väliltä:
”Mullon menkat”
”Onkohan Kumpulassa vähemmän teistejä kuin HY:llä keskimäärin?”
”Don’t dye before you’re dead”, ja sen alla ”Not even my hair?”
Joku kertoo päivänsä lempihetken olevan, kun tämä kyseinen vessakoppi on vapaa. Toinen taas paljastaa päätyneensä opiskelemaan luonnontieteellistä alaa Olipa kerran elämä -sarjan ansiosta. Joku pyytää laittamaan viivan alle, jos on ”pannu täs vessas”. Alla on nolla viivaa.
Mustalla tussilla on tehty valtava tribuutti keskustapoliitikko Seppo Kääriäiselle, josta on tosin jonkun irvileuan kynän kautta tullut Seppo Käärijäinen. Yritän piirtää Käärijäisen perään pientä sydäntä, mutta kuulakärkikynä ei tartu seinään ollenkaan.
Näin perusteellisia vessanseinäraapusteluja enää harvemmin näkee, mutta täällä se vaikuttaa perinteiseltä tavalta purkaa paineita ja hakea vertaistukea.
Pienellä käsialalla on kirjoitettu keskustelu, johon pysähdyn:
”Haluisin vaan kuolla”
”Mood”
”Sinä selviät mistä vaan, ja elämä voittaa aikanaan<3”
Seinillä on kirjoitusten lisäksi paljon kantaa ottavia tarroja esimerkiksi turkistarhausta vastaan. Yksi tarra kannustaa yleislakkoon, toinen osallistumaan vuoden 2023 queer-gaalaan. Harmaiden laattojen peittämässä kopissa on kuuma.
Naistenhuoneessa ravaa porukkaa, mutta kukaan ei puhu oikein mitään. En kehtaa jäädä jumittamaan aloilleni pidemmäksi aikaa vaan tulen ulos, pesen kädet ja sopivan tilaisuuden tullen sulkeudun keskimmäiseen koppiin.
Katseeni jähmettyy välittömästi keskelle vessan ovea. Kylmä aalto humahtaa kehoni läpi.
Oveen on kirjoitettu edellistä koppia selvästi synkempi itsetuhoinen viesti. Kirjoittaja kertoo aikovansa tehdä itsemurhan, mikäli hänen olonsa ei helpota kevääseen mennessä.
Luen isoilla kirjaimilla kirjoitetun tekstin läpi uudelleen ja uudelleen.
Viesti on pysäyttänyt myös kanssaopiskelijat, sillä kirjoituksen alle on tullut useita tsemppaavia viestejä, joissa kehotetaan muun muassa hakemaan apua, vaihtamaan alaa tai halaamaan ystävää.
Alkuperäinen kirjoittaja on myöhemmin palannut vastaamaan kommentteihin. Hän kertoo olleensa mielenterveyspalveluiden piirissä kymmenen vuotta ja käyneensä läpi ”kaiken paskan osastosta sähköön”. Alanvaihto ei ole vaihtoehto, sillä hänen mukaansa ainoa positiivinen asia tässä maailmassa on fysiikka.
”Jos mul ois kavereit joita halata tai ’apua’, en kirjottelis itsemurhaviestei vessan oveen.”
Vahva auttamisen tarve herää. Haluaisin tehdä jotain, juosta vahtimestarin koppiin ja pyytää etsimään tätä ihmistä kameranauhoilta, vaikka siinä ei ole mitään järkeä. Haluaisin sanoa kirjoittajalle, että näen hänet. Että kaikki kyllä järjestyy. Mutta onko se totta? YTHS:n mukaan opiskelijoiden mielenterveyspalvelujen kysyntä on kolminkertaistunut koronaa edeltävään aikaan nähden, eivätkä kaikki pääse avun piiriin ajoissa.
Istun pöntön kannella ja kuuntelen, miten oven toisella puolella jutellaan iloisesti tulevasta opiskelijatapahtumasta. Nuoret, opiskelijat, me kaikki elämme jokainen lopulta omissa todellisuuksissamme. Yksi voi valmistautua innoissaan illan bileisiin, toinen miettiä, miten rahat saa riittämään seuraavaan lämpimään ateriaan, kolmas hautoa itsemurhaa.
Lähden jonkinasteisessa shokissa kävelemään viereiseen rakennukseen, Exactumiin, jonka naistenvessassa on neljä koppia. Yhdessä niistä ei ole valoja, toista ei ole vedetty ja kolmannessa lorisee vesi, joten asetun neljänteen.
Vessan seinälle on kiinnitetty turvallisemman tilan periaatteet ja ohjeet siitä, mitä tehdä, jos joutuu esimerkiksi seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Mieleen tulee, kuinkahan suuri kynnys lopulta olisi ilmiantaa vaikkapa suosittu kurssikaveri, ”hyvä tyyppi”, täysin tuntemattomille häirintäyhdyshenkilöille.
Myös tässä kopissa seinillä on kirjoituksia, esimerkiksi kannanotto Suomen huumausainepolitiikkaan, joka on kirjoittajan mielestä täysin epäonnistunutta.
Naistenvessassa ei käy kuin pari ihmistä koko sinä aikana, jonka kopissa istun. Ehkä se johtuu rakennuksen sukupuolijakaumasta: täällä opetetaan miesvaltaisia tietojenkäsittelytieteitä, matematiikkaa ja tilastotiedettä.
Lopuksi päätän käydä vessassa ja vasta silloin huomaan, että pöntössä on kakkarannut. Ikuinen dilemma, pitäisikö ne putsata sen pelossa, että seuraava voi luulla niiden olevan minun jäljiltäni. Onneksi vessassa ei edelleenkään ole ketään, joten vaihdan koppia ja jätän rannut oman onnensa nojaan.
Physicumin vessan lohduton viesti kummittelee vielä mielessäni, kun laskeudun Integraalipolkua pitkin bussipysäkille.
Meilahti, Haartman-instituutti
Tämä onkin entuudestaan tuttu vessa. Täällä yritin tasata sykettä ja silottaa hiuksiani keväällä ennen Hyyn edustajistolle pitämääni puheenvuoroa, jonka jälkeen minut valittiin Ylkkärin uudeksi päätoimittajaksi.
Astun reippaasti sisään ovesta ja törmään keskelle kahden kaveruksen ilmeisen henkilökohtaista, terveystietoja koskevaa keskustelua:
”Sulla oli sit pikkasen rajumpi kokemus!”
”Joo, onneks oon pysynyt terveenä sen jälkeen.”
Yritän esittää välinpitämätöntä ja suuntaan ripeästi reunimmaiseen vessakoppiin. En ehdi kuulla tarkemmin, mistä on kyse. Ehkä hyvä niin, sillä keskustelu vaikuttaa yksityiseltä.
Käsiä pestään tarmolla. Ehkä se kielii jotain täällä opiskelevien tulevien lääkäreiden ammattitaidosta.
Aamun luennot ovat alkamassa. Kaikesta päätellen akateemista varttia noudatetaan yhä, sillä naistenvessassa ramppaa jatkuvasti porukkaa. Tuttuja tervehditään sanomalla ”Helou”, ”Heei” tai ”Aa moi!”
En ole juonut aamukahvia, mikä tuntuu jomotuksena ohimoilla.
Käsiä pestään tarmolla. Ehkä se kielii jotain täällä opiskelevien tulevien lääkäreiden ammattitaidosta.
Harmaa laattaseinä on puhdas, ei lainkaan kirjoituksia tai tarroja.
Tiiviin seinän toisella puolella alkaa keskustelu, mutta niin hiljaisella äänellä, että joudun laittamaan korvan kiinni oveen enkä silti saa sanoista selvää. Jos vessassa haluaa jakaa salaisuuksia, juuri näin toki kannattaakin toimia.
Luennot alkavat ja vessa hiljenee. Peilailen kopin suuresta peilistä ja yritän viihdyttää itseäni tekemällä hassuja ilmeitä.
Mietin, mitä yhteensä noin työpäivän mittaisesta vessahavainnoinnista lopulta jäi käteen. Ainakin selvisi, etteivät suomalaisten korkeakoulujen vessat ole läheskään yhtä jänniä paikkoja kuin telkkarissa.
Silti niiden kautta välittyy opiskelijaelämän laaja kirjo. Vessan seinä on joillekin paikka purkaa omia ajatuksia tai pahaa oloa. On sääli, jos niitä pyritään aktiivisesti puhdistamaan kirjoitteluista, sillä ketä tekstit loppujen lopuksi haittaavat?
Kahvinhimoni käy sietämättömäksi, joten päätän havainnoinnin. Käyn vielä kerran vessassa ja lähden katsastamaan Meilahden Unicafen kofeiinitarjontaa.
Apua ja tukea opiskelijoiden mielenterveyteen:
YTHS:n yleis- ja mielenterveyden palvelut tavoittaa numerosta 046 710 1073.
Mieli ry:n kriisipuhelin päivystää 24 tuntia vuorokaudessa joka päivä numerossa 09 2525 0111. Voit soittaa nimettömästi ja luottamuksellisesti.
Sekasin-chat palvelee alle 30-vuotiaita osoitteessa sekasin247.fi arkisin kello 9–24 ja viikonloppuisin 15–24.
Nyyti ry:n sivuille on lisäksi listattu useita eri tukipalveluita, jotka löytyvät osoitteesta http://nyyti.fi/opiskelijoille/loyda-apua
