Kysyin tutultani suomenruotsalaisessa journalismiseminaarissa, mikä on kuokkavieras ruotsiksi.
”Snyltgäst”, hän auttoi.
Tarkalleen ottaen en ollut kuokkimassa. Seminaarin ilmoittautuminen oli avoin, ja olin maksava asiakas. Illallinen sujui mukavasti, etenkin kun viinikaatojen odottelun sijaan kähvelsimme pullon pöytään.
Silti tuntui kuin olisin tunkeutunut vieraisiin sukujuhliin. Syy on tottumus: ruotsinkielinen Suomi on meidän suomenkielisten sokea piste.
Joulun alla Rkp:n puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson kertoi Hufvudstadsbladetissa harkitsevansa eurovaaliehdokkuutta. Se tarkoitti, että puolue oli jäämässä ilman johtajaa.
Helsingin Sanomat teki aiheesta lyhyen uutisen. Meni kaksi viikkoa ennen kuin lehti jatkoi aiheen käsittelemistä. Viive oli paljonpuhuva: jos hallituspuolueesta heitetään ilmoille tuollainen pommi, on medialla tapana aloittaa myllytys saman tien. Helmikuun lopussa Henriksson tosiaan ilmoitti luopuvansa puheenjohtajuudesta.
Viime syksynä haastattelin Suomen Kuvalehteen Alfred Backaa – sitä koomikkoa, jolla on Instagramissa hauskoja politiikan satiirivideoita murteellisella suomenruotsilla ja hoonolla soomella.
Suomenkielisten huomio oli Backalle uutta.
”Kukaan ei ollut sanonut minulle, että vitun hurri, pysy kaukana. Mutta ihan kuin tiellä olisi aiemmin ollut muuri. Sellainen, että mikään mitä sanot ei kiinnosta meitä”, Backa sanoi silloin.
Hän arveli saaneensa valtaväestön seuraajia siksi, että teki kiinnostavampia sisältöjä kuin ennen. Itse veikkaan, että suosion syy oli videoihin ilmestyneet suomenkieliset tekstitykset.
Kynnys kuluttaa ruotsinkielistä sisältöä on korkea, vaikka moni oppii englantia nimenomaan kulttuurituotteista. Tammikuussa Ylen Kulttuuriykkösessä toimittaja kommentoi, kuinka rohkeaa oli tehdä Myrskyluodon Maija –elokuva ruotsiksi. Ohjaaja Tiina Lymi vitsaili, että kuvaukset olisi voinut siirtää Ahvenanmaan saaristosta vaikka Balille, jos elokuva olisi tehty suomeksi.
”Kielen erottaminen tarinasta ja päähenkilöstä olisi ollut hyvin väkivaltainen ja pakotettu teko”, Lymi sanoi.
Niitäkin on nähty. Suomea osaamattomasta Helene Schjerfbeckistä tehtiin vuoden 2020 Helene-elokuvassa suomenkielinen, koska sitä suomenkieliset haluavat.
Kun Suomi muuttuu yhä monikulttuurisemmaksi, pitäisi jokaisen ymmärtää vähemmistöjemme kuulumisia edes pinnallisesti. Kouluissa vähemmistökieliä on tarjolla kehnosti, mutta ruotsista on helppo aloittaa.
Parempaa Gaza-journalismia kaipaavat voivat lukea, miten Hufvudstadsbladet on kyseenalaistanut länsimaiden lepsua Israel-suhdetta, tai ostaa Ny Tid -aikakauslehden helmikuisen Palestiina-teemanumeron.
Kevyemmän menon ystävät voivat katsoa Pilsnerraggarna-dokumenttisarjan, jossa Pohjanmaan suomenruotsalaiset ryyppäävät ja ajavat pillurallia risoilla amerikanraudoilla.
Turkulaisen Adrian Pereran viimeisin romaani, murtaen ruotsia puhuvan maahanmuuttajan näkökulmasta kirjoitettu Alla mänskorna ha problemen oli viime vuonna Svenska Ylen kirjallisuuspalkintoehdokkaana. Suomenkielisille Pereraa ei ole olemassa, koska häntä ei ole käännetty suomeksi – tai englanniksi.
Oma ammattikuntani voisi näyttää mallia. Kun Sanna Marin oli pääministeri, media tarkasteli kriittisesti hänen vajavaista ruotsintaitoaan. Kuitenkin nimenomaan suomenkieliset toimittajat osaavat ruotsia jävla dåligt.
