Hassutusta ja häpeäpilkku suomalaisessa kirjallisuudessa.
Näin luonnehti kriitikko August Ahlqvist kirjaa nimeltä Seitsemän veljestä Finlands Allmänna Tidningissä toukokuussa 1870.
Aika ei ollut kypsä rähisevästä, juopottelevasta rahvaasta kirjoittamiselle. Suomessa arvostettiin runebergiläistä romantiikkaa, jossa kansa kuvattiin ylevästi, ei realistisesti.
Kirjan kirjoittaja, Aleksis Kivi, vaipui epätoivoon. Murskakritiikki rapautti hänen ammatillista itsetuntoaan. Kirjailija joi itsensä deliriumiin. Loppuvuodesta hän kirjelmöi ystävälleen, näytelmäkirjailija Kaarlo Bergbomille:
”Minun aatokseni tuntuu paksulta ja minä pelkään aivoani.”
Kevättalvella 1871 Kiveä hoidettiin Helsingin Uudella klinikalla ja Lapinlahden mielisairaalassa. Lääkärit ehdottivat diagnooseiksi loukatusta kirjailijakunniasta johtuvaa melankoliaa ja anemiaa. Mielenterveys-, alkoholi- ja rahaongelmista kärsineellä Kivellä oli lisäksi lavantauti. Hänet kotiutettiin parantumattomasti sairaana. Uudelta klinikalta hänet lunasti ulos muuan fennomaani J.V. Snellman 35 markalla.
Vuonna 1872 houraileva ja heikko Kivi muutti veljensä Albertin, tämän vaimon Karoliinan ja heidän kolmen lapsensa luo Tuusulaan.
Tupaan kuului kaksi huonetta. Ensimmäisessä oli leivinuuni ja pöytä. Kirjailija sai käyttöönsä peräkammarin, johon kuului kakluuni, lipasto ja keinutuoli. Sängystä saattoi herätä aamuauringon paisteeseen. Noin 170 cm pitkäksi arvioitu kirjailija joutui todennäköisesti nukkumaan jalat koukussa.
Kivi ehti asua veljensä hoivissa yhdeksän kuukautta ennen kuin kuoli uudenvuodenaaton yönä 38-vuotiaana. Hänen viimeisten sanojensa kerrotaan olleen ”minä elän”. Voi olla, että Albert-veli väritti tarinaa.
Kivi ei ollut vain parjattu elinaikanaan. Vuonna 1860 Suomen Kirjallisuuden Seura palkitsi Kullervo-näytelmän. Vuonna 1865 Nummisuutarit sai valtionpalkinnon. 1900-luvulla arvostus nousi ja Kivestä tuli Suomen kansalliskirjailija.
Huhtikuussa 1910 Suomen Ylioppilaskunta, nykyinen Helsingin yliopiston ylioppilaskunta eli Hyy, osti Aleksis Kiven kuolinmökin. Se nähtiin nyt suomalaisena kulttuuriperintönä. Räätälinä työskennellyt Albert sai kaupoista 600 markkaa – satasen vähemmän kuin veljen vaatimaton tekijänpalkkio Seitsemästä veljeksestä. Osakunnat museoivat mökin.
Albert ja tämän uusi vaimo Miina elivät mökissä vuoteen 1913 saakka, jolloin ”irtolainen” Robert Merinen puukotti yli 80-vuotiaat vanhukset olettaen, että kuuluisasta Kiven kuolinmökistä löytyisi rahaa.
Juttuun on haastateltu Tuusulan museon museoassistenttia Topias Aholaa.
Lähteet:
Kirjeet – kriittinen editio. Kivi, Aleksis; Katajamäki, Sakari; Kokko, Ossi; Lauerma, Petri; Nummi, Jyrki. SKS, 2012.
Aleksis Kiven viimeisestä ajasta ja kuolemasta. Eliel Aspelin-Haapkylä. Aika-lehti, 1.2.1907, NO 3.
Oikaisu 11.12.2023 klo 9.35: Korjattu vuosi 1972 vuodeksi 1872.
