The Bear -tv-sarjan toisella kaudella on takaumajakso, joka kuvaa perinteistä perhejoulua: Äiti heiluu kännissä ja uhriutuu, lapset, serkut ja sedät toisintavat pinttyneitä roolejaan, pöydässä haarukat lentävät ja nyrkit heiluvat. Lopulta äiti ajaa autolla seinästä läpi. Miten helvetissä joulu onkin niin hirveä?
Juuri siksi, että se on perhejuhla, väitän. Joulu on oiva muistutus siitä, kuinka elämä pitää järjestää. Aaton lähestyessä muistetaan aina surra heitä, joilla ei ole perhettä. Oletus on, että joulu vietetään perheen kanssa. Jos olet perheetön, olet yksinäinen.
Minun on kuitenkin rehellisyyden nimissä todettava, etten ole koskaan elämässäni ollut niin yksinäinen kuin ”saatuani oman perheen”. Toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa eräässä Long Playn korona-ajan perjantaikirjeessään, että ”suomalainen yhteiskunta on vahvasti jakautunut lasten ja aikuisten alueisiin”.
Näinhän se on: en ole osannut kutsua lapsettomia ystäviäni mukaan lasteni asioihin. Jätän usein menemättä kiinnostaviin tapahtumiin, jos minulla ei ole varaa lastenhoitajaan. Olen eriytynyt maailmasta saarelle nimeltä ydinperhe.
Se johtuu siitä, että Suomi on täynnä lapsivihaa. Lapset eivät ole tervetulleita yhteenkään paikkaan, jota ei ole erikseen mainittu ”lapsiystävälliseksi”.
Valkoinen feminismi sai minut aikanaan uskomaan, että naisen radikaalein valinta on lasten tekemisen ja lapsettomuuden välillä. Feminististä oli tietysti olla tekemättä lapsia. Kun niitä sitten kuitenkin tuli, kävi heteroparisuhteen ja lasten yhdistelmä normatiivisuudessaan sietämättömäksi. Äitiyteen liitetyt mahdottomat odotukset tekivät oloni yksinäiseksi ja uupuneeksi. Syytettyäni itseäni ja äitimyyttiä tarpeeksi, aloin pohtia, josko perseestä onkin ensisijaisesti perhe.
Perhettä on kritisoitu lukemattomilla perusteilla. Feministisessä Family Abolition -perinteessä ruskeat, kolonisoidut tai sateenkaarevat perheet eivät selviä purkutöiltä: vaikka perhe on monelle suoja pahaa valtiota vastaan, se on aina samalla instituutio, jonka takana on tuo sama kapitalistinen valtio. Perhe tuottaa valtiolle veronmaksajia ja kapitalistille työvoimaa samalla, kun se ottaa kantaakseen hoivavastuut ja sosiaalisen uusintamisen. ”The nuclear family is the basic unit of capitalism and in order for us to move to revolution it has to be destroyed. And I mean destroyed”, julisti yhdysvaltalainen runoilija ja aktivisti Pat Parker jo vuonna 1980.
Jouluna on helppo havaita, kuinka perheessä narsistinen itsesäilyttäminen (minä jatkun lapsissani!) kääntyy sujuvasti uhrautuvaisuudeksi (kaikkeni olen tehnyt!). Ensin ihminen vaatii hyvin tietynlaisen joulun, sellaisen perinteisen, ja sitten uupuu sitä tehdessään. Joulunaikaan veri on erityisen sakeaa, siis velvoittavaa. Mietin ystäviäni, jotka läpi joulun juoksevat kieli vyön alla perheenjäsentensä jouluillallisia läpi. Perhejoulu onkin kristinuskon kovaa ydintä: syyllistämisen, syyllistymisen, uhrautumisen ja velvollisuuksien aikaa.
The Bearissa kysytään, mitä perheen jälkeen voisi olla. Jokainen keskushenkilö tulee tavalla tai toisella särkyneestä kodista. Yhteisö muodostuu sarjan keskeisen miljöön, ravintolan, ympärille. Etenkin kakkoskautta määrittävät lämpö ja huolenpito, jotka eivät ole sidoksissa sukulaisuuteen.
Mietin myös Jeesus-vauvaa, jonka verisiteistä ei olla ihan varmoja. Eikö pakolaisparin hämärästi alkunsa saanut yllätysvauva, paimenet, eläimet ja random-heppulit kaukaa idästä anna syyn ihan toisenlaiselle juhlinnalle kuin perhekeskeiselle, velvollisuudentuntoon perustuvalle sekoilulle?
Vaatimukseni ei ole uusi, mutta joulun lähestyessä sitäkin ponnekkaampi: perutaan perhe.
