Suuri punnitus

Vuosittaisissa jättikasvisten suomenmestaruuskilpailuissa palkitaan satokauden suurimmat ja mahtavimmat. Ylioppilaslehti selvitti, miksi jotkut jaksavat puuhata hyödyttömän harrastuksen parissa.

T:Teksti:

|

K:K: Kaisa Hietalahti

Peräkärryihin on lastattu ruumissäkkimäisiä pressumyttyjä. Osa kannettavista on puettu värikkäisiin fleece-viltteihin, jotka suojaavat kuhmuilta ja kylmältä. Taivaalta tulee vettä kuin saavista kaataen.  

Kärryissä ja takakonteissa kuljetetaan päivän päätähtiä, ammattikoulun sateisen parkkipaikan vetonauloja. Täällä, 13 kilometrin päässä Mäntsälän keskustasta järjestetään joka syyskuu jättikasvisten suomenmestaruuskilpailut, joissa palkitaan isoimpien, painavimpien ja pisimpien kasvisten kasvattajia. 

”Maailmalla tämä on suuri harrastus”, kertoo kilpailuvastaava, yhdistyskonkari Elina Vuori

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa järjestetään kokokilpailun lisäksi kasvisten kauneuskisoja, ja ennen Brexitiä maasta tilattiin siemeniä myös suomalaisille kasvattajille. 

Suomessa jättikasvisten SM-kisoja on järjestetty vuodesta 2008 alkaen. Maailmanennätyksiä täällä ei juuri tehdä, mutta samat säännöt pätevät sekä meillä että maailmalla. Ne on määritellyt kisan kattojärjestö, The Great Pumpkin Commonwealth. 

Kilpailu kokoaa yhteen jättikasvisten harrastajat ja pällistelijät. Ensimmäisiin kuuluu varsinkin tapahtumaa järjestävän Suomen jättikasvisyhdistyksen väkeä. Jälkimmäiseen kuuluu yleisö, joka ottaa yhteiskuvia kurpitsojen edessä, ostaa kotiin vietäväksi pussillisen tomaatteja ja käyskentelee punajuurilla, paprikoilla ja muilla pienemmillä kisavihanneksilla katettujen esittelypöytien ääressä. Lisäksi paikalla on media – ”Jösses mitä jötkäleitä!” otsikoi Ilta-Sanomat tapahtumasta vuonna 2018.  

Kategorioita on tänä vuonna lähemmäs 40. Pelkästään juurikkaille on kahdeksan eri kilpailusarjaa, minkä lisäksi palkitaan viiden kauneimman keskenään samannäköisen ja -kokoisen porkkanan nippu. 

Paikan päällä huomaa, ettei kaikista lajikkeista käydä yhtä kuumaa kamppailua. Raparperinvarsia näen vain yhden koko päivänä, eikä perunasarja jätä muistijälkiä. 

Isossa kasvihuoneessa punnitaan ja mitataan kisavihanneksia sekä myydään kauden satoa. Myös Jouko Peltola toi kesäkurpitsansa mittelöön.

Päivän päätähtiä ovat kurpitsat, joita niitäkin on kisoissa montaa eri lajiketta. Kuninkaiden kuningas on ilmiselvä jättiläinen, Cucurbita maxima, varianttia Atlantic Giant. Eurolavoille nostettujen pullukoiden väritys vaihtelee lähes valkoisesta vahvan oranssiin. Kaikkien aikojen suomenennätysjätillä on painoa 716 kiloa. Maailmanennätysyksilö yltää lähes 1200 kiloon. 

Teknisesti ottaen jättikurpitsa on syötävää, mutta se on mainly water and very bland in taste, kuten jättikurpitsoille omistetun, internetistä hävinneen nettisivun haamu kertoo Google-haun etusivulla. Kukaan ei tarjoile maistiaisia, minkä oletan vahvistavan asian. 

Tohmajärveläisen Laura Pirhosen tumma marrow-kurpitsa painaa 40,5 kilogrammaa. Kaksi vuotta sitten Pirhonen rikkoi Suomen ennätyksen 52-kiloisella yksilöllä. Kuvassa punnitsijoita

Juurikkaille on kahdeksan eri kilpailusarjaa, minkä lisäksi palkitaan
viiden kauneimman keskenään samannäköisen ja -kokoisen porkkanan nippu.

Osallistujia valuu asfalttipihalla sijaitsevalle kisapaikalle aamukahdeksasta eteenpäin. Kilpailija Laura Pirhonen ehostaa kurpitsaansa, jonka kannan ympärillä on kosteuttava talouspaperi varmistamassa, ettei vihannes pääse kuivumaan. 

Kisaseurue on tuonut vihanneksensa liki 400 kilometrin päästä Pohjois-Karjalan Tohmajärveltä. 

”Ei tällä pärjää”, Pirhonen arvioi leikatessaan kantaa kisamittoihin. 

”Se on siinä kolmensadan kilon.” 

Syynä on huono kasvatusvuosi. Sää on ollut vaihteleva. 

Jättikasvisyhdistyksen puheenjohtaja Anni Kyrö kertoo yhdistykseen kuuluvan reilut 200 jäsentä, joista kisoihin osallistuu yleensä nelisenkymmentä. 

Kilpailija Mika Tiilikainen on voittanut takavuosina useilla lajikkeilla: peltokurpitsa, munakoiso, pitkäpapu, ruusupapu, sipuli, kurkku, kyssäkaali, keräkaali, porkkananjuuret. ”Kaikki ne ovat hauskoja”, Tiilikainen sanoo.

Kyrön mukaan osallistujat voidaan jakaa kahteen ryhmään: puutarhaharrastuksesta kiinnostuneisiin, jotka ovat halunneet löytää tekemiseensä pienen twistin, sekä niihin, jotka ovat vahingossa kasvattaneet jotain isoa. 

Jälkimmäisiin kuuluu esimerkiksi Jouko Peltola, joka on saapunut Mäntsälään naapurikunnasta Orimattilasta. Viime vuonna Peltola oli tullut kasvattaneeksi niin suuren kesäkurpitsan, että olisi sijoittunut sillä kisojen neljänneksi. Niinpä hän on täällä tänään koettamassa onneaan. 

”Tämänvuotinen on pienempi, mutta ei sillä ole niin väliä, pärjääkö vai ei.” 

Pirjo Salon 133,2 kiloinen vaalea jättikurpitsa matkustaa kisapaikalle auton takakontissa. Se sijoittuu yhdeksännelle sijalle 16:sta jättikurpitsasta

Brittiläisen Roald Dahlin lastenkirjassa Jaakko-pojan persikkapuusta kasvaa talon kokoinen hedelmä, josta hänen ahneet tätinsä tekevät maksullisen turistinähtävyyden. Matkalla kisapaikalle tarina kummitteli mielessäni. Jättipersikka, jättikurpitsa – meheviä, oransseja ja pyöreitä molemmat. Mäntsälässä käy nopeasti ilmi, että siihen yhtäläisyydet tarinan kanssa loppuvatkin. Näillä maakuntamessuilla ei tehdä rahaa. 

SM-kisoihin ei ole pääsymaksua. Kilpailijat saavat palkinnoksi lannoitetta. Kukaan ei rikastu lajin parissa muuta kuin ehkä henkisesti. 

Kasvihuoneessa on esillä erikoisia porkkanoita. Ne eivät osallistu kisaan, jossa pärjäävät perinteisen kauniit yksilöt.

Jättikasvisten hoivaaminen kuulostaa ihanan hyödyttömältä. Epävakaassa maailmassa puutarhanhoito on rauhallista ja perinteikästä cottagecore-puuhastelua. Pysähtymistä elämän perusasioiden äärelle, sormien työntämistä multaan. Kiinalaisen sananlaskun mukaan vain puutarhanhoito on tärkeää (eikä sekään ole kovin tärkeää). 

Olen seurannut yhdistyksen Instagramia siitä asti, kun se viime talvena huumorimielessä esiteltiin minulle. Ihailen ja kadehdin sitä, miten järjestöaktiivi jaksaa päivittää nettisivuja ja julkaista toistuvasti somevideoita kaiken maailman kasvihuoneista.  

Itse jätän kaikki uudet harrastukset kesken tai mietin salaa, miten voin kääriä niistä itselleni voittoa tai muutoin valjastaa osaamiseni ammatilliseen hyötykäyttöön. Kun mielenosoituksen järjestäminen tuntuu vaivaansa nähden turhalta nyhertämiseltä, jättäydyn pois vähin äänin. Laiskottelen kyllä paljon ja esitän silloin löytäväni ilon venyvistä päivistä. Takaraivossa kytee kauhu siitä, että elämä valuu hukkaan. 

Jättikasvisten SM-kisoissa sen sijaan haaskataan aikaa. Ihanaa! 

Auringonkukat tuodaan paikalle esimerkiksi lauta-arkussa auton katolla kuljettaen. Kuvassa pidemmällä on mittaa 570 cm.

Kaikkien pitää syödä, ja tältä näkökantilta ruoan kasvattaminen on toki hyödyllisyyden huipentuma. On kuitenkin kätevämpiäkin tapoja kasvattaa kunnon sato, joten päättelen, että jättikasvikset kasvatetaan silkasta ilosta.  

Kisapäivänä tajuan olleeni väärässä: kilpailu on kilpailu, oli palkinto miten surkea tahansa. Tänne tuskin tullaan palkintolannoitteiden kiilto silmissä, mutta jos voittajan ruusuke ei kiinnostaisi, sato kokattaisiin kotona, eikä sitä kärrättäisi näytille. 

Mikä pahinta, laji on välineurheilua. Kunnon kasvihuone ja lannoitteet siivittävät menestykseen. 

Kilpailija Pirjo Salo osallistuu ensi kertaa SM-kisoihin.

Esimerkiksi suuri kurpitsa tarvitsee tilaa, mielellään useita neliömetrejä. Kasvukauden alussa avomaalle voidaan tuoda lisäsuojaa esimerkiksi väliaikaisesta muoviteltasta. 

Juhannuksen tienoilla kurpitsa pitäisi pölyttää, mutta se ei onnistu helteillä. Silloin kannattaa askarrella viilentävä teltta kukkien ympärille. Silloin geenitkään eivät sekoitu ja jalostuslinja pysyy puhtaana. 

Osa harrastajista paljastuu puutarha-alan ammattilaisiksi, mikä kuulostaa epäreilulta. Puheenjohtaja Anni Kyrö – hortonomi itsekin – muistuttaa, ettei koulutuksesta välttämättä ole lajissa apua.  

”Koulussa ei opeteta, miten vihanneksesta kasvatetaan valtava, vaan miten siitä kasvatetaan myyntikuntoinen.” 

Kisoissa kiertää vahvistamattomia huhuja erikoisista kikoista. Erään vuoden jättikurpitsa oli kuulemma tieteellisen tarkan täsmätyön tulos, johon kuului maaperän keinotekoista lämmitystä ja mikrobitasapainon tarkkailua. Maailmalla käytetään kasvuhormoneja, joita ei Suomessa noin vain hankita. Täkäläistenkin lannoitecocktailit lienevät silti tarkkaan suunniteltuja. 

Käytännössä doping on siis sallittua. 

”No, kaikki on sallittua, mikä ei näy päällepäin”, muotoilee kilpailuvastaava Elina Vuori.

Kilpailijat saavat palkinnoksi lannoitetta. Kukaan ei rikastu
lajin parissa muuta kuin ehkä henkisesti.

Arviointikriteerit kuitenkin pyritään pitämään tiukkoina, jotta peli pysyisi mahdollisimman reiluna. Hajonneet, vuotavat, mätänevät, revenneet, säilötyt tai multaiset kasvit eivät kelpaa kisaan. Jos vaikkapa kurpitsassa on vaurio, sen pitää olla syvyydeltään alle 7,5 senttimetriä. Kanta saa olla pituudeltaan 2,5 senttimetriä.  

Havaittavaa sabotaasia ei näy. Se on vähän tylsää, sillä tilaisuuksia avautuu yllin kyllin. Ei vaatisi juurikaan vaivaa lavastaa kilpakumppani ripottelemalla kiviä painoksi tämän peltokurpitsaan, jonka tuomari sitten diskaisi ilmiselvän huijausyrityksen vuoksi. Auringonkukkaa ei arvioitaisi, jos veitsi viiltäisi sitä ohimennen. 

Silti yksikään kurkku ei vierähdä pöydältä asfalttiin epäilyttävissä olosuhteissa. 

Kilpailuvastaava Elina Vuoren puoliso, pitkän linjan talkoolainen Matti Vuori kiistää olevansa itse lainkaan kilpailuhenkinen ja kertoo siksi keskittyvänsä mieluiten esittelypöydän erikoisuuksien kasvattamiseen.  

Nimet eivät jää mieleen: pöydällä on ainakin piikikäs kurkku ja joku hyväntuoksuinen, oranssinvärinen kurkunsukuinen pallero. 

Jättikurpitsat mitataan ennen punnituksia. Suurimmat punnitaan viimeisten joukossa jännityksen ylläpitämiseksi. Koko voi kuitenkin hämätä, ja uhkea kurpitsa kumista tyhjyyttä.

Erään Maijan pitkä pullokurpitsa halkesi ihan yhtäkkiä. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu ja minkä takia.”

Vuoren mukaan muilla kuitenkin riittää kilpailuhenkeä. 

”Kyllä se on totinen paikka, kun jonkun toisen onkin vähän isompi tai pidempi”, hän sanoo. ”Mutta ei täällä koskaan olla mököttämään alettu.” 

Vuoren mukaan useimmat kilpailevat itsensä kanssa. Tavoite on parantaa omaa tulosta edellisvuodesta. 

Elina Vuoren selitys lajin viehätykselle on kaunopuheisempi: se koukuttaa, tekeminen on yhteisöllistä ja kasvun ihmettä voi seurata läheltä. Kisaaja pelaa luontoa vastaan. 

”Insinööritieteet ovat erikseen”, Vuori sanoo. ”Esimerkiksi erään Maijan pitkä pullokurpitsa halkesi ihan yhtäkkiä. Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu ja minkä takia.” 

Jättikasvisyhdistyksen puheenjohtaja Anni Kyrö kuivaa vaakaa kesken kurpitsojen punnitusta. Kaatosade uhkaa vääristää tuloksia.

Jättikurpitsojen punnitus, pääohjelmanumero, alkaa iltapäivän puolella. Enää ei sada koko ajan kaatamalla. 

Joitain kymmeniä ihmisiä kerääntyy ympärille yleisöksi, kun jokainen kandidaatti nostetaan hitaasti yksitellen puntarille kuormaliinojen ja trukin avulla. Kasviksen pohja tarkistetaan ja pyyhkäistään, ja mittaustulos ilmoitetaan mikrofoniin. Ohjelmaan ei kuulu taustamusiikkia tai mitään muutakaan ylimääräistä. 

Kerran yleisöstä kuuluu äänekäs ooh, kun pienehkö yksilö painaakin yli 160 kiloa. Jossain vaiheessa aplodit laimenevat ja huomio harhailee. 

Joskus voi käydä niinkin dramaattisesti, että ennakkosuosikki onkin pohjasta mätä. Tällä kertaa punnituksessa ei ole yllätyskäännettä, vaan Timo Iisakkila pokaa palkintoruusukkeen kolmatta vuotta putkeen. Hänen kurpitsansa painaa 487,2 kg. 

Jättikurpitsojen punnitus on päivän odotetuin ohjelmanumero. Tuomarit tarkistavat, että vihanneksen pohja on kunnossa. Joskus päältä kaunis onkin pohjasta mätä.

Mikä tekee jättikasvisten viljelystä niin taianomaista, että aktiivit jaksavat omistautua harrastukselleen vuodesta toiseen? Suunnittelen jo lähtöä juna-asemalle, kun huomaan kisatuomari Mikko Utriaisen suoristamassa porkkananjuuria mittauspaikalla. Päätän vielä kysyä häneltä neuvoa harrastamisen merkityksellistämiseen.  

Miksi kärrätä vaikeasti kuljetettavia jättivihanneksia pitkän matkan päästä sateiseen Mäntsälään, kun jaossa ei ole edes kunnon palkintoa? 

Utriainen kertoo, että ennätysten tavoittelu on yksinkertaisesti keino tehdä puutarhuroinnista hauskempaa. Hän kummeksuu sitä, että joku jaksaa käydä kalassa, mutta ymmärtää kyllä halun näyttää maailmalle, että jättivonkale tuli.   

”Kun saat ison kalan, niin otat siitä kuvan.”  

Ja julkaiset sen sitten Tinderissä, ajattelen. Ehkä on mahdotonta erottaa, milloin harrastusta motivoivat ulkoiset seikat. 

Pois lähtiessäni kuulen, kun kisaajat rupattelevat avomaan- ja kasvihuonekurkkujen eroista. Minusta tuskin tulee puutarhuria, saati jättikasvisten kasvattajaa. Jokin sisältä kumpuava halu hommaan kuitenkin tarvitaan.