Rakas ruokapäiväkirja,
Kuten suurin osa suomalaisista, minäkin syön jäätelöä ympäri vuoden, joten en pidä sitä erityisesti kesäherkkuna. Toki viileä geelimäinen koostumus maistuu paremmalta kuumana päivänä kuin sydäntalvella.
Lapsena söin aina päärynäjäätelöä. Nykyään en tajua sitä ollenkaan. Esanssipläjäyksessä taisi viehättää lähinnä sen myrkkymäinen väri. Yhtä lailla isotätini tarjoilema päärynänmakuinen ja -värinen Mehukatti oli lapsiminälle jännittävä ja kutkuttava lasillinen. Trio-jäätelö oli myös hitti, ja sitä olikin sitten jokaisten 90- ja 2000-luvun lastenkutsujen pöydässä sulamassa – ellei sitä korvannut jäätelökakku Viennetta.
Jäätelökakkuja nautitaan aivan liian harvoin. Olen useita kertoja miettinyt tekeväni erään sellaisen, Baked Alaska -uunijäätelön, joka on vuorattu pohjasta kevyellä sokerikakulla ja jonka seinät ovat kiharoiksi pursotettua marenkia. Uunijäätelö on jo nimeltään järjenvastainen, epäonnistumiseen tuomittu herkku, minkä vuoksi en ole uskaltautunut ryhtyä leipomishommiin. Eipä sitä monessa paikassa edes tarjota. (Psst, tässä olisi yksi takuuasiakas!)
Mutta pärjää jäätelö yksinäänkin. Jäätelöt, kuten pitsat, leivät ja karkit, ovat nekin alkaneet Suomessa globalisaation myötä erottautua ja premiumisoitua: kesäisin Vanhan ylioppilastalon valtasi vielä ennen koronaa jäätelöntuunauspiste. Italia-buumi näkyy gelaton palvonnassa.
Meni vuosia ennen kuin opin nauttimaan turkkilaisesta mastiksijäätelöstä eli maraşista. Nimikkoaines mastiksi tekee jäätelömassasta venyvää kuin purukumi, jolloin se ei sula niin nopeasti, mikä on kuumassa maassa tärkeää. Kyseistä jäätelöä Turkissa ostaessa saa kaupan päälle myös ärsyttävän tai viihdyttävän show’n, jossa myyjä on ojentavinaan käteen jäätelön, mutta vetääkin sen takaisin. Ihme flirttailua.
Thaimaalaista rullajäätelöä, I Tim Padia, on ollut jo tovin saatavilla Suomessakin. Siinä viehättävät estetiikka ja paikan päällä tehtävä käsityö, jota sopii jonossa odottaakin.
Omia kädentaitojani esittelin Ben & Jerry’s -kioskilla abikesänäni vuonna 2010. Voitinpa pallonpyörityskisankin. Tiimimme oli päivittäin huimaavien makujen ja lootien ääressä. Työnkuvaamme kuului maistelu, eli laadun varmistus. Ja mehän varmistelimme. Niin paljon, etten voi enää katsoakaan tuhtien, kymmentä eri pähkinää, suklaata ja kastiketta sisältävien purnukoiden suuntaan. Päivittäisen yliannostuksen kruunasi fataali luomus, jonka tein itselleni viimeisenä työpäivänäni: pari brownie-palaa, kolme jäätelöpalloa, kinuskikastiketta, banaani ja kermavaahtoa. Rakkaussuhde päättyi ennen kuin lautanen oli tyhjä.
Kaupan pakastealtaan suomalaiset kulmakivet, ilmavat tiiliskivitriot ja -päärynät, tuntuivat pitkään passélta, kun tarjolla oli maailmalta valuneiden trendikkäiden vaihtoehtojen meri. Nyt, aikani mättöjäätelöitä nauttineena tuntuu, että lapsuuden höttöjäätelö maistuu taas. On aika palata kotiin.
Yksi triolaisista onkin uinut takaisin mieleeni. Tänä kesänä aion vedellä mahdollisimman paljon ja mahdollisimman punaista mansikkajäätelöä.
Rakas Turkin dedeni söi Suomessa käydessään aina vanhan ajan vaniljan. Pienenä se tuntui mahdollisuuksien haaskaukselta. Vihdoin ymmärrän häntä.
