Urheilu rikkoo edelleen liian monia nuoria.
Viime syksynä Syömishäiriöliiton (Syli) varapuheenjohtaja Marika Uusi-Illikainen otti kantaa voimisteluvalmennuksen epäkohtiin.
Tuolloin paljastui, että Suomen rytmisen voimistelun maajoukkueen aiemman päävalmentajan ja toisen valmentajan epäiltiin painostaneen urheilijoita muun muassa laihduttamaan sekä tarkkailemaan syömistään ja painoaan.
Ongelma ei ole uusi, mutta lajiliitot eivät ole onnistuneet puuttumaan siihen riittävästi. Julkisuuteen tulleet tapaukset koskevat usein kilpatason urheilua, mutta vastaava painostus voi alkaa jo aikaisemmin lasten ja nuorten liikuntaharrastuksissa.
Lasten kautta unelmiaan elävät valmentajat eivät ymmärrä asiallisuuden rajoja.
Vaikka ammattilaisiksi pyrkiville pitää taata mahdollisuudet kehittyä, kaikista urheilusta innostuneista nuorista ei pidä koulia tähtiä hinnalla millä hyvänsä. Pahimmillaan valmennettavista kasvaa psyykkisesti ja fyysisesti rikkinäisiä aikuisia, jotka vihaavat liikuntaa.
Kirjoitin Ylioppilaslehden numeroon 1/2023 jutun shakkinyrkkeilystä. Sen ytimessä on hauskanpito, vaikka kovimmat lajista innostuneista ovat toivoneet shakkinyrkkeilystä jopa olympialajia.
Suomalaisista shakkinyrkkeilijöistä välittyi sekä mieltä että ruumista kehittävästä harrastuksesta kumpuava ilo. Asenteesta voisivat ottaa mallia tunnetummatkin lajit.
Monille nuorille riittää itsensä kehittäminen parhaansa mukaan ja kivassa porukassa. Harva nuori tavoittelee ammattilaisuutta, vaikka harrastaa valitsemaansa lajia urheiluseurassa.
Miksi se ei riitä aikuisille?
