Rakas ruokapäiväkirja,
sairastuttuani lokakuussa koronaan menetin ruokahaluni. Mieleni teki vain voileipiä. Pelkistettyjä, päällä korkeintaan kurkkua. Isot ja voimakkaat maut etoivat.
Ajattelin pitkään, että jos ateria itsessään on hyvä, leipä on turha. Että se on pöydässä vain varuiksi. Pitkittynyt korona kuitenkin osoitti riippuvuuteni leivästä, sillä sairastaessani vain se piti minut, no, leivässä. Ja niin pitää myös valtaosan maailman väestöstä.
Suomalaisessa ruokakulttuurissa leipä on kuidun lähde, ei niinkään kulinaarinen nautinto. Näin oli myös lapsuudenkodissani, jossa leivän piti olla tummaa ja kovaa.
Toista oli kodin ulkopuolella. Ystävieni luona pääsin kaikenlaisten muhkujen ja oivallusten makuun. Herkullisuus ja untuvanpehmeä rakenne tuntuivat syntisiltä. Eihän niissä varmaan ollut kuitujakaan!
Kun peruskoulumme ravintoloitsija vaihtui, näkkileipäkorit vaihtuivat pullaviin leipiin. Täytimme itsemme lämpimillä, turvallisilla vaaleilla tyynyillä, ja itse ruoka jäi toissijaiseksi.
Toinenkaan kotikulttuurini ei ole tuonut leipäaatoksiini maullista mullistusta. Turkissa leipä kuuluu aterian kylkeen kuin haarukka lautasen. Leipä saattaa kastikkeiden maut suuhun. Se on kuin servetti, jolla lautaset puhdistetaan.
Siksi leipä on yleensä valkoista, huokoista ja mautonta ”ranskanleipää”, pelkkä kanvaasi aterian muille mauille. Turkissa leipää kuluu henkeä kohti 200–300 kiloa vuodessa, Suomessa taas 41 kiloa.
Vuonna 2014 työskentelin hapanjuurileipomo-kahvilassa Kööpenhaminassa. Arkiaamuisinkin työpaikkani eteen muodostui pitkä jono, kun ihmiset ihmiset odottivat tuoretta leipäänsä, vaikka puolikas maksoi lounaan verran. Olin kulttuurishokissani kuin näkkäripaketilla päähän lyöty.
Maistettuani rakkaan kollegani Carol Choin leipiä en kuitenkaan enää ihmetellyt leipien suosiota. Totuin puolessa vuodessa niin herkullisiin vehnäsiin, että Helsinkiin palattuani jätin leipähommat ravintoloihin. Kehitin mielessäni leivälle tiukat standardit. Elin elämää, jossa maku ja nautinto nousivat suolen toimintaa tärkeämmiksi arvoiksi. Päätin, etten enää haaskaisi rahojani suorakaiteen muotoon puristettuihin puuronkorvikkeisiin. Olinhan saanut maistaa palan taivasta.
Päätin, etten enää haaskaisi rahojani suorakaiteen muotoon puristettuihin puuronkorvikkeisiin.
Tuli kuitenkin korona, eikä mikään muu kuin leipä maistunut. Kävi myös niin, että hankin leivänpaahtimen. Muistin taas, mikä näissä kuitupitoisissa terveyspaloissa on se juttu.
Aina kun ladon halvimmat ja terveellisimmät suorakaiteet paahtimeen, liikutun ja minut valtaa nostalgian ja turvan tunne. Matkaan ajassa, mikä sekin on halvempaa ja ympäristöystävällisempää kuin reissata hype-leivän äärelle milloin mihinkin maahan.
