Rakas ruokapäiväkirja,
Vielä kymmenisen vuotta sitten vihasin sinappia, vaikken ollut sitä ikinä maistanutkaan. Epämukava sinappinen kehomuistoni on peräisin koulusta. Siellä kellastuneen väristä tahnamaista sinappia ladottiin isoista laareista lusikalla hernekeiton päälle. Ämpäristä leijaillut etikkapilvi sai silmäni vuotamaan ja minut kiertämään sinappilootan kaukaa. En voinut käsittää, miten kukaan haluaisi lusikoida ruokaansa jotain niin vahvaa.
Aikuisiälläni uskaltauduin kuitenkin maistamaan sinappia – ja nimenomaan hernekeiton päällä. Päähänpistoni paljasti, kuinka paljosta olin jäänyt paitsi: sinappihan toi monotoniseen soppaan aivan uskomattoman paljon sävyjä! Makeutta, happamuutta, karvautta. Se toimi kuin taikasauva. Porttiteorian mukaisesti siirryin vahvempiin keitonpäällisiin: pian uskaltauduin maistamaan hernarin päällä raakaa sipuliakin.
Runsaassa arkikäytössä sinapin korkea suolapitoisuus välillä hirvittää. Pahimmillaan kevättalvella 2019 vetäisin ison sinappituubin kolmessa päivässä. Aloin lisätä sinappia aivan kaikkeen: pastan sekaan, leivän päälle, salaattiin. Siis näin jälkikäteen ajateltuna melko luonnollisiin kohteisiin. Joulupöydässämme ei ole possua tavattu nähdä, ja silti joulusinapeille on kyllä löytynyt sipaisualustat: kalaleivät, paahdetut punajuuret – porkkanalaatikkokin.
Nykyään olen pyrkinyt vähentämään käyttöäni, sillä koetan haastaa itseäni sukeltamaan syvemmin mausteiden maailmaan. Kun sekoitan salaatinkastikkeen etikat ja hunajat, ei lopputulos kuitenkaan ikinä ole yhtä tasapainoinen kuin jos sekoittaisin oliiviöljyn ja sitruunan kanssa tujauksen beigeä kultaa.
Kaiken maailman messuilla ja keskiaikamarkkinoilla laukkaan aina ensimmäisenä sinappikojujen ääreen. Tarjolla olisi karvaita villiyrttisinappeja, joihin lisätään muun muassa voikukkia tai kuusenkerkkää, ja mitä ihmeellisimpiä viinasinappeja, mutta palaan aina samanlaisten, kermaisten ja makeaan taittuvien sinappien pariin.
Olisi tietysti luonnollista, että sinappifiili palvoisi klassista Dijonin alueen tymäkkää tavaraa. Se on kuitenkin omaan makuuni aivan liian väkevää. Se polttaa hapokkuudellaan nenäkarvat ja on makuuni liian viinimäinen. Se ei toimi osaltani dippailuun, vaan sitä pitäisi osata käyttää mausteen tavoin.
Olen enemmän suomalaisten sinappien ystävä. Toki niissäkin on variaatioita, mutta maultaan ne ovat usein lempeitä makean ja happaman liittoja. Silti tuntuu, että sinapin kulutukseni on jopa suomalaisilla sosiaalisilla ja kansanterveydellisillä mittareilla mitattuna liian suurta.
Huomaan, että sinappihulluuteni on herättänyt minussa paljon häpeän tunteita: En nauti kulturellista ranskalaisesta sinapista, joka on maultaan pikantti ja ”aito oikea”. En myöskään osaa käyttää sinappia ruoanlaitossa muuten kuin töräyttää lautasen reunaan tai leivän päälle.
Ehkä vielä joskus kultivoidun. Tai sitten en – kaikessa ei tarvitse kehittyä. Olen kuitenkin jo löytänyt lempisinappini (turkulaista vaan ei Turun). Haaveilen, että sitä saisi joskus sellaisessa pakkauksessa, jonka viimeisiä millilitroja puristaessa ei saisi sormenpäitä verille.
