YL-analyyshi: Toimittaja hiihti Malmin lentokentällä ja ajatteli suuria ajatuksia

Historia ei synny eikä kuole tyhjiössä, vaan sitä tekevät ihmiset, muistuttaa päätoimittaja tärkeässä kirjoituksessaan.

T:Teksti:

K:Kuvat Miikka Pirinen

Monet muinaisten roomalaisten viisaudet kuvaavat liki pelottavan hyvin myös tätä päivää.

Ihmiselle ei koskaan tapahdu mitään, mitä hän ei luontonsa puolesta kykenisi kestämään.

Tältä stoalaisen filosofin ja Rooman keisarin Marcus Aureliuksen (121–180) ajatukselta on viime aikoina ollut vaikea välttyä.

Aureliuksen aikaan maailma oli kovin toisenlainen. Sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan, eikä Ateenan foorumeilla keskusteltu ilmastotoimista tai identiteettipolitiikasta. Vihreä liike ja Suomen Maaseudun Puolueen raunioille syntynyt perussuomalaiset perustettiin vasta paljon myöhemmin. Kaupunkivaltioissa, poliksissa, ei väitelty kouluruoasta, koska koululaitosta ei nykymuodossaan vielä tunnettu. Vapaat miehet eivät kauhistelleet vapaan maailman johtajan Donald Trumpin twiittejä tai joutuneet punnitsemaan suhdettaan demokraattisilla vaaleilla valittuun demokratian irvikuvaan. Ajat olivat sanalla sanoen varsin erilaiset.

Venäjän ensimmäinen tsaari Iivana IV (1530–1584) aloitti valtakautensa vain 1 367 vuotta Aureliuksen kuoleman jälkeen. Paremmin liikanimellä Iivana Julma tunnettu hallitsija laajensi Venäjän yhdeksi maailman suurimmista valtioista.

Aureliuksen aikaan maailma oli kovin toisenlainen. 

Viime viikkoina tämä harmiton sattuma ei ole enää tuntunut sattumalta. Jälleen julma tsaari piirtää Euroopan rajoja uusiksi. Paha marssii samojen arojen halki, joilla aikoinaan kauhua kylvivät skyytit. Heillä ei ollut ydinaseita, termobaarisia pommeja tai jalkaväkimiinoja, mutta tuhoisaa jälkeä he tekivät yhtä kaikki. Pimeys on aina löytänyt tiensä ihmissydämiin, vaikka haarniskankin läpi.

Mutta palataan siihen myöhemmin.

Nyt on nimittäin aika lähteä katsomaan, miten suksi luistaa Malmin lentokentällä.

Nyt toimittaja istuu bussin numero 553 penkillä ja yrittää estää suksiaan kaatumasta kanssamatkustajien niskaan. Se tuntuu turhankin osuvalta vertauskuvalta nykyajasta. Kuuban kriisin aikaan vuonna 1962 maailma pidätti henkeään ydinsodan uhan äärellä. Henki on kulkenut heikosti myös viime aikoina, 60 vuotta myöhemmin.

Hengästymiseen ei kuitenkaan ole varaa, sillä nyt pitäisi hiihtää. Onneksi sunnuntaihiihtäjää on sentään siunattu ensiluokkaisilla olosuhteilla. Ilma on tyyni, pakkasta ei ole nimeksikään. Vuosi sitten tilanne oli toinen. Silloin lämmintä oli iltapäivällä kahdeksan astetta, ja taivasta halkoivat vielä koneet. Hiihtokeli oli huomattavasti huonompi. Elettiin Malmin lentoaseman viimeisiä viikkoja. Nyt turbiinien jylinän sijaan maisemaa halkoo vain suksien tasainen suhina.

Tshuk, tshuk, tshuk. Jossain laulavat kevään ensimmäiset talitintit.

Hiihto on suomalaiselle pyhä toimitus. Kun keho liikkuu, ajatuksetkin virtaavat vapaammin. Ei ihme, että suomalaiset suurmiehet ovat perinteisesti tunteneet vetoa sivakoimiseen.

Suomen kymmenen suurimman suomalaisen joukkoon äänestetty presidentti Urho Kaleva Kekkonen (1900–1982) hiihti joka päivä, jopa yli tuhat kilometriä talvessa. Perässähiihtäjät seurasivat kohteliaan välimatkan päästä. Toinen suuri keskustalainen, pääministeri Matti Vanhanen, jonka pää keikkuu liki kahden metrin korkeudessa, puolestaan kertoi vuonna 2009 saaneensa ajatuksen eläkeiän nostoon Rukan lumilla. Viikkoa myöhemmin Vanhasen johtama hallitus ilmoitti luopuvansa tavoitteesta, mutta Vanhanen jatkoi hiihtoharrastustaan.

Jos roomalaiset olisivat marssineet Pohjolaan asti, olisi Aureliuskin epäilemättä vaihtanut sandaalit monoihin. Sitä, olisiko hän ollut enemmän perinteisen vai vapaan hiihtotavan miehiä, emme tiedä. Epäilemättä ainakin 50 kilometrin perinteisen tyylin kuninkuusmatka olisi ollut stoalaisen mieleen.

Vastaavasti hiihtäjistä on tullut suuria suomalaisia. Iivo Niskasen ensimmäisen, Sotšin olympiakullan jälkeen Iivojen määrä lähes nelinkertaistui Suomessa. Pekingin olympialaisten suuriin sankareihin kuuluu myös Niskasen sisko Kerttu Niskanen, joka kärsi kymmenen kilometrin perinteisen hiihtotavan väliaikakilpailussa kirvelevän tappion Norjan Therese Johaugille. Eroa 14-kertaiseen maailmanmestariin jäi vain 0,4 sekuntia. Suomalaisilla on näistä kokemusta. Lake Placidin talviolympialaisissa vuonna 1980 Juha Mieto hävisi 15 kilometrin kilpailussa Ruotsin Thomas Wassbergille sadasosasekunnilla. Wassbergin mukaan nimettiin luisteluhiihdon tekniikka, jossa vauhtia työnnetään jokaisella liu’ulla. Sitä on moni tänä talvena opetellut. Mieto tunnetaan maksimaalisesta hapen- ja mämminottokyvystään. Mietaan hapenottokyky on parhaimmillaan ollut yli 7,4 litraa minuutissa. Mämmiä hän saattaa syödä pääsiäisenä 40 ropposta. Molemmat luvut painivat aivan omassa sarjassaan.

Millenniaalit eivät muista Suomea, jossa sisävessa oli harvinaisuus.

Malmilla tarvitsee kilpailla vain itseään vastaan. Ladulla rouvat puntaroivat maailman tapahtumia. Mitähän se Puuttini meinaa… Tsaarin toimia on ennenkin aprikoitu hiihtoladuilla ja umpihangessa. Selvyyttä on saatu vaihtelevalla menestyksellä.

Rouvat ovat ikäluokkaa, jolle hiihdon opetteleminen ei ollut hauska harrastus tai toimistotyöstä palauttavaa kuntourheilua, vaan pakollinen kansalaistaito. Silloin lapsia kasvatettiin nöyryyttämällä. Hiihtokilpailujen tuloslistat laitettiin koulun oveen kaiken kansan ihmeteltäväksi. Se tuo mieleen teesinsä Wittenbergin kirkon seinään vuonna 1517 naulanneen Martti Lutherin. Enää sellaista ei katsottaisi hyvällä – kuten ei Lutherin toimiakaan aikanaan. Lutherin teesit käynnistivät katolisen kirkon uskonpuhdistuksen, jonka aallot rantautuivat lopulta myös Pohjolan perälle. Lutherin ansiosta suomalaiset eivät harjoita anekauppaa.

Uskonpuhdistuksen tarve ei silti ole poistunut. Uusia suuria ajatuksia tarvitaan aina. Niiden tarjoaminen on myös toimittajan tehtävä.

Hiihto on kenties yhtenäiskulttuurin viimeinen linnake. Korona-aikana hiihto on noussut suosituksi trendilajiksi myös nuorten keskuudessa. Millenniaalit opettelevat hiihtotyylit Youtubesta ja hankkivat varusteensa ekologisesti käytettyinä. He eivät muista Suomea, jossa sisävessa oli harvinaisuus. Silti ladulla sukupolvet hiihtävät samaa matkaa. Samaa yhtenäisyyttä kaivattaisiin näinä aikoina, kun Suomi on historiallisen suurten muutosten edessä.

Nyt edessä on mäki. Täytyy vaihtaa kuokalle.

Mutta kuten Aristoteles jo Etiikassaan kiteytti: Eteenpäin!

Jos roomalaiset olisivat marssineet Pohjolaan asti, olisi Aureliuskin epäilemättä vaihtanut sandaalit monoihin.

Hengitys höyrystyy. Hikikarpalot nousevat otsalle. Samalla mieleen nousee synkkiä ajatuksia.

Historia ei synny eikä kuole tyhjiössä. Sitä tekevät ihmiset. Virheiden tekeminen on inhimillistä, mutta nyt virheisiin ei ole varaa. Päättäjiltä vaaditaan nyt kovaa kestävyyttä ja hyvää tasapainoa. Hiihto harjoittaa molempia.

Suomessa armeija työllisti vielä 1980-­luvulla runsaasti hiihtäjiä ja ampumahiihtäjiä. Rajavartiolaitoksessa parhaista hiihtäjistä suorastaan kilpailtiin. Vuonna 1981 kilpailtiin Lahdessa. Ampumahiihdon maailmamestaruuskilpailujen suojelijana toimi tasavallan presidentti Urho Kekkonen, kilpailujen avaajana eduskunnan puhemies, Maalaisliiton Johannes Virolainen. Silloin ampumahiihto ei ollut vielä keskieurooppalainen trendilaji, vaikka mitalitaulukkoja dominoivatkin Suomen lisäksi sellaiset Keski-Euroopan maat kuin Länsi- ja Itä-Saksa ja Tšekkoslovakia. Suomi tasapainotteli idän ja lännen välissä. Suomettumisen arvet näkyvät edelleen. Taistolaisistakaan eivät kaikki ole päässeet yli.

Kun Lahdessa kilpailtiin hiihdon maailmanmestaruudesta 20 vuotta myöhemmin, Saksat olivat yhdistyneet ja Tšekkoslovakia hajonnut. Kisojen välillä tapahtui monta muutakin asiaa. Osa oli hyviä ja osa pahoja. Lahti oli kansallinen häpeä. Ala-Tikkurilan Shelliltä löytynyt lääkelaukku käynnisti tapahtumakulun, jota tuskin kukaan olisi osannut kuvitella. Minä en ainakaan osannut. Tiedotustilaisuudessa hiihtäjät ja lajiliiton edustajat istuivat pulpetissa kuin pojannulikat puhuttelussa. Lukkarina oli Suomen kansa.

Mekin olemme saaneet osamme maailman kuohuista. Talvi- ja jatkosodan menetykset olivat raskaita. Naapureita emme voi valita, ja maantieteelle emme voi mitään. Nato-optiolle on edelleen käyttöä. Toivoa sopii, että päättäjät käyttävät sitä viisaasti. Nähtäväksi jää, mitä se tarkoittaa.

Malmi on toiminut monien historiallisten tapahtumien näyttämönä. Viimeisten kilometrien aikana niistä näkyviin tulee yksi: hangen alta pilkistää toisen maailmansodan aikainen ilmatorjunta-asema. Se on kylmäävä muistutus siitä, ettei historia ole koskaan kovin kaukana.

Loppusuoralla kompastun ja kaadun komeasti keskelle luistelubaanaa. Nuori nainen liitää ohi ja kysyy, sattuiko. Häpeä haihtuu jo parkkipaikalla, mutta mustelmat säilyvät polvissa viikkoja.

Kiuas kihahtaa.

Syke tasaantuu.

Lämpö hellii kuntoillessa vertyneitä lihaksia.

Lempeissä löylyissä maailmakin tuntuu pehmeämmältä.

Ainakin hetken.

Elämä jatkuu.

Ja hyvä niin.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Wikipediaa, peruskoulun historiankirjaa ja toimittajan omaa, poikkeuksellisen laajaa elämänkokemusta.