Tuija Siltamäen essee: Se/hän

Ihminen haluaa luoda eläimet omaksi kuvakseen. Eläinrakkaalta sen ymmärtää, mutta eläinoikeusliikkeelle antropomorfistinen retoriikka voi olla haitallista, kirjoittaa toimittaja Tuija Siltamäki esseessään.

T:Teksti:

K:Kuvat Arkisto

Syksyllä 2011 talutin hevoseni ramppia pitkin traileriin. Noin tuntia myöhemmin se talutettiin trailerista teurastamoon, jossa sitä ammuttiin pulttipistoolilla otsaan. Sen jälkeen siitä laskettiin veret, poistettiin nahat ja leikattiin lihat. Seuraavana päivänä kotiin tuli lappu, jossa kerrottiin, kuinka monta kiloa (347,50) ruhosta käytettiin elintarvikkeiksi ja kuinka monta euroa (139,00) olin niistä ansainnut.

Toisinaan eläinystäväni viime hetket järkyttävät ihmisystäviäni. Miten saatoit?

Saatoin, koska se oli paras vaihtoehto. Vaivaista hevosta ei voi myydä muiden vaivoiksi, eivätkä kaikki vanhat eläimet mahdu eläkkeelle eläinsuojelukeskuksiin. Olisi kaunis ajatus lopettaa hevonen kotipihaan ja haudata rakas ruumis kukkapenkkiin, mutta se ei käy, jos kotipiha sijaitsee pohjavesialueella. Lähes hirven kokoisen ruhon tuhkaaminen voi maksaa lähes tuhat euroa, teurastaminen pari sataa. Näissä asioissa liika sentimentaalisuus voi johtaa eläinsuojelu- tai ympäristörikokseen.

Seuraavana päivänä kotiin tuli lappu, jossa kerrottiin, kuinka monta kiloa (347,50) ruhosta käytettiin elintarvikkeiksi.

Ennen kaikkea ”saatoin” päätyä niin sydämettömään ratkaisuun, koska maalla eläinten keskellä kasvaessa niihin syntyy erilainen suhde kuin täysin urbaanissa ympäristössä. Lapsuudenkodin valokuva-albumeissa on lähes yhtä paljon kuvia eläimistä kuin ihmisistä. On omia koiria, sukulaisten koiria, tuttujen koiria, naapureiden koiria. Sukulaisten ja tuttujen kissoja, tallikissoja. Riikinkukko Heinolan lintutarhassa, lammas kotieläinpuistossa. Hevosia. Kesäkanoja. Lisää hevosia.

Useimpien nimet ja luonteet muistaa tarkkaan vuosikymmentenkin jälkeen. Tuo koira rakasti uimista. Tuo hevonen tykkäsi leikkiä kepeillä ja pesuvadeilla. Tuo pelastettiin huonoista oloista. Tuo koira tuli jouluna sairaaksi. Tuo hevonen potkaisi varsaltaan jalan poikki. Tuo koira repi toisen koiran kappaleiksi. Tuo puri lasta naamasta.

Eläimet olivat kyllä ”perheenjäseniä” siinä mielessä, että niistä tuli tärkeitä ja ihania, kun niiden tavat ja luonteet oppi tuntemaan, mutta mikään niistä ei missään tapauksessa ollut hän, eikä olisi tullut mieleenkään kirjoittaa edes omalle hevoselle tunteikasta nekrologia sosiaaliseen mediaan. Eläimistä kyllä välitettiin, ja niiden sairastumista ja kuolemaa harmiteltiin, surtiinkin, mutta prosessi oli pragmaattinen ja suoraviivainen. Hevosmiehillä ja -naisilla oli tapana sanoa, että paras lääke suruun on uusi hevonen.

Kaupunkilaisempaa eläinsuhdetta voi somen lisäksi ihmetellä esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Minä & hän -palstalla, jolla tunnetut suomalaiset rakastavat lemmikkejään. Kirjailija Laura Lindstedt kertoo haaveilevansa Instagram-kuvasta, jossa Bubu-koira ja Jaakko-kissa nukkuisivat vierekkäin. Toimittaja Katja Ståhlin Hilppa-­hevonen on Ståhlin mielestä niin viisas, että sille pitäisi antaa talliin ajankuluksi sudokuja tai Rubikin kuutio.

Olen sen verran tosikko, ettei tällainen antropomorfistinen vitsailu ole koskaan hirveästi naurattanut minua. Vaivaannuin suunnattomasti esimerkiksi algoritmin suosittelemasta Instagram-tilistä, jolla nainen raportoi sinänsä erittäin hauskan näköisen irlanninsetterinsä ”edesottamuksia”. Arkiset askareet saavat omistajan tulkinnan ja tekstitysten myötä ulottuvuuksia, joiden on kai tarkoitus olla hauskoja. Äiti ei päästäny mua metsään juoksemaan koska lumi on kivikovaa nyt ja rikkoo mun tassut. Äiti ei tiedä et kestän mitä vaan…

Vitsit eivät sisällöllisesti eroa merkittävästi, monien eläinrakkaiden vilpittömästä mutta harhaisesta uskosta oman eläimen poikkeukselliseen ja lähes ihmismäiseen älykkyyteen. Se on sinänsä inhimillistä, ovathan omat lapsetkin aina fiksumpia ja lahjakkaampia kuin muiden, mutta uskosta oman lemmikin erityislaatuisuuteen seuraa usein se, ettei sitä enää kohdella lajinsa edustajana ja sille sopivalla tavalla. Jos koiraa ei kouluta eikä tajua, miten koirat toimivat, saattaa rakkaasta perheenjäsenestä – joka on niiiiiiiiiin söpö, kun se nukkuu tyynyllä! – tulla arka ja vihainen rakki, joka murisee tai puree, kun sen yrittää siirtää pois sängystä. Lapsiperheisiin tapaa aivan sattumalta puhjeta allergioita, kun koiran kanssa tulee ongelmia.

Eläinrakas ihminen saattaa rakastaa eläimensä rakastuskelvottomaksi.

Lapsiperheisiin tapaa aivan sattumalta puhjeta allergioita, kun koiran kanssa tulee ongelmia.

Eläinrakkautta voi toteuttaa monin tavoin.

Toukokuussa 1995 Mia Salli, Minna Salonen ja Kirsi Kultalahti lainasivat Kirsin vanhemmilta auton. Seuraavina öinä he laskivat neljältä turkistarhalta satoja kettuja Pohjanmaan kesäyöhön. He halusivat antaa niille vapauden.

Mia Sallin nimi on nykyisin Mia Takula. Hän ei ole muuttanut mielipidettään turkistarhauksesta, muttei silti enää ”vapauttaisi” kettuja. Ne on jalostettu niin pitkälle, etteivät ne selviytyisi luonnossa, hän kertoi kesällä 2019, kun kävimme Mikko Mäkipelkolan turkistarhalla Kauhavalla. Tuvassa joimme kahvia (hesalaisia vieraita varten oli kauramaitoa) ja Mäkipelkola kertoi ryhtyneensä turkistarhaajaksi, koska on aina tykännyt eläimistä.

Pari kuukautta ennen turkistarhaiskuja Mia Salli oli perustamassa Oikeutta eläimille -järjestöä. Se on sittemmin tullut tunnetuksi suomalaisilta eläintiloilta, turkistarhoilta ja teurastamoilta kuvatuista salakuvista ja -videoista, joita on julkaistu vuodesta 2007. Järjestön viestintävastaava Kristo Muurimaa on tähän mennessä kuvannut satoja eläintiloja ja tuomittu kerran julkisrauhan rikkomisesta. Hän kertoo olevansa turtunut näkemään eläinten kärsimystä.

Työtoveri, eläinoikeusaktivisti Saila Kivelä, ei ole. Kivelää alkoi vähitellen vaivata se, että kuvauksen jälkeen aktivistit lähtivät ja eläimet jäivät. Lopulta hän ei enää pystynyt menemään. Maaliskuussa julkaistussa Eläinoikeusjuttu-dokumentissa Kivelä purkaa Muurimaalle tuntojaan autossa:

”Kaikki ne tyypit, mitä me nähään, ne vaan tapetaan!”

Se kuulostaa Mia Takulalta. Ennen iskuja Takula oli kampanjoinut vuosia turkistarhauksen lopettamiseksi, mutta lentolehtiset ja tukikonsertit eivät auttaneet eläimiä juuri sillä hetkellä. Vaikka turkistarhaus joskus lopetettaisiin, miljoonat ja miljoonat eläimet kuolisivat sitä ennen. Aktivismi vaatii, että jotain on tehtävä juuri nyt.

”Kaikki ne tyypit, mitä me nähään, ne vaan tapetaan!”

Filosofi Slavoj Žižekin mukaan vasemmistolais-liberaalia puhetta väkivallasta hallitsee ”vääränlainen kiireellisen toiminnan tarpeen tunne”. Retoriikassa yhdistyvät abstraktius ja yksityiskohtainen valekonkreettisuus. Apuasi tarvitaan nyt! Joka kymmenettä koululaista kiusataan tänäänkin. Kiusattu ei saa jäädä yksin. Me autamme kiusattuja. Lahjoita nyt, kampanjoi Mannerheimin Lastensuojeluliitto viime elokuussa. Toisinaan, Žižek väittää on kuitenkin tilanteita, joissa järkevintä on vastustaa kiusausta tehdä heti jotain ja sen sijaan odottaa ja perehtyä syihin, jotka toimintaa vaativia epäkohtia aiheuttavat.

Aktivistien tehtävä on kritisoida ja vaatia muutosta. Poliitikkojen tehtävä on toteuttaa se, ja se on paljon hitaampaa ja vaikeampaa. Sen on saanut huomata niin ikään Eläinoikeusjutussa esiintyvä Kivelän sisko Mai Kivelä, entinen Animalian toiminnanjohtaja ja nykyinen vasemmistoliiton kansanedustaja.

Eduskuntavaalikampanjassaan vuonna 2019 Kivelä vaati ”maailman edistyneimmän” eläinsuojelulain säätämistä. Hallituksessa uudistustyöhön ryhdyttiinkin, ja Kivelä oli neuvotteluissa mukana vasemmistoliiton edustajana, mutta viime marraskuussa lausuntokierrokselle lähtenyt esitys uudesta eläinsuojelulaista ei varsinaisesti kunnianhimoisuudellaan huimaa.

Laki kyllä esimerkiksi kieltäisi uusien eläinten liikkumisen estävien parsinavettojen ja kiinteärakenteisten porsitushäkkien rakentamisen, mutta esimerkiksi turkistarhaukseen se ei ota kantaa, eikä puuduttavat 12 vuotta valmistellussa lakiesityksessä edelleenkään ole mainintaa eläimen itseisarvosta, koska keskusta ei sitä sinne halunnut.

”Talonpoikaiseen ajatusmaailmaan kuuluu vahva luontosuhde, jossa luonnolla on välinearvo. Eläimiä pitää hoitaa hyvin, jotta niitä pystyy siten paremmin hyödyntämään. Tähän perusprinsiippiin ei itseisarvon käsite sovi”, kirjoitti Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Marko Junkkari helmikuussa kolumnissaan.

Eläimille ei nykylainkaan mukaan saa aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa. Muotoilu on vitsikäs. Ikään kuin kärsimys voisi ylipäätään olla luonteeltaan tarpeellista. Moraalifilosofista väittelyä voi käydä myös siitä, onko eläimellä ihmisen tavoin kykyä ymmärtää, että joskus kärsimys voi olla mielekästä tai että kärsimys tässä elämässä saatetaan kompensoida tuonpuoleisessa.

Tämänpuoleisessa tarpeettoman kärsimyksen tuottamisesta voidaan tuomita sakkoihin, vankeuteen ja eläintenpitokieltoon. Lähihistorian näyttävimmät sakot tulivat Poppe-kissan rääkkäämisestä. Vuonna 1988 parikymppinen taideopiskelija Teemu Mäki tappoi eläinsuojeluyhdistykseltä hankitun kissan iskemällä sitä kuusi tai seitsemän kertaa pienellä kirveellä. Kissantappovideon – tai oikeastaan videot, sillä teko on sekä alkuperäisessä Sex and Death -teoksessa (1988) että myöhemmässä My Way, a Work in Progress -versiossa (1995) – tietävät kaikki, mutta sen ovat nähneet hyvin harvat. Teosta säilytetään Kiasman kokoelmissa, eikä sitä pääse katsomaan ilman lupaa.

Mäki ei ole nykyajan tapaan ”sanoutunut irti” teostaan tai teoksestaan, mutta on todennut olleensa parikymppisenä ”neuroottinen ja machoileva paskapää”. Kimmokkeen teokseen antoi maailmantuska. Muissa kohtauksissa Mäki esimerkiksi viiltelee itseään ja masturboi. Väliin on leikattu kuvia nälänhädästä ja muusta maailman kärsimyksestä. Varsinainen kissantappokohtaus kestää kuusi sekuntia ja on tietysti varsin häiritsevä.

Kärsimystä vastaan voisi varsin hyvin protestoida aiheuttamatta lisää kärsimystä, mutta jotain kieroutunutta on kieltämättä siinä, miten paljon suomalaiset ovat yli 30 vuoden aikana kissantappovideota paheksuneet ja miten vähän toimeliaisuudeksi eskaloitunutta järkytystä vaikkapa salakuvausvideot ovat herättäneet. Hurskas paheksunta on irvokasta myös siihen nähden, miten ”normaalia” kissojen ”lopettaminen” esimerkiksi hukuttamalla Suomen maaseudulla pitkään oli. Klassinen metodi oli lapata kissanpennut kivien kanssa säkkiin, soutaa keskelle järveä ja kipata lasti laidan yli. Silloin ei tosin ollut Instagramiakaan, jonne olisi rakkaiden kissavauvojen äkillisestä poismenosta raportoinut.

Mäki ei ole nykyajan tapaan ”sanoutunut irti” teostaan tai teoksestaan, mutta on todennut olleensa parikymppisenä ”neuroottinen ja machoileva paskapää”.

Yhdessä Eläinoikeusjutun kohtauksessa on video Paimion teurastamolta, joka on tänä talvena tullut tunnetuksi siitä, että sen jätevedet peittivät läheiset hiihtoladut verellä. Videolla teurastaja yrittää tainnuttaa lehmän pulttipistoolilla. Kerran, uudestaan, uudestaan. Välillä eläimen kauniit silmät katsovat lähes suoraan katon rajaan asennettuun kameraan.

Kävin joitakin vuosia sitten töiden takia samalla teurastamolla, jossa hevoseni lopetettiin, ja joka ei ollut Paimiossa. Valkoisiin takkeihin, essuihin ja lippalakkeihin pukeutuneet mukavat miehet esittelivät tiloja ja leikkelivät aamulla saapuneita suomenhevosia ja poneja kappaleiksi.

Silti kalman haju tarttui vaatteisiin ja seurasi koko päivän.

Eläinoikeusaktivistit puhuvat eläimistä usein toislajisina. Sen on tarkoitus viestiä, että eläimet ovat yhtä arvokkaita kuin ihmiset, jotka myöskin ovat lopulta ”vain” eläimiä. Eläimet ovat heidän tulkintansa mukaan yksilöitä, joiden arvoa ei pitäisi määrittää niiden hyödyllisyyden perusteella. Toisin kuin keskustalaisessa katsannossa, niillä on itseisarvo.

Tolkun eläinrakkaalle eläinten oikeudet vaikuttavat usein olevan toissijaisia. Olennaisempaa on oma oikeus rakastaa eläintä, vaikka se merkitsisi huskyn telkeämistä kerrostaloon tai kipeän eläimen lopettamisen lykkäämistä. Eläinrakkaus ei myöskään ole välttämättä ehdotonta. Olen minäkin lyönyt hevosta (yritti purra) ja potkaissut koiraa (yritti käydä kimppuun). Naapurin jokaista rasahdusta rapussa haukkuva rakki herättää minussa primitiivistä raivoa, ja mielestäni ampuminen olisi monelle kärsivälle tai rääkätylle eläimelle inhimillisempi vaihtoehto kuin ”pelastaminen”.

Eläinten oikeuksiin kuuluu esimerkiksi eläimen oikeus lajityypilliseen käyttäytymiseen. Muutosta ajaessaan ja ihmisten tunteisiin vedotessaan aktivistit käyttävät kuitenkin usein hyvin antropomorfista retoriikkaa. Siat ovat vuodesta riippuen yhtä älykkäitä kuin neli- tai viisivuotiaat lapset. Lehmiltä riistetään niiden vastasyntyneet lapset ja oikeus äitiyteen.

Eläinrakkaalle oma koira saattaa vähän vitsillä olla hän, mutta mureke ei.

Somerolla toimiva eläinsuojelukeskus Tuulispää tarjoaa ”turvakodin” yli sadalle maatila- ja tuotantoeläimelle, jotka olisivat muuten ”hengenvaarassa”. Kaikilla eläimillä on nimet, ja niiden persoonapronomini on tietenkin hän. (Pidän erityisesti Möömö-lehmästä ja Sipuli-härästä.) Lahjoitusvaroin pyörivästä ja monin tavoin arvostettavasta toiminnasta kerrotaan Instagramissa usein varsin siirappiseen sävyyn.

Voi rakas Sipuli, kunpa olisitkin saanut kokea äitisi hoivan! Sinut kuitenkin erotettiin emästäsi alle vuorokauden ikäisenä. Ja kunpa voisimme riisua korvistastasi keltaiset merkit, joiden kautta sinut ikään kuin pelkistetään numeroksi ja viivakoodiksi, tuotteeksi.

Ja mikäs siinä, kyllähän tunteisiin vetoamalla markkinoidaan kaikkea paljon haitallisempaakin. En vain ole täysin vakuuttunut siitä, onko antropomorfismi taktisesti paras keino puolustaa eläimiä. Riskinä on, että se päätyy vahvistamaan käsitystä, jonka mukaan eläinten arvo ja oikeudet ovat riippuvaisia siitä, pidetäänkö niitä ihmisen kaltaisina vai ei. Silloin eläinten oikeudet etenevät Suomessa vasta, kun keskustapuolue ja MTK on määritelty rikollisjärjestöiksi.

Eläinrakkaalle oma koira saattaa vähän vitsillä olla hän, mutta mureke ei. Se on ilman muuta kaksinaismoralismia, mutta antropomorfismi on myös luksusta. 1960-luvulla maalaisilla ei ollut varaa rakastaa sikaansa niin paljon, ettei sitä olisi jouluna syöty.

Eläimiä pitäisi pystyä arvostamaan siitä huolimatta ja juuri siksi, että ne ovat eläimiä. On outoa ja oireellista, jos ihmisen on nähtävä itsensä kaikessa ja luotava luonto omaksi kuvakseen voidakseen vaalia sitä. Miksi meidän täytyy kuvitella eläimelle inhimillisiä piirteitä ja hassu puhekupla, jotta siitä tulee suojelemisen arvoinen?

Räkättirastas rakensi vuosia sitten taloni ikkunalaudalle pesän. Keväisin se palaa siihen hautomaan munia, ja juhannuksen tienoilla poikaset kuoriutuvat. Yritin hiipiä lähemmäs katsomaan niitä. Ne olivat niin söpöjä. Emo pakeni ja palasi vasta, kun lähdin pois.

Jos se jotain ajatteli, niin painu vittuun.