Tottelemattomat

Ympäristöaktivistit haluavat vedota poliitikkojen, päätoimittajien ja yleisön tunteisiin, jotta nämä tekisivät jotain. Siinä auttavat esimerkiksi punajuurivesi, ötökkäpuvut – ja media.

T:Teksti:

K:Kuvat: Antti Yrjönen

Alkukeväästä 2020 jää oli Puulalla niin paksu, että järvenselän saattoi ylittää kävellen. Helsinkiläinen opiskelija Eeva Rajakangas oli pakannut tietokoneen ja matkustanut joksikin aikaa perheensä mökille järven keskellä sijaitsevaan saareen.

Kun oli aika palata kotiin, ilma oli lämmennyt. Asukas vastarannalta soitti, että jää oli jo heikkoa. Pitäisi odottaa, että se sulaisi ja yli pääsisi saaresta löytyneellä kanootilla.

Rajakangas odotti ja meloi välillä katsomaan, olisiko reitti jo selvä.

Hän säästeli ruokaa, paastosi, poimi jäkälää ja keitti siitä soppaa. Odotusta kesti 52 päivää.

Olo saarella pysyi silti rauhallisena.

”Tuli turvaa, kun näki, kuinka luonto pitää huolen”, Rajakangas sanoo.

Hän istuu puistonpenkillä Merihaassa, kenties Suomen betonisimmassa korttelissa
ja jatkaa:

”Samalla tuli huoli, että mitä jos ei pidäkään.”

Sama huoli on seurannut Rajakangasta, nykyistä taideopiskelijaa, Elokapinan ympäristöaktivistia ja Vimma-yhtyeen laulajaa, melkein aina.

Rajakangas opiskelee ohjaajaksi Teatterikorkeakoulussa Merihaan kupeessa. Taiteen ja ilmastovaikuttamisen yhdistäminen on antanut huolelle järjestystä, mutta oli myös vaihe, kun huoli lähinnä lamaannutti.

Syksystä 2020 asti asiat ovat olleet järjestyksessä.

Vappuaattona Helsingin keskustassa oli turveyrittäjien rekkamielenosoitus. Ohjaajaopiskelija Eeva Rajakangas ohjasi videota, jossa uhanalaiseksi suohyönteisiksi pukeutuneet elokapinalaiset puhuivat turpeennoston vaikutuksesta soiden lajistolle. Poliisi seurasi ryhmää ja kehotti sitä siirtymään.

Kaksi vuotta aiemmin oli toisin. Syksyllä 2018 julkaistiin kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n
raportti. Sen mukaan ilmaston lämpenemisen pysäyttäminen 1,5 asteeseen oli jäämässä haaveeksi.

Samaan aikaan monesta alkoi tuntua siltä, ettei poliittinen järjestelmä reagoinut kasvaviin päästöihin riittävän nopeasti.

Britanniassa joukko tutkijoita ja aktivisteja perusti ympäristöliike Extinction Rebellionin, Elokapinan.

(Lue myös Ylioppilaslehden juttu keväältä 2020: Kaikki alkaa uudelleen)

Syksyllä Greta Thunberg ryhtyi ilmastolakkoon, kansanvälinen Fridays for Future -liike syntyi.

Julkisuudessa alettiin puhua lentohäpeästä, päästöjen kompensoimisesta ja ilmastoahdistuksesta.

Rajakangas muistaa, että olo paheni, mitä enemmän tietoa sai ja mitä paremmin asian ymmärsi. Vimma kirjoitti ilmastokriisiä käsittelevää albumia, mutta välillä oli helpompi yrittää elää eskapistisesti, kuin mitään kriisiä ei olisikaan.

Keväällä 2019 Teatterikorkeakoulun ohjelmistossa oli suomalaista luontosuhdetta käsittelevä esitys Elinvoima. Rajakangas kävi katsomassa.

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin, että esitys näyttää teatterin voiman ihmisen luontosuhteen muuttamisessa.

Rajakangas ajatteli samoin. Hänestä esitys oli ahdistava, mutta vaikuttava. Se vahvisti ajatusta siitä, että taiteella voi vaikuttaa.

”Heräsin, että ei saakeli, ei me voida vain eskapistisesti tehdä musiikkia, vaan Vimman on pakko olla osa tätä, niin kuin kaikki asiat ovat osa kaikkia asioita.”

”Seuraavana päivänä sävellettiin albumillinen musiikkia.”

Kesällä Vimma esitti ilmastokriisistä kertovia kappaleitaan Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla.

Yleisöt näyttivät vaikuttuvan, mutta Rajakangas sanoo, että yhtyeen jäseniä alkoi pelottaa
”greenwashing-meininki”.

”Että kävin tsekkaa keikkaa, jossa joku puhui jostain maailman tuhoutumisesta, nyt oon varmaan tehny jotain.”

Rajakankaalla jonkin tekeminen alkoi löytyä lopulta viime vuonna – pian sen jälkeen, kun jää itäsuomalaisella järvellä suli ja kanootilla pääsi rantaan.

Keväällä 2020 Elokapina järjesti uusien illan, jossa liike keräsi uusia jäseniä. Rajakangas meni sinne bändikaverinsa kanssa.

Hän ajatteli, että liikkeen avulla ilmastokriisistä pystyisi puhumaan myös sellaiselle yleisölle, joka ei käy festareilla.

”Ajattelin, että jos taiteen yhdistää kansalaistottelemattomuuteen ja aktioihin, sitten siinä on mahis toimia, ehkä.”

Syksyllä Rajakangas kävi Elokapinan NVDA-koulutuksen (non violent direct action), kansalaistottelemattomuuskurssin, ja alkoi osallistua Elokapinan toimintaan.

Ympäristöliikkeet ovat saavuttaneet Suomessa paljon.

Onnistumisia on syntynyt esimerkiksi kansallispuistojen perustamisessa ja paikallisissa ympäristökamppailuissa, joiden merkitys on joskus laajentunut valtakunnalliseksi, kertoo kansalaisyhteiskunnan tutkimuksen professori emeritus Esa Konttinen.

Konttisen mukaan menestys kytkeytyy osaltaan kansalaisyhteiskunnan ja valtion läheiseen yhteyteen. Sen historia ulottuu 1800-luvun kansalliseen heräämiseen ja fennomaaneihin.

Fennomaanit synnyttivät kansanliikkeen ja onnistuivat pääsemään kehkeytyvän valtion johtoon.

Syntyi rakenne, jossa kansalaisyhteiskunta ja valtio eivät muodostaneet vihamielistä vastinparia, vaan ennemminkin kumppanuussuhteen.

Luonnonsuojelijoita on ollut Suomessa koko itsenäisyyden ajan ja aiemminkin, mutta aluksi suojeluaate kiinnosti lähinnä tieteentekijöitä.

Sotien jälkeen ympäristöliike alkoi popularisoitua osana kansainvälistä ympäristöherätystä. Sen sai aikaan 1960-luvulla julkaistu yhdysvaltalaisen biologin Rachel Carsonin kirja Silent Spring. Sen suomennos Äänetön kevät sai suomalaisetkin luonnonsuojelijat huolestumaan ympäristömyrkyistä.

1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun ympäristöprotestissa liikkeiden huomion
pääpaino oli lähivesistöissä. Syy siihen oli jokia ja järviä saastuttavassa metsäteollisuudessa.

Konttinen nostaa esimerkiksi 1980-luvun alun Päijänne puhtaaksi -liikkeen, joka syntyi vastustamaan metsäteollisuuden vesistöpäästöjä Äänekoskella, josta vesi laskee Päijänteeseen.

Päästöjen takia Päijänne alkoi saastua, pahasti.

”Siellä seilasivat vaahtolautat ja arvokala siirtyi etelämmäksi”, Konttinen kuvaa.

Huoli ympäristöstä oli kansan keskuudessa jaettu. Parin paikallisen asukkaan aloittama
kamppailu Äänekoskella toimivaa metsäyhtiötä vastaan keräsi ympärilleen kokonaisen liikkeen.

Mukaan lähti opiskelijoita, aktivisteja, mutta myös kuntia ja ympäristöviranomaisia – ja media.

Konttinen sanoo, että media oli kuin osapuoli.

Liike käytti julkisuutta välineenä asiansa ajamise lle. Sille myötämielisiä reportaaseja julkaistiin paikallismedioiden lisäksi esimerkiksi Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa.

Tuhansien järvien maassa sympatiaa oli tarjolla. Aihe kiinnosti pääkaupunkiseudulla siksikin, koska alue sai käyttövetensä uutta Päijänne-tunnelia pitkin.

Liike saavutti tuloksia.

Aluksi ”metsäjätti” vastusti aktivistien vaatimuksia, mutta lopulta se taipui painostukseen.

Metsäteollisuuden päästöjä alettiin laskea myös muualla maassa. Laki ei muuttunut, mutta sitä alettiin Konttisen mukaan tulkita jyrkemmin.

Miksi ihmiset lähtivät mukaan? Moni kärsi, kun vesistö saastui, Konttinen sanoo.

Apua oli siitäkin, että liike esiintyi avoimesti ja vaikutti julkisuudessa. Sitä oli helppo kuunnella.

Myös saman aikakauden Koijärvi-liike osasi hyödyntää julkisuutta.

Konttisen mukaan sen perintö oli merkittävä myös siksi, että se toi kansalaistottelemattomuuden osaksi suomalaista protestikulttuuria ja vahvisti politiikan ja kansalaisyhteiskunnan yhteyttä.

Kun lintujen asuttama Forssan Koijärvi aiottiin kuivata, aktivistit kahlitsivat itsensä työkoneisiin.

Metodi oli uusi, muttei Konttisen mukaan kansallisen perinteen näkökulmasta kovin radikaali.

Liike ei ollut myöskään vihamielinen. Konttisen mukaan aktivistit pyrkivät pikemminkin luomaan hyvät välit viranomaisiin.

Kun poliisi kävi paikalla häätämässä ja sakottamassa nuoria, nämä tarjosivat virkavallalle kahvia ja syötävää.

Koijärvi säästyi, ja ympäristöliike valtavirtaistui entisestään. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa
Koijärven nuorisoa pääsi kansanedustajaksi, syntyi vihreä liike ja muutkin puolueet alkoivat ”vihertyä”.

”Eikä ympäristöministeriön perustamista voi ymmärtää ilman yhteyttä ympäristöliikkeisiin.”

Elokapinalaiset askartelivat ötökkävideon pukuja huhtikuun lopussa Pasilassa Rauhan asemalla. Talkoissa syntyi puvut muun muassa sääskille, rämekarvajalan toukalle ja korpikirpukkaalle.

Valtakulttuurista protestointia seurasi 1990-luvulla vastakulttuurinen eläinoikeusliike, joka sekin kokeili rajoja ottamalla käyttöön ulkomaisesta protestikulttuurista lainattuja metodeja.

Siinä ei käynyt yhtä hyvin, ainakaan ihan heti.

Median ja valtion ymmärrys loppui, kun Pohjanmaan turkistarhoihin murtauduttiin yön pimeydessä vuonna 1995 vapauttamaan satoja kettuja.

”Kettutyttöilyn lisäksi naisista tuli suomalaisen terrorismin vuoden 1995 mallipari”, kirjoitti Helsingin Sanomat samana vuonna.

Liikkeen kannatus jäi Konttisen mukaan myös suuren yleisön silmissä matalaksi. Miksi?

”Turkistarhoihin mentiin anonyymisti yön pimeinä tunteina, kun suomalainen
protesti yleensä tähdentää julkista, avointa toimintaa. Perinteistä normistoa ei saa rikkoa – ainakaan pahasti.”

Huomio kiinnittyi aiheen sijaan pelkoa herättäneeseen metodiin, eikä turkiseläinten asema parantunut. Sen jälkeen eläinoikeusliike muutti strategiaa.

Se kävi ja käy edelleen tarhoilla, mutta vain video- ja valokuvaamassa.

Suomessa ympäristöaktivistien huomio on usein ollut paikallisissa kysymyksissä, mutta Elokapinan kaltaisilla ympäristöliikkeillä katse on isossa kuvassa.

Uusi, globaalimpi, ilmasto- ja ympäristöliike on voimistunut viimeisen 10 vuoden aikana.

Elokapina ei ole Konttiselle kovin tuttu, mutta hän pohtii, että nykyään liikkeiden haaste on paljon kokonaisvaltaisempi kuin ennen.

Enää ei riitä, että yksi metsäyhtiö uusii infransa. Nyt pitäisi kääntää koko kuluttavan elämäntavan suunta.

Maaliskuussa 2021 Helsingin ydinkeskustassa Sanomatalossa käytävän yllä roikkui punainen lippu, jossa luki ”vaikeneminen on veriteko” ja ”kerro totuus”.

Käynnissä oli Elokapinan mielenilmaus, aktio.

Kampanja, #kirjoitakriisistä, vaati mediaa huomioimaan ilmastokriisin kaikessa uutisoinnissaan, ei vain niissä, joissa jäätikkö sulaa.

Sanomatalon katutason kerrokseen kannettiin jääveistos, jonka sisällä oli sanomalehti.

Sen tarkoitus oli kuvata utopiaa siitä, mitä uutisointi voisi olla.

(Rajakangas oli jäädyttänyt kalikkaa pitkin viikkoa. Ensin ulkona ja kun ilma lämpeni, tuttujen pakastimissa. Hän raahasi sitä ympäri kaupunkia enolta lainatussa pulkassa.)

Joku aktivisteista asettui Sanomatalon lattialle makaamaan ja esitti nukkuvaa toimittajaa.

Se oli vähän kuin meemi. Käsillä on kriisi raportoitavana, mutta meanwhile in Sanomatalo mikään ei liikahda.

Aktion lopuksi kolme valkoisiin haalareihin pukeutunutta esiintyjää kaatoi punaisen lipun alla päälleen veren väristä punajuurivettä ja ryömi maassa.

Ensin tekoveri levisi lattialle levitetyllä alustalla, mutta esiintyjät sotkivat sitä myös lasisiin seiniin. Esitys kuvasi kärsimystä.

Poliisi seurasi rauhallista aktiota sivusta. Lopuksi elokapinalaiset moppasivat lattian ja siivosivat seinät.

Sanomatalon aktiota suunniteltiin kuukausia, syksystä saakka. Koronarajoitusten tiukennuttua tavanomainen kansalaistottelemattomuus kävi hankalaksi.

Isolla porukalla Sanomataloon ei olisi asiaa, ja poliisikin pitäisi ottaa mukaan laskuihin. Monen
mutkan kautta päädyttiin pienen porukan performanssiin ja tekovereen.

Rajakangas sanoo, että aktion pyrkimys oli avata dialogi.

Koska kadun blokkaaminen liikenteeltä henkii harvoin kädenojennusta, suunnittelutyöryhmä alkoi harkita artivismin eli taideaktivismin keinoja, hän kertoo.

Elokapinan tavoite on olla avoin, ei-hierarkinen liike, joka keskittää huomionsa päättäjiin.

Ryhmä ei ole yhtenäinen. Mukana on monenlaista porukkaa tutkijoista taiteilijoihin, joiden välillä on mielipide-eroja esimerkiksi siitä, millä keinoilla vaikuttaminen sujuisi parhaiten.

Rajakangas sanoo, että se on tavoiteltavaa.

”Ettei se olisi vain joku samanlaisten ihmisten leipomiskerho, vaan liike, jossa kerätään ihmisiä yhteen.”

Ympäristöliikkeen saavutukset tunnetaan, mutta taideaktivismin vaikuttavuudesta tiedetään vähemmän.

Taiteilija ja väitöstutkija Sonja Salomäki laatii aiheesta parhaillaan väitöstutkimusta Lapin yliopistoon.

Väitöskirjassaan hän tutkii ilmastoaktivismitaiteen vastaanottamista. Ilmiö näyttikin pitkään marginaaliselta.

Salomäki sanoo, että esimerkiksi taiteen ja aktivismin välisistä ”synergioista” on kyllä käyty keskustelua, mutta aktivismitaide ilmastovaikuttamisessa on nykyisessä mittakaavassaan Suomessa aika uutta.

Salomäki on seurannut aihetta myös taiteilijana ja ilmastoliikkeen, esimerkiksi Ilmastovanhempien jäsenenä ja hallituksessa.

Toiminnassa hän on havainnut, että taideaktivismi on lisääntynyt sen jälkeen, kun Elokapinan liittyi samaan ”rintamaan”.

”Aiemmin taiteilijoiden ajateltiin olevan enemmän alansa edustajia, joilla on julkisuusarvo, ei tekijöitä. Extinction Rebellion on tuonut ihan uuden vivahteen.”

Se on tehnyt aktivismitaiteesta systemaattisempaa ja näkyvämpää, Salomäki sanoo.

Esimerkiksi lajien sukupuutosta kertova veriprikaati-performanssi alkaa olla yleisölle tunnistettavia, kuin brändi, hän sanoo.

Salomäen oma tutkimus pohjautuu Ilmastokanava-hankkeeseen, jonka kautta joukko eri taiteenalojen tekijöitä on tehnyt ilmastokriisiä käsittelevää taidetta.

Tutkimuksessa on esimerkiksi seurattu, kuinka M. A. Numminen on tehnyt laulun fossiilienergian alasajosta ja Eino Santanen esittänyt ilmastokriisin ja kauppasopimusten kytköksiä käsitteleviä graafisia runoja.

Salomäki on haastatellut paitsi useita taiteilijoita myös noin 70 yleisön edustajaa.

Hän sanoo halunneensa selvittää, miltä ”se ilmastoaiheinen taidehörhöily näyttää niin sanotun tavallisen kansalaisen silmissä.”

Kaupunkilaisessa kuplassa näyttää siltä, että huoli ilmastokriisistä on laajasti jaettu, mutta se kupla on lopulta aika pieni.

Viime vuosina huoli ilmastonmuutoksesta on vähentynyt etenkin 36–50-vuotiaiden miesten keskuudessa, vaikka päästöjen määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Salomäki on käynyt Kanneltalossa, Teurastamon Herkkumarkkinoilla, Messukeskuksessa,
monessa muussa paikassa haastattelemassa yleisöä.

Miltä taide heistä näytti?

Ei aina hyvältä, ainakaan aluksi. Haastattelujen analysoiminen on kesken, mutta niitä tehdessä Salomäki huomasi, että jo pelkästään se, että kyse on taiteesta, saattoi tehdä asiasta luotaantyöntävän.

Ihmiset eivät myöskään välttämättä pysähdy taiteen äärelle. Kun Sellon kirjastossa oli esillä biotalouden ongelmia käsittelevä veistosinstallaatio, harva noteerasi sen.

Ja kun ohikulkijoita pysäytti, moni kertoi pitävänsä taidetta elitistien hommana.

Keskusteluissa välittyi suuri turhautuminen siitä, että aiheesta puhutaan ja ”valistetaan”, mutta ilmastotalkoisiin oli vaikeaa osallistua, kun pienesti elävillä ei ole, mistä tinkiä.

Taiteella voikin näyttää vaihtoehtoja. Salomäki viittaa norjalaiseen tutkimukseen, jossa aihetta on lähestytty psykologian näkökulmasta.

Taide voi Salomäen mukaan vaikuttaa myös näyttämällä utopioita siitä, millainen olisi maailma, joka ei perustu ylikuluttamiseen.

Ilmastokriisiä ja sen dystopioita käsitellään paljon elokuvassa ja sarjoissa, mutta tutkimuksen mukaan dystopiat eivät välttämättä toimi.

Ratkaisukeskeinen lähestyminen voi olla tehokkaampaa.

”Oman ahdistuksen oksentaminen saattaa olla vain masentava juttu.”

Salomäki sanoo, että olennaista on, että ihmisen ja luonnon välinen keskinäisriippuvuus
ymmärretään päättäjien keskuudessa.

Tämän riippuvuuden osoittaminen on hänestä nyt yksi taiteen tehtävistä. Taide voisi tehdä ilmastofaktoista kehollisia, kouriintuntuvia ja arkea koskettavia.

”Nyt vihdoin tieteen viesti on jollain tavalla uskottu, mutta edelleenkin tuntuu, että on hirveä kuilu faktojen ja sen todellisuuden välillä, missä eletään.”

Salomäen mukaan uutisointi keskittyy usein kaukana ja tulevaisuudessa tapahtuviin asioihin.

Aikaa on aina kymmenen vuotta, eikä juuri nyt tarvitse tai voi tehdä mitään, koska pitää tasapainottaa taloutta tai tehdä jotain muuta tärkeämpää.

Salomäki haluaa selvittää taiteen vaikuttavuutta. Parhaimmillaan taide voi pysäyttää, mutta pitkäaikaisvaikutukset on hankala todentaa.

”Jääkö vain joku muistijälki?”

Vai voiko taide laukaista muutosprosessin?

Rajakangas uskoo, että taide voi auttaa tiedon läpäisemisessä ja aiheen kohtaamisessa. Ainakin
häntä se on auttanut. Iso määrä informaatiota sai synkäksi – tai sitten siihen turtui.

”Minulla on tosi hyvä mekanismi siihen, että ne ovat vain sanoja. Jos asian havainnollistaa ja minut vie sitä kohti, asiaan tulee suhde, ei vain irrallinen läjä tietoa.”

Toiminta on tuonut järjestystä. Rajakangas sanoo, että vaikka lopulta selviäisi, ettei aktivismista ole ollut mitään hyötyä, hän haluaisi käyttää toimintaan aikaansa.

”Täysin itsekkäistä lähtökohdistahan tätä tehdään. Haluan, että minun lapsenlapsillani on mahdollisuus elää täällä!”

Rajakangas sanoo, että myös pelko voi olla aiheellinen ”moottori” tekemiselle.

Hän kuitenkin kokee, ettei viime syksyn jälkeen ole enää toiminut pelon vallassa. Entä onko Rajakankaan ja muiden aktioihin osallistuneiden tekemisellä ollut vaikutusta?

Siltä näyttää.

Huhtikuussa kirjoita kriisistä -kampanja sai jatkoa. Elokapina järjesti Ilmastogrilli-paneelikeskustelun.

Siellä heidän kanssaan keskustelivat paitsi Biosin tutkija Ville Lähde myös kaksi mediajohtajaa: Yleisradion päätoimittaja Jouko Jokinen ja Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi.

Kaksi aktivistia, Joel Tainio ja Iiris Laisi kysyivät, voisivatko mediat seurata esimerkiksi hallituksen ilmastopolitiikkaa enemmän.

Jouko Jokinen lupasi, että vastedes Yle laittaa hallituksen ilmastotavoitteissaan tiukille.

Sitä odotellessa.