Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen vanhoja hyviä juttujaan. Tämä Aurora Rämön juttu on julkaistu alun perin Ylioppilaslehdessä 4/2014 ja verkossa 18.5.2014 kello 21:20.
Esa Saarinen on vaikuttava näky kliiniseksi kiillotetussa lentokentän lähtöselvityksessä. Nilkkoihin saakka ulottuva nahkatakki, viisi senttiä takaraivon päälle kohoava harmaantunut niskapolkka ja suksen pituiset nahkakengät. Kello on kuusi aamulla, mutta Saarisen vaimo Pipsa Pallasvesa on ehtinyt vetää paksut kajalit silmien ympärille ja valita legginseihin sopivat leopardilenkkarit.
On vaikea sanoa, mihin tässä ollaan menossa, muuta kuin brittituristien suosimaan lomakohteeseen Kyproksen Pafokselle. Seminaarin tervetuliaiskirje on älytön. Alku vielä menettelee:
”Kyseessä on Pafos-seminaari nro 42, mutta koskaan aikaisemmin eivät edeltävät tapahtumat ole olleet niin elämän draaman ja ihmeen läpitunkemia kuin juuri tällä kertaa.”
Elämisen ihmeen tunnun ymmärtää. 60-vuotiasta filosofia on puukotettu puolitoista kuukautta aiemmin.
Mutta sitten: ”Pafos-viikko sallii irrottautumisen suorituspaineista ja arjen hyörinnästä. Syntyy vapautunut, kunnioittava, hyväntahtoinen, positiivis-realistinen kohtaamisen tilanne, jonka ytimessä on jokaisen meidän ihme ihmisenä. Tunnelma on hyväksyvä, inspiroitunut, rohkaiseva, kohtelias ja kohottava. Työskentelemme hienoviritteisen hengittävästi, kukoistuksen huokoisuuksia vaalien, kukin omalla tavallamme.”
Jos Saarisen allekirjoittamasta kirjeestä poistaisi kaikki adjektiivit, siinä ei lukisi juuri mitään. Pafos-seminaarin esitteessä on sama ongelma. Siinä luetellaan sanoja kuten ylärekisteri, kukoistuskumppanuus, sisäinen hehku ja maaginen noste. Sellaisia, joita ei käytetä edes horoskoopeissa. Samalla kerrotaan, että Saarisen puhetta ymmärtää jokainen.
Esa Saarisen seminaareja on kahdenlaisia. Tämä on niin sanottu pääsiäis-Pafos, joka maksaa osallistujalle lentoineen 1 600 eurosta 2 300 euroon hotellipaketista riippuen. Heinäkuussa pidetään erityisesti opiskelijoille ja nuorille suunnattu, Tulenkantajat-seminaari.
Vuodesta 1995 järjestetyillä matkoilla on käynyt yli kolmetuhatta ihmistä kuopiolaisesta kaivinkonemiehestä Matti Alahuhtaan ja Kiira Korpeen. He ovat olleet oppimassa jotain, mitä kutsutaan ”eläväksi innostukseksi ja ajattelun liikkeeksi”.
Kyproksen lounaispuolella sijaitsevalla Pafoksella on pääsiäistä edeltävänä tiistai-aamuna vain 18 astetta lämmintä, mutta Välimeren ilma hiostaa naamaa. Koneellinen ihmisiä tungeksii matkatavarahihnan vieressä.
Suurin osa seminaarimatkalaisista näyttää olevan yli kolmenkymmenen, valtaosa yli neljänkymmenen. Varakkaat taidekeskusjohtajien näköiset miehet työntävät kärryjään vaikutusvaltaisen oloisina. Osalla matkalaisista taas on tuulihousut, tangokuningatartukka ja ihan kaikkea mitä marketista löytyy. Nuoret ovat selvästi vanhempiensa matkassa.
Tilastotieteen yliopistolehtori Kimmo Vehkalahdella on päällään Helsingin yliopiston oranssi t-paita ja mukanaan vaimo. Hän, kuten jotkut muutkin, on täällä työpaikkansa kustantamana. Vehkalahti kuuluu Opettajien akatemiaan, johon valitut saavat yliopistolta 20 000 euroa käytettäväkseen haluamallaan tavalla. Vehkalahti on sijoittanut osan summasta Pafos-seminaariin.
Muutaman tunnin rentoutumisen jälkeen bussit kiertävät noukkimassa kaikki hotelleil€¨ta ja kuljettavat seminaarihotelli Amathukseen. Se on viiden tähden pylväspalatsi, jonka lasiset portaikot on värjätty valaisintaiteella. Kokous- salin kattokruunu on kuin Titanicista, seinät ja kalusteet kullan ja puuterin värisiä. Salin nimi on Platon.
Siellä se vihdoin alkaa. Kaiuttimista soi There`s something in the air.
Esa Saarinen on pukeutunut oranssiin palmupaitaan ja liehuviin mustiin housuihin. Hän ei testaile mikrofonia vaan aloittaa, kun kaikki ovat istuneet puoliympyräksi järjestettyjen pöytien ääreen. Jokaiselle on varattu avolehtiö, vettä, karkkia ja Marimekon kangaspäällysteinen muistikirja.
”Okei, hyvät ystävät”, Saarinen sanoo.
”Ihan upeeta olla täällä teidän kanssa. Elossa.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen koko sali puhkeaa aplodeihin.
”Meillä on huikea viikko edessä. Mä kuulinkin tossa jo, että jollakulla on kovat odotukset. Ainoa asia, mitä voin sanoa, on, että nää odotukset on räikeästi alakanttiin.”
Tässä orkesterissa on virittäytymässä jotain aivan huikeaa, Saarinen lietsoo. Hän on kapellimestari, me olemme soittajia, joilla kaikilla on mahdollisuus herkistyä elämän hienovaraisille ja hyväntahtoisille ilmentymille.
Tässä välissä Leena-opas tulee kertomaan viikon aikataulusta. Luentoja on joka päivä yhdeksästä kahteen, muutamana iltana vapaaehtoista ohjelmaa. Paitsi että Leena ei olekaan matkaopas, hän on aurinkoleidi, Saarinen esittelee. Vaimo taas on Pipsa, mutta ennen kaikkea kuningatar. Seminaariassistentti Päivi Partasta Saarinen kutsuu Päivänsäteeksi, itseään kolmannessa persoonassa E. Saariseksi.
Sitten on meidän orkesterilaisten vuoro. Sadan ihmisen pitäisi kertoa itsestään, mutta useimmat avaavat suhdettaan Esa Saariseen.
”Päällimmäisenä mielellä kiitollisuus”, sanoo erään rahaston ylin asiamies.
”Äiti sanoi, että lue mieluummin Saarista kuin Nietzscheä”, äitinsä kanssa tullut poika esittäytyy.
Vähän yli puolet on seminaarissa ensikertalaisina. Yksi pariskunta on paikalla kahdeksatta kertaa, sillä hyville ajatuksille on aina käyttöä. Kaksi miestä sanoo Esa Saarisen olevan se, joka pitää hengissä.
”Jos voi tehdä jotain hyvää elämässä, kandee tehdä se”, selittää erään firman toimitusjohtaja, joka on kustantanut kaikki alaisensa mukaansa.
Saarinen kommentoi toisinaan puheenvuoroja ja tuntuu muistavan lähes kaikkien aiemmin seminaareissa käyneiden lempinimet. Jos ei niitä, niin lasten määrän tai jonkin tietyn yksityiskohdan, kuten lahjaksi saamansa harmaan Muumi-kassin.
Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka muistelee Saarisen kanssa 1990-luvulla pidettyjä luentoja ja sanoo:
”On ihanaa olla täällä! Ja nauttia siitä, että kapu johtaa!”
Esa Saarinen ryhtyi johtavaksi kapuksi vuonna 1977. Tuolloin hän väitteli filosofian tohtoriksi 24-vuotiaana, yhtä nuorena kuin toinen Suomen ansioituneimmasta filosofista, Georg Henrik von Wright. Toinen ansioitunein on Jaakko Hintikka. Hän ohjasi Saarisen väitöskirjan.
Pari kevättä väitöksensä jälkeen Saarinen otti etäisyyttä mentoreistaan ja kirjoitti uuden sukupolven metelöintikirjan Punk akatemian yhdessä Jan Blomstedtin kanssa. Siinä hän kritisoi kulttuurielämän tunkkaisuutta ja taantumuksellisuutta.
Syyskuun 1980 Ylioppilaslehdessä komeili Saarisen ja Anja Kaurasen aukeaman kokoinen pamfletti, jossa luki muun muassa:
”Me tulemme yliopistoihin, joissa te luennoitte lehtoreina ja professoreina ja me kysymme miksi kaikuvissa luentosaleissa ja hyvinpuunatuissa käytävissä vallitsee aina sama rikkumaton akateeminen apatia?”
Kaurasesta tuli kirjailija Anja Snellman-Orma, mutta Saarinen jäi yliopistolle opettamaan, kuten uhkasi.
Saarinen piti filosofian johdantokurssia, omien sanojensa mukaan siksi, että silloinen kollega Simo Knuuttila oli sitä mieltä, että ”siinä on aihe, josta Saarisen poika ei tiedä hölkäsen pöläystä”. Samoihin aikoihin Saarinen oli rakastunut kuningattareensa ja rohkaistunut vetämään henkilökohtaisempia luentoja. Porthanian iso sali oli joka kerta täynnä.
Ylen vuonna 1982 taltioimassa tv-pätkässä Saarinen esiintyy nahkapuvussa ja aurinkolaseissa. Hän kertoo, että yliopisto on siitä hieno paikka, että jos hommansa hoitaa ”respektaabilisti”, on aivan sama, mitä puuhaa sen ulkopuolella. Ja että hän itse on aina ollut kiinnostunut hillumaan elämän eri alueilla, näkemään todellisuuden muunkin kuin yliopiston kautta.
Saarinen otti julkisuudessa kantaa milloin flirttailutekniikoihin, milloin Persianlahden sotaan. Hänet valittiin parhaiten pukeutuvien suomalaisten joukkoon ja yliopiston parhaaksi opettajaksi. Mitä Missä Milloin -kirjoissa hän kertoi vuosikaudet harrastuksikseen ”ruusut, kahvilat ja systeemikritiikin”.
Se vetosi. Filosofiasta tuli muotiaine. Kun vielä 1970-luvulla teoreettisen filosofian opinnot aloitti Helsingissä keskimäärin kaksi opiskelijaa vuodessa, 1990-luvun puolivälissä luku oli 30. Laitoksesta tuli yliopiston tehokkain ja suosituin. Kun filosofiasta tuli lukioaine vuonna 1994, sitä opetettiin Esa Saarisen kirjasta.
Kaikki eivät olleet vaikuttuneita. Kun Saarinen valittiin 1990-luvun alussa filosofian laitoksen yliassistentiksi, laitoksella oltiin tyytymättömiä. Työkaverit valittivat hänen käyttävän liikaa aikaa yrityspöydissä istumiseen. Yliassistentti valmensi ”ulkopuolisena insiderinä” Nokian henkilöstöä oman yrityksensä kautta. Talouselämä-lehden mukaan tässä maassa on harvoja yritysjohtajia, jotka eivät olisi kuunnelleet Saarisen luentoja.
Helsingin Sanomissa kirjoitettiin vuonna 1995, että Saarisen ja hänen oppilaansa Pekka Himasen myötä ”julkisuus syrjäytti tutkimuksen filosofiassa”. Laitokselta valmistui toinen toistaan nuorempia tohtoreita, joista kaikista kerrottiin lehdissä.
Silti ne, jotka ovat olleet henkilökohtaisesti tekemisissä Saarisen kanssa, ovat aina kehuneet häntä samanlaisilla ylisanoilla kuin Saarinen itse puhuu kaikista.
Eräskin Saarisen oppilaista, vain 22-vuotiaana väitellyt Heidi Liehu, muisteli opiskeluaikojaan Helsingin Sanomissa kirjoittamal€¨la, että ”jo Saarisen luennot olivat luku sinänsä. Nuo tiistaiset latautuneet jättikokoukset antoivat lisäuskoa paitsi filosofian voimaan myös yliopistoon yleensä. Ne olivat älyllistä ilotulitusta”.
20-vuotiaana tohtoriksi valmistunut Pekka Himanen taas kertoi, että Saarisella oli hänen väitöksensä ohjaamisessa ”sokraattisen kätilön tehtävä, innostaminen”.
Himanen on käynyt Pafos-seminaareissa useita kertoja, ja Saarinen on sanonut hänen löytäneen äänensä sieltä.
E. Saarinen pitää ilmeisesti kokea.
”Me oltiin Jorma Ollilan kunniatohtoritilaisuudessa sen kotona. Soveltavan matikan professori sanoi siellä TKK:n rehtorille, että kyllähän sä tiedät, kuinka paljon Jorma Esaa arvostaa”, Saarinen kertoo seuraavan päivän luennolla.
Rehtori ilmeisesti vakuuttui, sillä vuonna 2001 Saarinen sai soveltavan filosofian professuurin silloisesta Teknillisestä korkeakoulusta. Saarinen on opettanut nykyisiä aaltolaisia aina siitä lähtien.
Yrittäjähenkinen filosofi oli jättäytynyt pois Helsingin yliopistolta pari vuotta aiemmin, sillä hän ei pystynyt työskentelemään siellä sillä sävyllä, millä olisi halunnut.
Hänen opetustyylinsä on erilainen. Kun Saarinen selittää innostusfilosofiaansa Platon-salissa, hän ei juuri viittaa muihin ajattelijoihin. Hän viittaa muumeihin. Heidegger mainitaan vain kerran, James Bondille on omistettu kokonainen teoria.
”Näyttää siltä, että – ja nyt tää on tärkeää”, Saarinen sanoo ja pysäyttää edestakaisen kävelynsä puolikaaren edessä.
Spottivalo on pehmeää, karkkipaperit on siivottu välitunnin aikana. Osa seminaarilaisista ottaa kynät käteen.
Saarinen selittää, että tiede erottaa ihmisestä kaksi systeemiä. Systeemi yksi on nopea ja tilannesidonnainen. Se toimii ilman ajattelua, ärsykkeisiin reagoiden. Siihen voi vaikuttaa systeemi kakkosella, jonka kautta ihminen pystyy erittelemään asioita. Systeemi kakkosen käyttäminen vaatii tietoista keskittymistä ja ajattelemista: siksi se myös lukitsee paljon systeemi ykkösestä.
Pafoksella systeemit yksi ja kaksi toimivat paremmin yhteen kuin yleensä, koska täällä ihminen vapautuu. Arkena on vaikeaa avata mieli sellaiselle, mitä normaalisti pidetään vähän naurettavana.
Tämä on kognitiotiedettä, joka on sukua positiivisen psykologian teesille siitä, että positiivinen suhtautuminen tekee elämästä parempaa. Saarinen olikin viime joulukuussa positiivisuuden ykkösprofessorin Martin Seligmanin vieraana Pennsylvanian yliopistossa pitämässä ”pien-Pafoksen”.
Saarinen ei kuitenkaan puhu positiivisuudesta, hän puhuu ajattelemisen ajattelemisesta.
Se, millä nimillä kutsumme ihmisiä ja asioita, synnyttää parempaa ajattelua, mikä synnyttää parempaa elämää. Yksinkertaistettuna: jos kutsut ihmisiä tosissasi päivänsäteiksi, heille tulee seurassasi hyvä olo ja teidän on mahdollista soida yhteen paremmin. Mutta päivänsäteet pääsevät valaisemaan vain, jos niitä ei ajatella sellaisina. Muiden täytyy antaa kukoistaa.
Saarinen kehottaa meitä orkesterilaisia ajattelemaan itseämme jääkiekkojoukkueena. Tähtipelaajaa ei voi peluuttaa koko ajan, muuten se ei pysty koskaan tähtisuoritukseen.
”Mä olen lukiosta asti halunnut olla tähti. Mun suurin kiinnostus on pitää loistokkaita luentoja”, Saarinen sanoo.
”Sellainen vie kuitenkin poispäin välittämisestä ja niistä, jotka eivät liity tähtitoimintoihin. Pipsa on toisenlainen, Pipsalle on tärkeää, että muilla on hyvä olla.”
Sitten Saarinen kertoo esimerkin. Kun pariskunta oli ensimmäisellä yhteisellä ulkomaanmatkallaan Lissabonissa, Pipsa ei ollut suostunut lähtemään ulos hotellista ennen kuin oli siivonnut huoneen siivoojia varten.
”Mä oon aika paljon framilla. Oon huomannut, että mä keskityn liikaa itseeni. Mä en automaattisesti hahmota itseäni puolustajana suhteessa Pipsaan”, Saarinen selittää.
”Silloin yksi puoli menee syrjään, eivätkä kaikki mahdollisuudet ole käytössä.”
Hallitsemalla systeeminsä ja ottamalla muut huomioon voi kuitenkin päästä maagisen nosteen tilaan. Se ei tapahdu hetkessä, vaan suhtautumistaan voi muuttaa pikkuhiljaa, mikromuutoksilla. Avaamalla oven, sanomalla kiitos.
Sitten pidetään tauko, jonka aikana saa liikkua ympäri salia juttelemassa muillekin kuin vierustovereille. Moni halaa ja toivottaa huippuhyvää seminaariviikkoa.
Päivän jälkeen hotellien aulassa kokoontuvat dialogiryhmät, joissa voi jakaa heränneitä ajatuksia. Kukaan ei keskeytä pitkiäkään tarinoita, ilmapiiri on luentokielellä kiinnostunut ja hyväksyvä.
Ihmiset hymyilevät, juttelevat ja katsovat silmiin. Illalliselle pyydetään kaikki mukaan; nähtävyyksiä käydään katsomassa yhdessä. Torstain auringonlaskuristeilyllä tanssitaan merirosvolaivan kannella E. Saarisen valitsemien kappaleiden tahtiin.
Seminaarilaiset ovat jo huomanneet hellän dynaamisia mikromuutoksia. Pari naista kertoo perjantaiaamuna, kuinka he siivosivat siivoojia varten ennen kuin bussi tuli hakemaan. Paikalla ei ole varmaankaan yhtään miestä, joka ei kutsuisi naisia leideiksi.
Se tuntuu aluksi vähän typerältä, mutta on aidosti mukavaa jutella ihmisille, jotka haluavat olla ystävällisiä. Vessajonossa ei tarvitse keksiä puheenaiheita, mutta jos keksii, vieressä seisova vastaa. Oikein missään ei voi epäonnistua.
Ihmiset jakavat traumaattisiakin elämänkokemuksia tuiki tuntemattomille, joiden nimen tietävät vain jatkuvasti rinnassa pidettävästä nimilapusta. Jos se puuttuu, Pipsa huomauttaa, että laittaisitko takaisin. Joku puhuu työuupumuksesta, mutta kukaan ei kysy työpaikkaa.
Valtaosa sanoo saaneensa seminaarista kovasti voimaa, apua ja ajateltavaa.
Esimerkiksi tilastotieteen lehtori Kimmo Vehkalahti kertoo olevansa vaikuttunut siitä, miten Saarinen pistää itsensä likoon. Hän on saanut Pafoksella innostusta ja aikaa ajatella. Mikään pyhäkoulu tämä ei kuitenkaan ole.
Lauantain illalliselta jatketaan karaokeen ja jatkojenjatkoille. Ne, jotka puhuvat töksäyttelemällä, töksäyttelevät vessajonossakin. Siitä ei vain edes tajua loukkaantua.
”Mitä ylipäätään ajatellaan, kun ajatellaan muutosta?” Saarinen aloittaa sunnuntain luennolla, kun jonkun puhelin aikaa soida. Nainen penkoo hätääntyneenä laukkuaan ja puhuu lattiaan, ”sori, sori, sori”.
”Mikäs melodia toi on? Aa, We are the world! Aivan mahtavaa! Sehän on koko meidän teema”, Saarinen sanoo.
Hän jatkaa häiriintymättä, miten perus-Jaskat – jollainen hän itsekin on – ovat usein parhaimmillaan, kun heille annetaan yksi tehtävä kerrallaan ja sanotaan sen jälkeen ”good job”. Vaimo voi tehdä mikromuutoksen ja olla juoksuttamatta Jaskaa kenkämyymälöissä. Sen sijaan hän voi lähettää Jaskan oluelle ja pyytää tulemaan lunastamaan hänet neljäntoista minuutin kuluttua kassalta.
”Kannattaa tehdä se, mikä toimii. Se on tehtävä sen takia, että se on oikein ja koska toinen tykkää siitä. Siihen ei voi mennä vaihtoarvokulmalla sisään, koska muut ihmiset eivät ole ennustettavissa”, Saarinen sanoo.
Hän ei ole ensimmäinen tai ainoa ihminen, joka ohjaa tekemään näin. Kaikille on pienestä saakka vakuuteltu, että ihmiset ovat erilaisia eikä kukaan voi olla muuta kuin mitä on. Jokainen life-coach on tarpeeksi pätevä kertomaan, että kohteliaisuus on hyvä asia ja että ystävälliset ihmiset ovat kivempia kuin epäystävälliset.
Ero on siinä, miten asiat sanotaan. Tapaa on vaikeaa selittää irrallisin esimerkein, sillä Saarisen puheessa kaikki liittyy kaikkeen.
Saarinen puhuu konkreettisesti ja paljon itsestään. Neljään tuntiin hän saa mahtumaan yhteensä kolmetoista omakohtaista tarinaa, joista suurimmassa osassa esiintyy joku hänen tunnettu ystävänsä. Hän pyyhkii silmälasiensa alustaa liikutuksesta muistellessaan omaa puhettaan sotainvalidien juhlassa vuonna 1997. Hän kertoo, miten Martti Ahtisaari oli kutsunut häntä ”todelliseksi leijonaksi” ja miten Ari Vatanen Saarisella vieraillessaan halusi nähdä hänen nukkuvat lapsensa.
Esimerkit johdattavat aina kuitenkin Saarisen ulkopuolelle, meihin kuulijoihin. Ahtisaari-tarina kertoo siitä, miten hyvin entinen presidentti pystyy reagoimaan tilanteisiin, Vatas-juttu entisen ralliautoilijan kyvystä ottaa toiset ihmiset huomioon. Meidät ikään kuin kohotetaan mukaan samaan seurueeseen.
Sen Saarinen saa aikaan kertomalla tarinansa elävästi ja yksityiskohtaisesti. Kun hän kertoo olleensa juhlissa, ne eivät ole vain jokin tapahtuma jossain talossa, vaan ”Lenitan vuonna 1992 kaupungintalolla järjestämä lamantaittamisen hengennostatustilaisuus, jossa esiintyi Vesa-Matti Loiri”.
Saarinen ja Pipsa olivat nähneet Loirin vain kaukaa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin Loiri oli sanonut Saariselle Kosmoksen pisuaarilla: ”Kiitos sitä katseesta, mä näin sen katseen.”
Jossain kohdassa tarina yhdistyy arkifilosofiseen tulkintaan siitä, miten emme voi tietää, mikä kenellekin on merkityksellistä. Saarinen ei missään vaiheessa sano, että meidän kaikkien tulisi luoda jatkuvasti merkitseviä katseita ympärillemme, vaan että sellainen on mahdollista.
Puhetyylissä ei ole paljoakaan sellaista, mitä ei voisi opetella. Tarinankerronta ja arjen merkityksellistäminen ovat molemmat jo antiikin aikana keksittyjä hyvän puhumisen sääntöjä.
Improvisointikykyä ja karismaa on sen sijaan vaikeampaa jäljitellä. Saarinen ei niin sanotusti johda nuoteista. Häntä ei keskeytetä kesken luennon, vaan hän pitää itsensä keskittyneessä puhetilassa aina 45 minuuttia kerrallaan. Saarinen on totta kai kertonut samat anekdootit kolmenkymmenen vuoden aikana satoja kertoja, mutta vaikuttaa olevan niistä vähintään yhtä innoissaan kuin kuulijansakin.
Sunnuntaina, viimeisenä varsinaisena seminaaripäivänä, Saarisella on päällään tavaramerkkinsä, leoparditakki. Koko tyyli on kuulemma Pipsan aikaansaannosta: aiemmin filosofi kietoutui laitossammettitakkeihin ja muihin tavallisiin yliopistokauhtanoihin.
”Hellän dynamiikan idea on, että siitä syntyy vaikutusta. Se ohjaa, miten se, mikä muuttuu, muuttuu. Se kohteliaasti tuuppaa muutosta kohti”, Saarinen aloittaa.
”Eräällä it-perheellä oli ongelma, kun nainen ei voinut tulla raskaaksi. Pariskunta tuli Pafos-seminaariin, ja kappas vain! Kuulin Pafos-vauvasta mummilta toisessa seminaarissa.”
Saarinen oli törmännyt vauvaan ja isään myöhemmin Café Engelissä, kun hän oli ollut lukemassa lapsipsykiatri Beatrice Beeben kirjaa. Vauvalle ja Saariselle oli syntynyt yhteys, joka oli käsitteellisen ajattelun ulkopuolella.
”On mahdollista avata mieli sellaiselle dynaamisuudelle, jolle aikuiskulttuuri ei aina tajua antaa arvoa”, Saarinen sanoo.
Viimeisen luennon päätteeksi kaikki hiljentyvät kuuntelemaan Saarisen valitseman kappaleen, Kulkurin ja joutsenen. Ensi kertaa seminaarissa ollut nainen pitää vuolaan kiitospuheen, jossa kertoo jännittäneensä puhumis- ta kovasti. Oli tuntunut, että hän ei pysty, mutta tässä hän seisoo, kiitos E. Saarisen. Nainen kertaa oppeja ja pohtii niiden vaikutuksia. Sellaisia tulee olemaan.
Alaisensa Pafokselle roudannut toimitusjohtaja esittää ryhmänsä kanssa huuliharppuversion brittiläisestä blues-biisistä.
Finlandia lähtee soimaan. Kaikki raivaavat pöydät seinän viereen ja asettuvat suureen piiriin. Kädet kiedotaan vierustoverien ympäri.
”Ja sitten tällainen hittibiisi!” Saarinen sanoo.
Laulamme yhdessä J. Karjalaisen Sankarit ja katsomme toisiamme silmiin.
Enää se ei tunnu erityisen älyttömältä.
Teksti: Aurora Rämö
Kuvitukset: Samuli Saarinen
