Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen vanhoja hyviä juttuja. Tämä Hanna Nikkasen juttu on julkaistu alun perin Ylioppilaslehdessä 5/2011 ja verkossa 17.3.2011 14:30.
Terveiset kevättalven kuumimmasta kisakatsomosta, al-Jazeeran verkkolähetyksen äärestä! 2000-luvulla vallankumouksia seurataan livenä netissä, ja diktaattorien kimppuun käydään soihtujen ja talikoiden sijaan digikameroin ja Twitter-viestein. Mutta ennen kuin jatketaan Pohjois-Afrikassa al-Jazeeran parissa, käydään Guatemalassa, jossa on kesällä 2009 vähällä tapahtua läntisen pallonpuoliskon ensimmäinen Twitter-vallankumous.
Se alkaa polkupyörän selästä. On toukokuu, ja kaljuuntuva lakimies pyöräilee Guatemala Cityn muodikkaasta 14. kaupunginosasta kohti keskustaa. Häntä seuraa musta Mazda. Kun auto ohittaa lakimiehen, ikkunasta ojennetaan ase. Lakimiestä ammutaan kolmasti päähän.
Murhia sattuu kaupungissa yhtenään, mutta asianajaja Rodrigo Rosenbergin tapaus on erilainen. Neljä päivää ennen kuolemaansa Rosenberg on nauhoittanut videon, jossa hän syyttää maan presidenttiä tulevasta murhastaan.
”Jos näette tämän viestin”, vakava Rosenberg sanoo kameralle, ”presidentti Alvaro Colom on murhannut minut.”
17-minuuttinen video leviää nopeasti sadoilletuhansille katsojille. Katsojatulva kaataa palvelimia, poliisi pidättää blogikirjoittajia. Pääkaupungin keskiluokka lähtee kaduille. Kesän aikana Guatemala käy lähellä kaaosta.
Vasta syyskuussa selviää, että Rosenberg on itse pestannut palkkamurhaajat ampumaan itsensä. Vallankumousta ei tulekaan.
Rodrigo Rosenbergin omituinen kuolema on sivujuonne viime vuosien Twitter-vallankumousten ketjussa. Rakastettunsa kuolemasta masentunut ja presidentille katkeroitunut asianajaja oli saanut teolleen inspiraation entisen itäblokin maiden internet-vetoisista vallankumouksista. Moldovan Twitter-kapina kuohui kuumimmillaan kuukautta ennen Rosenbergin itsemurhaa. Hän toivoi, että lavastettu murha saisi aikaan samanlaisen tapahtumasarjan Guatemalassa.
Kannattiko toivoa?
Uusi viestintäteknologia on ollut osallisena melkein kaikissa 2000-luvun kansannousuissa. Aina ei ole käynyt hääppöisesti.
Alkuvuonna 2005 Ukraina sai oranssin vallankumouksensa, jota vauhdittivat kaupunkilaisnuorten kiertotekstiviestit ja -sähköpostit. Viktor Juštšenkon ja Julija Tymošenkon johtamat kumoukselliset pysyivät tovin vallassa, ajautuivat riitoihin ja hävisivät seuraavat vaalit. Nyt maata johtaa taas sama kaarti, joka jo kertaalleen syrjäytettiin.
Rodrigo Rosenbergiä innoittaneet Moldovan kevään 2009 vaalimellakat alkoivat flashmob-tempauksesta, joka kutsuttiin koolle Twitterissä ja LiveJournalissa. Ne päättyivät pettymykseen: neljä ihmistä kuoli, kymmeniä kidutettiin vankeudessa, eikä mikään lopulta muuttunut.
Kesällä 2009 vanhaa valtaa kumottiin Iranissa. Facebook, Twitter ja muut sosiaalisen median palvelut olivat auttaneet Teheranin teknologiatietoista nuorisoa järjestäytymään opposition tueksi presidentinvaaleissa. Kun istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad varasti vaalivoiton, väki vyöryi kaduille. Viranomaiset vastasivat rajulla väkivallalla, eikä kumous taaskaan onnistunut.
Sosiaalinen media näyttää tuottaneen kansannousuja, joista kansainväliset tiedotusvälineet innostuvat, mutta jotka eivät kanna loppuun saakka – tai jotka, kuten Guatemalan tapauksessa, ovat herkkiä manipulaatiolle ja väärän tiedon leviämiselle. Usein kärsimään joutuvat itse mielenosoittajat, jotka jäävät kostonhimoisen poliisin haaviin juuri sähköisen viestintänsä perusteella.
Vai onko pessimismi liian aikaista? Nyt voi jälleen avata al-Jazeeran. Tunisiassa ja Egyptissä homma näyttää vihdoin toimineen.
”Lännen media rakastaa teknologiastooria, mutta ilmiö ei ole näin yksinkertainen”, mediatutkija Lilly Korpiola aloittaa.
Twitter vs. hallitus
Twitter ehkä kaataakin hallituksia, mutta ei suinkaan yksin, eikä missä olosuhteissa hyvänsä.
”Egyptissä tarvittiin kaksi vipuvaikutusta: ensinnäkin erittäin vaikea taloudellinen tilanne, tulossa oleva ruokakriisi ja nuorisotyöttömyys. Toiseksi tarvittiin netti, joka kytki nuo ongelmat ulkomaailmaan. Näiden vipujen lisäksi tarvittiin oikeanlainen taitekohta, tieto siitä, että Mubarakin vallanvaihto on tulossa.”
Korpiolan mukaan yksi verkon tärkeimmistä vaikutuksista Egyptin vallankumoukselle nähtiin Egyptin ulkopuolella. Euroopassa ja Yhdysvalloissa elävät koulutetut egyptiläiset pyörittävät omia suosittuja nettitelevisioasemiaan, joiden ohjelmissa muutosvaatimukset alkoivat näkyä jo ennen tätä talvea.
Diasporassa elävien egyptiläisten verkkoaktiivisuus on omalta osaltaan valmentanut Egyptin nuoria kansalaisaktivismiin. He eivät suinkaan edusta maan enemmistöä, Korpiola muistuttaa: Kairon 25 miljoonasta asukkaasta vain miljoona oli Tahririn aukiolla, kun Hosni Mubarak luopui vallasta. Noiden miljoonan joukossa oli koulutetun nuorison lisäksi tavallisia köyhiä egyptiläisiä, joita kismitti leivän riittämättömyys. He eivät lähettäneet väkijoukosta kuvia verkkoon eivätkä antaneet haastatteluja, joten heidän tarinansa jäivät läntisiltä tiedotusvälineiltä huomaamatta.
”Egypti on kaleidoskooppiyhteiskunta. Siellä on nuoria koulutettuja aktivisteja ja vahva yläluokka, mutta puolet egyptiläisistä on lukutaidottomia. Ei tämä ollut pelkästään Twitter- tai nettivallankumous.”
Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen innostuu leikkimään ajatuksella kamerakännyköistä ja Twitteristä Pekingissä vuonna 1989. Tiedämme vain vähän siitä, mitä Tiananmenin aukiolla tapahtui, kun joukkomielenosoitus tukahdutettiin.
”Meillä on aukiolta vain kourallinen suttuisia, kaukaa otettuja kuvia, emmekä edes tiedä, kuinka moni kuoli. Mitä jos meillä olisikin lähikuvia kuolleista ja satoja silminnäkijäkertomuksia? Kun tieto väkivallasta leviää laajemmalle kuin vain vainajan lähipiiriin, väkivalta ei enää toimi pelotteena vaan päinvastoin ruokkii kapinahenkeä.”
Tietenkin sosiaalisen median vauhdittamat kapinat koskettavat meitä myös siksi, että voimme vaivatta osallistua niihin etäältä. Kesällä 2009 tuhannet ulkomaalaiset vaihtoivat Twitter-asetuksissaan kotipaikakseen Teheranin hämätäkseen Iranin viranomaisia, jotka metsästivät palvelun iranilaisia käyttäjiä. Helmikuun lopussa yli 25 000 ihmistä lahjoitti rahaa Avaaz.orgille, joka lupasi toimittaa satelliittiteknologiaa Bahrainin ja Libyan internetsuluista kärsiville mielenosoittajille.
Vaan ei tyrannian vastustajille satava kansainvälinen solidaarisuus aivan uusi ilmiö ole. Loikataan Helsinkiin kesällä 1970.
Kannattaako vallankumous ensinkään?
”Shaahi vittuun”, lukee mielenosoittajan kyltissä. Uutisraportti leikkaa Erkki Tuomiojaan, joka on vakava ja kaunis nuori mies. Hänellä on pulisongit, leukaparta ja vakosamettinen lakki, ja hän vastustaa Iranin shaahi Mohammad Reza Pahlaville Helsingissä tarjottua kestitystä.
On kesäkuu ja helle. Urho Kekkonen on presidenttinä neljättätoista vuotta. Hänen rinnallaan kävelevä shaahi on johtanut Irania – silloin vielä Persiaa – kaksi kertaa kauemmin. Ryhdikkään shaahin ja hemaisevan shaahitar Farahin Suomen-vierailu on tuonut kaduille kuninkaallisfaneja, kukkaistyttöjä ja opiskelijaradikaaleja.
Shaahiparin visiittiä häiritsevät iskulauseita huutelevat suomalaiset, joiden mielestä Pahlavi on kansastaan vieraantunut tyranni ja CIA:n sylikoira, joka jetsettailee öljyrahoilla Euroopassa samalla kun Iranin köyhä kansa näkee nälkää ja janoaa vapautta. Oikeassahan he ovat.
”Lounas shaahille: lautasellinen Persian verta”, lukee pahvikyltissä, jonka kamera poimii väkijoukosta. ”Not white but red revolution”, julistaa vaalean tytön pitelemä plakaatti. Mielenosoittajia pidätetään, kun he kieltäytyvät siirtymästä syrjemmälle. Erkki Tuomioja nostaa lakitetun päänsä pystyyn poliisikaksikon taluttaessa häntä mustan maijan takaosaan.
Mutta kaataako pitkätukkaisten ja leveälahkeisten suomalaisnuorten Iranin kansaa kohtaan tuntema solidaarisuus epäsuositun shaahin?
Ei sentään. Kun vallankumous lopulta yhdeksän vuotta myöhemmin tapahtuu, se on vanhoillinen eikä sillä ole mitään tekemistä Tuomiojan ja kumppaneiden iskulauseiden kanssa. Lopullisen murroksen laukaisee nimittäin pyhässä Qomin kaupungissa kytenyt kapinahenki, joka on löytänyt purkautumistien uskonnosta ja etenkin askeetikkopappi Ruhollah Khomeinin ihailusta.
Kun shaahin avustaja pilkkaa Khomeinia lehdessä, qomilaiset kokoontuvat torille puimaan tekstiä. Viranomaisten mielestä kyseessä on laiton kokoontuminen, ja poliisi avaa tulen. Shiiaperinteiden mukaisesti kuolleita muistetaan 40 päivää kuoleman jälkeen. Poliisi tulkitsee kokoontumisen taas laittomaksi ja avaa tulen. 40 päivää myöhemmin sama toistuu. Ja taas uudestaan seuraavan 40 päivän kauden jälkeen. Vallankumous kasvaa suruajan mittaisissa sykleissä.
Tammikuussa 1979 shaahi pakenee maasta. Uuden Iranin korkeimmaksi johtajaksi nousee Ruhollah Khomeini. Suomessakin juhlitaan shaahin kaatumista, mutta hiljalleen riemu hiipuu. Vallankumouksen riveissä on marssinut ja kuollut vasemmistolaisia, vähemmistöjen edustajia ja liberaaleja, mutta Khomeinin Iranissa heille ei ole tilaa.
Kansannousu per sukupolvi
Suurin osa nykyiranilaisista on syntynyt vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen. Heitä johtavat ajatollah Khomeinin seuraaja Ali Khamenei sekä presidentti Mahmud Ahmadinejad, jotka kivityttävät uskottomuudesta syytettyjä naisia ja homoiksi epäiltyjä teinipoikia, sulkevat elokuvaohjaajia tyrmään ja lähettävät salaisen poliisin piinaamaan teheranilaisia indiebändejä, jotka edustavat rappiokulttuuria. Mielenosoittajia ammutaan taas kovilla. Shaahin kaatajista on tullut monella tavalla shaahin peilikuva.
Sykli yhdestä onnistuneesta kansannoususta rappioon ja taas seuraavaan kansannousuun näyttää kestävän noin sukupolven. Tunisian Ben Ali hallitsi 23 vuotta, Egyptin Mubarak 29. Iranin edellisestä kumouksesta on kulunut jo 32 vuotta, samoin Muammar Gaddafin valtaannoususta Libyassa. Selvästi yliajalla on Kuuban hallinto, joka perustaa mandaattinsa 52 vuoden takaiseen vallankumoukseen.
Nyt me iloitsemme kumouksista Pohjois-Afrikassa. Onko nekin tuomittu muuttumaan edeltäjiensä kaltaisiksi pettymyksiksi? Onko meidän optimismimme yhtä turhaa kuin Persian shaahin kaatamisesta haaveilleen nuoren Tuomiojan?
Teivo Teivainen näkee kaksi selitystä sille, miksi vapauttajista tulee taantumuksellisia. Ensimmäiselle ajatukselle hän ei oikein lämpene: sille, että oligarkian rautaiset lait nousevat aina esiin missä tahansa ihmisyhteisössä, koska eliittien muodostuminen ja epäoikeudenmukaisuus ovat osa ihmisluontoa.
Toinen teoria on lähempänä professorin sydäntä.
”Voimme myös ajatella, että vallankumouksen jälkeen voittajat joutuvat kuitenkin toimimaan yhteistyössä ulkomaailman kanssa, ja se leikkaa terän uudistuksilta. Kapitalismin lait palauttavat kapinalliset ruotuun.”
Mutta voi asia olla niinkin, että vallankumouksellisilta yksinkertaisesti puuttuvat maan johtamiseen tarvittavat taidot ja resurssit. Uuden yhteiskunnan rakentaminen on kovaa työtä, eikä kansannousujen kärjessä marssivilla idealistisilla opiskelijaradikaaleilla ole siihen välttämättä rahkeita. Silloin valtatyhjiön täyttää jokin organisoituneempi ryhmä, esimerkiksi armeija.
Teivainen vieraili Paraguayssa pian sen jälkeen, kun tyytymättömät kenraalit syrjäyttivät maata 45 vuoden ajan johtaneen sotilasdiktaattori Alfredo Stroessnerin vuonna 1989.
”Tapasin aktivisteja, jotka olivat eläneet koko elämänsä Stroessnerin hallinnon alla. He sanoivat, ettei heillä ole edes kieltä, jolla puhua tulevaisuudesta. Miten puhutaan muutoksesta, kun muutos on aina ennen ollut mahdotonta?”
Tätä mietitään nyt Egyptissä, missä vallankumouksen ensihuuma on hiipumassa ja todellinen vääntö maan tulevaisuudesta alkaa. Vallassa on toistaiseksi sotilasjuntta. Voimmeko luottaa siihen, että sotilaat luopuvat aikanaan vallasta sovinnolla?
Vilkaistaan alkukesään 1974. Silloin samaa pohdittiin Portugalissa.
Sotilasvallan-kaappaus ei aina pääty huonosti
Bussi huristelee helteisen Lissabonin läpi. Kiukkuiset ja hikiset matkustajat haluavat ulos, mutta kuljettaja ei pysähdy yhdelläkään pysäkillä. Bussi pysähtyy vasta päätepysäkillä, kerrostalojen keskellä, jossakin kaupungin pohjoislaidan uusista lähiöistä. Vasten tahtoaan lähiöön muilutetut lissabonilaiset tietenkin protestoivat kohteluaan bussikuskille. Hän on uhmakas.
”Minä olen nyt oman itseni herra”, kuski sanoo. ”Pysähdyn kun huvittaa.”
Maassa puolen vuosisadan ajan vallinnut oikeistodiktatuuri on vastikään kaatunut ja Lissabonissa eletään voitonhuumaa. Elämä on täynnä pieniä merkkejä poikkeustilasta: vapaudesta hämmästyneet kansalaiset joko paiskivat töitä käsittämättömällä vimmalla tai jättävät ne kokonaan tekemättä. Bussikuskille vallankumous tarkoittaa sitä, että yhtenä päivänä elämässään hän ei tottele ketään.
Bussikuskin nauttiessa vapaudestaan Portugalia johtaa armeija. Rauhanomainen neilikkavallankumous on sotilasvallankaappaus, jolla sattuu olemaan kansan tuki takanaan. Vapautettua Lissabonia vaivaakin riemun seassa huoli.
Ensinnäkin: suostuvatko sotilaat luovuttamaan valtansa demokraattiselle hallinnolle, kun sellainen saadaan pystyyn? Toiseksi: millä lihaksilla opiskelijaradikaalit ja taivaanrannanmaalarit rakentavat vanhan vallan tilalle toimivan järjestelmän? Selviääkö se odotettavissa olevista vastavallankaappausyrityksistä, talousvaikeuksista, hajanaisen liikkeen sisäisistä ristiriidoista?
Selviäähän Portugali lopulta. Rankkaa on: terroria ja talouskriisejä. Armeija hallitsee maata kahden vuoden ajan, sillä niin kauan kestää siivota diktatuurin jäänteet perustuslaista ja rakentaa maahan toimintakykyisiä puolueita.
37 vuotta myöhemmin Hosni Mubarak ilmoittaa luopuvansa Egyptin presidenttiydestä ja siirtävänsä vallan sotilasjuntalle. Tahririn aukiolla itketään ilosta, mutta pohjoisesta käsin karnevaalia katsellaan epäilevästi. Kannattaako Egyptin kansaa onnitella siirtymisestä siviilidiktatuurista sotilasdiktatuuriin?
Myös Lilly Korpiola pitää pään kylmänä.
”Käytännössähän Egyptissä ei ole vielä tapahtunut muuta kuin hiljainen sotilasvallankaappaus. Pitkälti samat ihmiset ovat vallassa, ja poissa on ainoastaan tietty symbolinen johtajuus. Lähikuukaudet näyttävät, alkaako demokratiakehitys.”
Helsingin yliopiston maailmankulttuurien laitoksen professori Hannu Juusola ymmärtää, että armeijan rooli epävakaassa Egyptissä huolettaa.
”Tällaisessa tilanteessa ei olla koskaan oltu, ei arabimaailmassa eikä etenkään Egyptissä”, Juusola sanoo.
Juusola näkee Egyptissä positiivisia merkkejä: armeija on kuunnellut mielenosoittajien vaatimuksia. Toisaalta professori pelkää, että vaaleja kiirehditään liikaakin. Jos vallankumouksen takana olleet uudet toimijat eivät ehdi järjestäytyä puolueiksi ennen vaaleja, vanhoilla vallanpitäjillä on kohtuuton kilpailuetu.
”On tietenkin vaikea kuvitella, että Egyptistä kehittyisi jotenkin lineaarisesti pohjoismainen liberaalidemokratia.”
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo Behr ei halua nyrpistellä keskeneräiselle vallanvaihdolle.
”Nyt ei ole oikea hetki olla kyyninen tai skeptinen.”
Behr ei väitä edessä olevaa muutosta helpoksi. Armeijalla on taloudellisia intressejä, jotka saattavat houkuttaa sitä roikkumaan vallassa. Puolueiden järjestäytyminen ei käy kädenkäänteessä. Talous voi kääntyä vielä huonompaan suuntaan. Jos jännitteet Lähi-idässä kasvavat, Egyptin vallankumoukselliset voivat päätyä riitelemään keskenään.
”Kaikki vie aikaa”, Behr sanoo. ”Silti länsimaina meidän on tuettava Egyptin muutosta.”
Ellei vuori tule diktaattorin luo, diktaattori kiipeää vuorelle.
Maailman suurin dominopeli
Tunisian domino kaatui ensin, ja sen perässä kohta Egypti. Libya keikahtelee. Muut arabimaat joko kiiruhtavat toteuttamaan pieniä reformeja kansan rauhoittamiseksi tai yrittävät sulkea toisinajattelijoiden viestintäyhteyksiä. Vaan mikä palikka kaatuu seuraavaksi, ja miksi?
Saharan eteläpuolisesta Afrikasta voisi löytyä kandidaatteja, uumoilee professori Hannu Juusola.
”Siellä on samantyyppisiä sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia kuin Pohjois-Afrikassa. Jos tarkastellaan väestönkasvua ja työmarkkinoille tulevien uusien työnhakijoiden määrää, Lähi-itä, Pohjois-Afrikka ja Saharan eteläpuolinen Afrikka ovat ilman muuta tilastojen huipulla.”
Ulkoministeriön Afrikan ja Lähi-idän osastolla työskentelevä Keski-Afrikan asiantuntija jarruttelee. Aaretti Siitonen ei usko Pohjois-Afrikan kuohunnan leviävän Kongon ja Ruandan kaltaisiin maihin, vaikka väestörakenne ennustaisikin kriisiä.
”Perustulotaso ei ole Pohjois-Afrikassa häävi, mutta mantereen keskiosissa se on vielä niin paljon matalampi, että jo se kahlitsee osallistumista. Sitten on lukutaidon puute. Edellytyksiä laajoihin kansannousuihin ei vain samalla tavalla ole”, Siitonen vastaa.
”Vaikka eihän se ole poissuljettua. Ovathan nämä protestit jo nyt levinneet kulovalkean tavoin paikkoihin, joihin niiden ei missään nimessä odotettu yltävän. Vapaudenkaipuu on yleismaailmallista.”
Ulkopoliittisen instituutin tutkija Timo Behr on katsellut kiinnostuneena Kiinaan.
”Nyt näyttää siltä, että massamielenosoituksia ei siellä synny. Hallinto näyttää onnistuneen pitämään tilanteen aisoissa. Alkuunhan Kiinassa ei uutisoitu yhtään mitään koko aiheesta, mikä tietenkin kertoo siitä, että he olivat huolissaan. Nyt he vaikuttavat höllänneen otettaan, mutta kansannousu-uutiset käsittelevät lähinnä asian kaoottisempaa puolta, oikeastaan vain Libyaa.”
Oikeastaan dominoteoria näyttää toistaiseksi etenevän lähinnä arabiankielisissä maissa – eikä suinkaan kaikissa niistä. Teivo Teivainen odottaa ilmiön rajoittuvan lähinnä yhdelle kielialueelle.
”Niissä maissa, joissa protesteja on syntynyt, käytetään jopa samoja iskulauseita”, Teivainen toteaa. ”Arabiyhtenäisyydestä ei olla paljon puhuttu sitten Nasserin päivien, mutta tämä on yhdistänyt aluetta.”
Iran näyttää yhä avoimelta kysymykseltä. Se sijaitsee Lähi-idän kupeessa, mutta ei ole arabimaa. Maan hallitus ylistää Egyptin ja Tunisian vallankumouksellisia ja näkee murroksessa oman islamilaisen vallankumouksensa perinnön. Toisaalta myös oppositio, jonka yritys kaataa Mahmud Ahmadinejadin hallinto epäonnistui vuonna 2009, samastuu arabimaailman vallankumouksellisiin.
Entä Eurooppa? Vaikuttaako tämä meihin?
”Kyllä Lähi-itä on saanut myös lännen asukkaat pohtimaan käsityksiään kansanvallasta”, Timo Behr pohtii. ”Yksi syy kansannousuihin on toki poliittinen sorto, jota lännessä ei samalla tavalla esiinny. Mutta ei se ole ainoa syy.”
Behr luettelee tunisialaisten, egyptiläisten ja libyalaisten ilmaisemia tyytymättömyyden aiheita. Ulkopuolelta sanellut markkinauudistukset, pettymys poliittiseen järjestelmään, voimattomuuden tunne. Nuoret on vallannut epämääräinen levottomuus, jota ei oikein edes osata nimeä.
”Nämä ovat tuttuja asioita myös monessa länsimaassa”, Behr sanoo. ”Euroalueen kriisissä toistui yhä uudestaan se, että ihmiset eivät koe, että heidän ajatuksiaan kuunneltaisiin. Myös läntisissä demokratioissa nuoret kokevat, ettei heillä ole riittävää edustusta päättäjätasolla. Kreikassa on jo nähty joukkomielenosoituksia.”
Sanat: Hanna Nikkanen
Kuvat: Mikko Rantanen
