Nuoria kohdellaan opinto-ohjauksessa epätasa-arvoisesti. Siihen tulokseen tuli maahanmuuttajien kotouttamisesta väitellyt tohtori Tuuli Kurki viime vuonna julkaistussa kasvatustieteen väitöskirjassaan. Helsingin yliopistoon tehdyssä Immigrant-ness as (mis)fortune? : Immigrantisation through integration policies and practices in education –väitöskirjassa kritisoidaan kotoutustoimia.
Koulutuksella on kotouttamisessa tärkeä rooli. Joskus se voi kuitenkin toimia tarkoitustaan vastaan. Kurjen mukaan opinto-ohjaajat saattavat vahingossa syyllistyä syrjintään ja ”maahanmuuttajaistamiseen”: siis moninaisen porukan niputtamiseen yhdeksi.
Kurki havaitsi, että esimerkiksi nuoria maahanmuuttajanaisia ohjataan hakeutumaan hoiva-alalle siksi, että he ovat nuoria maahanmuuttajanaisia. Näin tietyt urapolut maahanmuuttajataustaisille nuorille sulkeutuvat.
Kurki tulkitsee sen hyväksikäyttävänä rasismina, ”sillä houkuttelu hoivatyöhön tehdään usein heidän henkilökohtaisista toiveistaan ja kokemuksistaan riippumatta”. Näin siksi, että hoiva-alan oletetaan sopivan heille heidän sukupuolensa ja kulttuurisen taustansa takia ”ikään kuin luonnostaan”.
Samaan ilmiöön perehtyi pro gradu -tutkielmaansa (2020) varten Turun yliopiston aikuiskasvatustieteiden opiskelija Anu Hietaranta.
Yksi Hietarannan haastateltavista kertoo, että opinto-ohjaaja, lyhyesti ”opo”, oli ohjannut häntä hoitoalalle ammattikorkeakouluun, vaikka hän oli itse kertonut olevansa kiinnostunut yliopistokoulutuksesta. Pyynnöistä huolimatta opinto-ohjaaja ei ollut kertonut hänelle yliopistopohjaisista koulutuksista.
Sen sijaan opo oli sanonut, että hoitoala sopii ”teikäläisille”. Kun opiskelija oli kysynyt, mitä opo sillä tarkoitti, tämä oli tarkentanut viitanneensa haastateltavan kansalaisuuteen.
Kurki sanoi maaliskuussa 2019 Ylen haastattelussa, ettei koulumaailman institutionaalista rasismia osata nähdä tai tunnistaa. Siitä ei hänen havaintojensa mukaan haluta puhua.
Kaikilla ei tietenkään ole kokemusta syrjivästä ohjauksesta.
Esimerkiksi oma opinto-ohjaajani ei pannut vastaan, kun kerroin haluavani Helsingin yliopistoon opiskelemaan viestintää ja ehkä töihin toimittajaksi. Perusteluja päätökselleni ei kysytty, muita vaihtoehtoja ei tarjottu.
Olettamisen sijaan opinto-ohjaaja voisi kysyä, miksi opiskelija haaveilee juuri tietystä alasta ja joskus myös kyseenalaistaa hänen motiivejaan hakeutua sille.
Vaikka pääsykoekirjassa puhuttiin nimensä mukaisesti median kaupallistumisesta, en osannut pelätä. Naivismi oli nuoren voimapankki.
Jos olisin keväällä 2011 tajunnut, että joutuisin valmistuttuani kilpailemaan teksteilläni huomiotaloudessa sen sijaan, että niiden arvo otettaisiin itsestäänselvyytenä, olisin saattanut pyrkiät toisille urille. Kilpailu ja kiire ovat aina ahdistaneet.
Vuonna 2020 voi tosin kysyä, mille alalle ne eivät enää ylettyisi.
Tietenkään kukaan edes opo ei osaa ennustaa, miten mikäkin ala tulevaisuudessa muuttuu. Nykyään tuntuu entistä tärkeämmältä tietää mahdollisimman tarkkaan ja varhain, mille alalle aikoo hakeutua, koska alanvaihtaminen on ensikertalaiskiintiöiden takia hankalampaa kuin ennen.
Se voi tulla myös kalliiksi, sillä valmennuskurssit voivat maksaa satoja, jopa tuhansia euroja. Esimerkiksi Valmennuskeskuksen Lääkis Supertakuu -kurssi maksaa 6 590 euroa.
Alanvaihtoa halutaan kuitenkin helpottaa. Nykyinen hallitus tavoittelee jatkuvan oppimisen uudistuksen myötä sitä, että ihmisen olisi helpompi kehittää osaamistaan työuran aikana.
Opiskelu töiden lomassa on kuitenkin haastavaa, sillä koulutukset ovat liian pitkiä, sanoo SAK:n koulutus- ja työllisyysasioiden päällikkö Mikko Heinikoski. Työssäkäyville uuden opiskelu puolestaan on liian jäykkää. Tämän huomasin itsekin aloittaessani syksyllä dramaturgian opinnot Teatterikorkeakoulussa.
Kaikista huolestuttavinta on se, että niin kantasuomalaisissa kuin maahanmuuttajataustaisissakin perheissä koulutustaso on periytyvää. Luokkayhteiskunta ei ole kadonnut minnekään. Nykyään vain puhutaan sosioekonomisesta asemasta.
Nuorella voi olla haaveita yliopistokoulutuksesta, mutta mikään tai kukaan hänen ympärillään ei kannusta tavoittelemaan sitä. Silloin matalikosta ponnistava nuori tarvitsisi kannustavan ja toisaalta kyseenalaistavan opon, joka ei niputtaisi häntä osaksi jotakin kuvitteellista porukkaa.
Toisaalta moni voisi löytää kutsumuksensa ammatillisen koulutuksen parista, mutta hakeutuu yliopistoon vain, koska niin on suvussa aina tehty.
Jälleen kerran olisi opon syytä kysyä oppilaan perimmäisistä haluista mutta myös muistuttaa, että matalasti koulutettujen työllistymismahdollisuudet eivät näytä kovin ruusuisilta. Korkeakoulututkinnot ovat jo niin yleisiä, että niitä pidetään itsestäänselvyytenä. Tämä vie matalammin koulutetuilta työllistymismahdollisuuksia.
Oliko valtiotieteellisessä hankittu koulutus sitten turhaa? Ei tietenkään. Olisinko hyötynyt käytännönläheisemmästä otteesta toimittajan työhön ja kirjoittamiseen? Kenties.
Tärkeintä minulle olisi ollut tietää, että mitä oikein olen kyseisellä yliopistokoulutuksella tavoittelemassa, ja mitä muilla kaupungeilla tai ammattikorkeakouluilla olisi ollut minulle tarjota.
Vaihtoehtoja olisi ollut stressittömämpää ja tehokkaampaa punnita silloin, kun ei vielä ollut asuntolainaa maksettavana.
Arda Yildirim on toimittaja, joka haluaisi elää kiireettömästi, mutta pyrkii vastaamaan sähköposteihin heti.
