Pullo Apu, Kapten Tiger ja kymmenet muut ajavat ympäri pääkaupunkiseutua, kun muita janottaa tai ahdistaa – Ylioppilaslehti hyppäsi Joogiabin kyytiin

Joogiab-kuljettajat kertovat tienaavansa alkoholin "lainaamisella" parhaimmillaan tuhansia euroja kuukaudessa.

T:Teksti:

K:Kuvat: Henri Airo

Pullo Apu on hiljaa ja polttaa tupakkaa.

Tunnit kuluvat. On torstai-ilta, eikä puhelin soi.

Pullo Apu istuu kuljettajan paikalla ja karistaa ulos katumaasturin ikkunasta.

Radiossa soi Eric Prydzin Call on me. Pullo Apu polttaa lisää. Sisällä saa tupakoida, jos ei sytytä autoa tuleen, hän ohjeistaa. Vähän ennen kymmentä tulee viesti.

Keravalla tarvitaan juotavaa. Sitä Pullo Apulla riittää. Takakontti on täynnä pulloja ja lavoja. Rommia, kaljaa, siideriä, lonkeroa.

Pullo Apu on yksi pimeää alkoholia välittävän Joogiabi Helsinki � -ryhmän kuljettajista. Joogiabi on viroa. Se tarkoittaa juoma-apua.

Pullo Apun apu ei ole pyyteetöntä. Juomat maksavat, samoin toimitus. Kuljetus Keravalle kustantaa kymmenen euroa. Se on asiakkaalle liikaa. Auton moottori ei käynnisty.

Pullo Apu on asunut Suomessa yhdeksän vuotta. Hän käy päivätöissä rakennustyömaalla. Pari vuotta sitten hän alkoi ajaailtaisin Joogiabia. Kuntosalilla käynti on jäänyt.

Teollisuuskadun McDonald’sin parkkipaikalla on hiljaista, kunnes puhelin soi taas.

”Moi virolainen! Missä sä meet? Mä oon vitun kännissä!”, nuoren naisen ääni alkaa sammaltaa autostereoissa.

Hän ei halua viinaa, vaan kyydin. Joskus myöhemmin yöllä kotiin, hän toivoo.

Kuluu tunti ja toinen. Ei tilauksia. Edes humalaisesta naisesta ei enää kuulu.

Odottaessaan keikkoja Pullo Apu tupakoi ja kuuntelee Finest-radiokanavaa.

Viime kesänä Pullo Apu ajoi pääkaupunkiseudulla yhden vuoron aikana 1 200 kilometriä. Se oli arkipäivä, tiistai tai keskiviikko.

Pullo Apulla on autossa kaksi älypuhelinta. Toinen on oma, toinen hänen ystävänsä Alko Parunin. Joskus Alko Parun antaa Pullo Apun lainata puhelintaan iltaisin. Kahdella käyttäjätilillä on paremmat mahdollisuudet saada tilauksia.

Yhdentoista jälkeen joku haluaa pullon viiniä. Sitä ei ole. Sitten puhelin soi vielä kerran. Pullo Apu lähtee matkaan.

Joogiabi ei oman tulkintansa mukaan myy alkoholia. Se lainaa.

Lainaus toimii niin, että kun joku tilaa esimerkiksi lavan olutta, Joogiabin kuljettaja toimittaa juomat ja perii tilaajalta käteispantin. Pantin saa takaisin, kun palauttaa juomat. Kukaan ei palauta.

Pääkaupunkiseudulla toimivista pimeän alkoholin välitysryhmistä suurin on Joogiabi Helsinki �. Yksityiseen ryhmään kuuluu noin 6,6 tuhatta jäsentä, pari tuhattaenemmän kuin toiseksi suurimpaan Joogiabi Helsinkiin.

Kuskeja on pääkaupunkiseudulla joitakin kymmeniä. Tarkkaa määrää tietää tuskin kukaan. He esiintyvät ryhmissä tekaistuilla profiileilla, kuten Kapten Tiger, Cuba Libre, Pablo-Emilio Alkobar-Gavir, Joogi Jaan, Jussi Karhunen ja Juoma Jesse.

Kuljettajat julkaisevat ryhmissä ilmoituksia palveluksistaan, esimerkiksi ”Laenutda/Laina”, ja puhelinnumeronsa. Kerran tunnissa he kommentoivat julkaisujaan, jotta ne nousevat sivun kärkeen. Jos kommentoi useammin, saa varoituksen. Kolmesta menettää paikkansa ryhmässä.

Kuljettajien juomat ovat yleensä peräisin Latviasta. Alkoholi on siellä nykyään halvempaa kuin Virossa ja huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. Esimerkiksi A le Coq -olutlaatikko maksaa Latvian Superalkossa 11, Viron Superalkossa 14 ja Suomessa noin 25–30 euroa kaupasta riippuen.

Kaikki kuljettajat eivät tuo juomiaan itse maahan. He arvelevat, että tulli muistaa heidät.

Kun autot ajavat autokannelta ramppia pitkin ulos Suomeen, tullivirkailijat tarkkailevat etenkin niiden peräosia. Jos auto on lastattu aivan täyteen, perä voi viistää maata. Siitä tietää, että kuski kannattaa puhuttaa.

Verotonta alkoholia saa tuoda muista EU-maista Suomeen rajattomasti, kunhan juomat menevät omaan käyttöön. Jos niitä myydään, valtio menettää verotuloja. Siksi isot alkoholilastit herättävät viranomaisten kiinnostuksen.

Lainsäädännössä on kuitenkin erilaisia ohjetasoja. Jos ylittää ohjetason, saattaa joutua selittelemään rajalla, kuka juomat aikoo nauttia, milloin ja missä. Korkein ohjetaso on oluella, 110 litraa. Määrä vastaa noin 333 kappaletta 0,33 litran tölkkejä.

Tullin ja Verohallinnon tulkinnan mukaan juomat ovat menossa omaan käyttöön, jos ne juodaan yksin tai perhepiirissä, annetaan lahjaksi tai tarjotaan juhlissa vastikkeettomasti vieraille.

Pelkkä ilmoitus juhlista ei riitä. On pystyttävä kertomaan, milloin juhlat järjestetään, ketä sinne on kutsuttu ja mitä juhlitaan.

Jos kuorma näyttää Tullin mielestä epäilyttävältä, siitä tehdään ilmoitus Verohallintoon. Niin käy monta kertaa viikossa, kertovat Tullin viranomaiset. Toisinaan Verohallinto haluaa nähdä todisteita, esimerkiksi kutsun tai tilavarauksen.

Pullo Apu sanoo, että hänet on pysäytetty rajalla kolme kertaa. Silloin autossa oli juomia yli ohjetasojen, mutta kyytiläisiä viisi. Kun lastin jakoi viidelle, ei tarvinnut selitellä, Pullo Apu kertoo.

Tullin mukaan sillä ei ole listaa henkilöistä tai kulkuneuvoista, joita ei saa päästää maahan tarkastamatta.

Pullo Apun mielestä Latviaan lähteminen on kallista ja vaivalloista. Etenkin tänä vuonna, kun valtioiden rajoja on suljettu koronan takia. Siksi hän ja monet muut Joogiabi-kuljettajat ovat ulkoistaneet juomien hakemisen rekkakuskeille. He voivat toistaiseksi liikkua maiden välillä rajoituksista huolimatta.

Alihankkijoiden lisääminen tuotantoketjuun on nostanut kustannuksia: ennen olutlavan kotiinkuljetus maksoi 35 euroa, nyt 50.

Monet Joogiabi Helsinki � -ryhmän kuskeista tuntevat toisensa. Heillä on yhteinen keskusteluryhmä ja hintataso. Toisinaan kuljettajan ja asiakkaan välissä on vielä tilauksia hallinnoiva kaveri tai puoliso. Silloin kuljettaja voi keskittyä ajamiseen.

Takavarikoitua alkoholia tullin varastossa.

Tulli säilyttää takavarikoituja juomia varastossaan. Sen sijainti on tarkoin varjeltu salaisuus, ja toisinaan sen täyttäminen muistuttaa Tetristä. Joskus Tulli ottaa alkoholijuomia haltuun niin paljon, että varasto tulee täyteen.

Silloin Tullin mielestä epäuskottavasti juomien käyttötarkoituksen selittäneet matkustajat ottavat juomat mukaansa rajalta. Tulli puolestaan ilmoittaa juomien tiedot Verohallinnolle, joka tekee päätöksen siitä, pitääkö matkustajan maksaa juomista valmisteveroja.

Se on hankala kysymys.

Verohallinto käyttää ratkaisussa ”tapauskohtaista kokonaisharkintaa”, johon vaikuttaa esimerkiksi kuljetustapa, lastin sisältö ja juomia kuljettavan henkilön tausta.

Mitä juomia tuodaan ja kuinka paljon? Omistaako henkilö ravintolan tai baarin? Onko mahdollista, että juomat on hankittu siellä myytäväksi? Onko henkilö jäänyt ennenkin Tullin haaviin?

Päätöstä odotellessa juomat saa vaikka juoda.

Yksityishenkilöiden välillä käytävän verottoman alkoholikaupan valvomiseen osallistuvat Tullin lisäksi Verohallinto ja poliisi. Valvira valvoo anniskelupaikkoja, kuten baareja ja ravintoloita.

Alkoholin kotimainen pimeä kauppa on Tullin ja poliisin mukaan vähentynyt huomattavasti sen jälkeen, kun alkoholin matkustajatuonti Virosta ja muista EU-maista vapautui vuonna 2004.

Silti alkoholin veroton kauppa Suomeen aiheuttaa Tullille edelleen paljon töitä.

Helsingin poliisia pimeä alkoholi ei juuri työllistä. Vielä 1970- ja 1980-luvuilla pimeän viinan myynti oli poliisin mukaan hyvin yleistä. Silloin turistit saattoivat myydä Helsingin torien liepeillä Venäjältä tuotua alkoholia.

Nykyään poliisi puuttuu tavallisimmin tapauksiin, joissa tuntemattomat kaduilta ja kauppakeskuksista tai nuorten lähipiiriin kuuluvat aikuiset ovat välittäneet alaikäisille alkoholia.

Kuljettajat eivät suostu esiintymään kuvissa eivätkä omilla nimillään.

Musta auto kaartaa Pengerpuiston laidalle. Pelkääjän paikalla puhelinta räplää pari-kolmekymppinen nainen. Kuskin puolelta ulos astuu noin 30-vuotias mies. Hän sanoo olevansa Alko Parun ja muuttaneensa Virosta Suomeen muutama vuosi sitten.

Alko Parun on päivätöissä rakennusalalla. Joogiabista hän kertoo saavansa rahaa harrastuksiin ja matkusteluun. Joskus jopa tuhansia euroja kuussa, hän sanoo.

Tulot vaihtelevat. Kaikki riippuu vuodenajasta, kellonajasta ja siitä, kuinka paljon jaksaa ajaa. Välillä ajopäivät venyvät 16-tuntisiksi.

Tänään Alko Parunin valikoimassa on olutta, siideriä, lonkeroa, Mernaya-vodkaa ja Captain Morgan Spiced Gold -rommia.Viime joulukuussa Alko Parun teki ennätyksen ja tienasi alkoholikaupalla 3 000 euroa kuussa.

Rahat hän käytti Washingtonin-lomaan. Siellä hän tapasi sukua. Millaista se oli?

”Nothing special.”

Pimeällä viinalla on Suomessa pitkät perinteet. Yksi alan edelläkävijöistä oli helsinkiläinen monarkisti Sofia-täti.

Loppuvuodesta 1918 täti osti 18 000 pulloa saksalaista kuohuviiniä. Hän halusi juhlia Suomen tulevaa kuningaskuntaa. Kuningaskuntahanke kuitenkin kariutui, eikä Hessenin prinssistä Friedrich Karlista julistettu Suomen kuningasta. Juhliakaan ei tullut.

Puoli vuotta myöhemmin voimaan astui kieltolaki. Tädin tuhansista kuohuviinipulloista tuli laittomia. Kieltolaki kielsi yli kaksi tilavuusprosenttia alkoholia sisältäneiden aineiden valmistuksen, maahantuonnin, myynnin, kuljetuksen ja varastossa pidon muihin kuin lääkinnällisiin, teknillisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin.

Kirkkoviiniä sai sentään juoda. Sofia-täti ei jäänyt neuvottomaksi.

Kieltolaki loi markkinat pimeälle alkoholille, ja tädin pulloista tuli arvokasta kauppatavaraa. Hän järjesti kuohuviinin salakuljetuksen maahan Itämeren ja Suomenlahden vapaasatamien kautta. Matkalla pulloista tuli ranskalaista samppanjaa. Kylkiin liimattiin Moët & Chandon -etiketit.

Täti sai yhdestä pullosta 150 markkaa (nykyrahassa noin 54 euroa) enemmän kuin oli itse maksanut. Pian pimeiden alkoholimarkkinoiden mahdollisuudet kirkastuivat muillekin.

Osa teki salakuljetuksesta ammatin. Pirtun salakuljettajat alkoivat työllistää poliisia. Trokarit lastasivat pirtun laivoista autoihin tai toisinaan hevoskärryihin. Autot olivat kalliita, raihnaiset hevoset halvempia.

Juomat piilotettiin kuorman sekaan. Pirtua kuljetettiin myös jalan. Pensaiden suojassa pystyi hiipimään piilossa virkavallan katseelta.

Kieltolain alkuaikoina autot olivat Suomessa harvinaisia. Pirtuautoja ajoivatkin usein ammattiautoilijat, kuten taksinkuljettajat. Heidän kuljettamansa autot olivat Chryslereitä, Buickeja, Hudsoneit, Willys- Knightejä ja Packardeja. Ne olivat suomalaisille vieraita kulkuneuvoja.

Maaseudulla autot olivat vielä harvinaisempia. Maalaispoliisit yrittivät jahdata pirtuautoja polkupyörillä ja hevosilla.

”Autot oli varustettu erikokoisilla pirtutankeilla, vaikkakaan en ole onnistunut moisia autoja vielä kiinni saamaan, sillä tieto niiden kulusta useinkin on saapunut liian myöhään”, Kempeleen nimismies kuvaili viinan salakuljetusta vuonna 1926.

Joogiabin välittämät juomat ovat yleensä peräisin Latviasta, sillä siellä on halvinta.

Jaguarissa on ahdasta. Kuskin paikalla istuu pari- kolmekymppinen nainen, pelkääjän paikalla saman ikäinen nappisilmäinen mies. Takapenkillä on tyhjä turvakaukalo. Sen vieressä on lavakaupalla olutta, siideriä ja lonkeroa. Takakontti on jo täynnä.

Autosta nousee Kapten Tiger, Joogiabi Helsinki � -ryhmän moderaattori. Hän kertoo olevansa yrittäjä.

Juoma-avusta saadut rahat menevät Viroon. Kapten Tigerillä on siellä talo. Kun Kapten Tiger puhuu, kädet viuhtovat ja jalat tamppaavat. Aivan kuin hänellä olisi koko ajan kiire jonnekin. Hän ei kerro, kuinka paljon Joogiabi-toiminnallaan tienaa.

Kapten Tiger ajattelee, että Suomen valtio on Joogiabille velkaa. Oikeastaan Joogiabi tekee hänen mielestään Suomelle palveluksen. Jos Joogiabia ei olisi, suomalaiset joisivat itsensä hengiltä epäpuhtaalla viinalla tai käyttäisivät huumeita, hän järkeilee. Seuraukset olisivat kalliita.

Kapten Tiger heittää savukkeensa maahan. Kiire, asiakkaat odottavat.

Nykyään Helsingin poliisi ei partioi kaduilla etsimässä pimeän alkoholin myyjiä. Jos poliisi näkee, että pimeää alkoholia myydään, se puuttuu tilanteeseen. Poliisi tarttuu myös vihjeisiin. Niitä voi tulla keneltä vain, usein huolestuneilta vanhemmilta.

Suuria ponnisteluja pimeää alkoholia myyvien löytämiseksi ei kuitenkaan ole. Poliisia kiinnostavat enemmän huumeet, aseet ja räjähteet.Pimeän viinan myynti on siirtynyt osittain kadunkulmilta ja pusikoista internetiin.

Poliisi ja Tulli ovat siitä tietoisia. Silti pimeän alkoholikaupan kitkeminen on poliisille edelleen kujanjuoksua. Kun poliisi pääsee kannoille, myyjät keksivät uuden alustan ja toimintatavan.

Juomien ”lainaaminen” ei kuitenkaan ole kovin ovela toimintatapa. Alkoholia ei voi myydä velaksi. Lainaaminen on lain silmissä yhtä laitonta kuin myyminen. Ehkä siksi kukaan Joogiabi Helsinki � -ryhmän kuljettajista ei ole kovin innoissaan haastattelusta.

Billy Bugatti lupaa tulla kadulle. Puolen tunnin kuluttua hän lähettää viestin.

”I have only been in Finland for 7 months …And Friday night is too fast time in this business.”

Cuba Libre puolestaan on matkalla Itäkeskuksesta Espooseen eikä hänellä ole aikaa pysähtyä juttelemaan. Aira Lepik ja Plaadi Mari ovat Korsossa. Plaadi Marin kyytiin ei mahdu, koko auto on takapenkkiä myöten täynnä juomia.

Juoma Jesse on Kuninkaantammessa eikä tiedä minne ajaa seuraavaksi. Joku toinen hoitaa tilauksia. Juoma Jesse saattaa olla myös Billy Bugatti, vaikea sanoa. Pullo Apun mukaan osa Joogiabi-kuljettajista käyttää prepaid-liittymiä. Joillakin kuskeilla on monta puhelinta.

Jussi Karhunen sanoo tulevansa kadulle. Viisi minuuttia, hän lupaa. Puolen tunnin päästä nelikymppinen mies kävelee kadunkulmaan. Hän ei sano mitään, mutta laittaa tupakan huulilleen ja kumartuu lähemmäs. Hän tarvitsee tulta.

”So? What do you want?”

Ilmeisesti hän on Jussi Karhunen, vähäsanainen ja päihtyneen oloinen mies, jonka kyytiin pääsisi sadalla eurolla.

Kauppoja ei tule.

Muutaman minuutin kuluttua Jussi Karhunen soittaa perään. Vaikutinko pelottavalta, hän kysyy.

Joogi Jaan juo huoltoasemalla kivennäisvettä. Hän ei jaksa ajaa.

Joogi Jaan on jotain kolmen- ja neljänkymmenen väliltä ja sanoo olevansa muutto- ja rakennusalan yrittäjä. Joogiabilla hankitut käteiset menevät yrityksen pyörittämiseen. Hän ei halua puhua rahasta eikä pidä byrokratiasta. Virossa esimerkiksi pankkikortin saa nopeasti, Suomessa joutuu odottamaan viikkoja, hän sanoo.

Facebookissa Joogi Jaanin mainoksessa on oranssi muovinalle ja puhelinnumero.

Hän kertoo, että joskus ihmiset tilaavat muutakin kuin alkoholia, esimerkiksi vessapaperia tai tamponeja. Jotkut eivät halua tai jaksa kävellä kauppaan. Joogiabin kautta juomat saa kotiovelle koska vain, myös keskellä päivää.

Asiakkaat eivät ole vain nuoria bilettäjiä. Joskus maanantai voi olla perjantaita kiireisempi päivä, jos Kelan tuet on maksettu. Toisinaan asiakkaat kutsuvat kuskeja kylään. He haluavat esitellä parvekettaan tai jutella jonkun kanssa. Joskus Joogi Jaan menee, jos on aikaa. Pari kertaa asiakas on tarjonnut hänelle seteleiden sijaan seksiä.

Joogi Jaan väittää keksineensä Joogiabin Virossa. Suomessa ihmiset ovat Joogi Jaanin mielestä onnellisempia kuin Virossa.Tulevaisuudessa hän voisi taas muuttaa jonnekin. Pitää mennä eteenpäin, ei voi jäädä jumiin, hän sanoo.

Minne hän menisi? Ehkä takaisin Viroon.

Kuljettavat kertovat, että joskus ajoa saattaa tulla satoja kilometrejä vuoron aikana.

Viimein Pullo Apun odotus palkitaan. Joku on tilannut pullon rommia Myyrmäen ostarille. Pullo Apu huokaa. Häntä harmittaa, etteivät asiakkaat ole valkoisia. Hänen mielestään vain ”suomalaisiin” asiakkaisiin voi luottaa.

Ostarilla ei näy ketään. Hetken kuluttua pankkiautomaatille kävelee ihmisiä. Pari-kolmekymppinen Aliksi esittäytyvä mies ja hänen kolme kaveriaan nostavat rahaa rommia varten.

Ei ole mitään erityistä syytä juhlia. Alkot nyt vain ovat kiinni ja juomat loppuneet. Pullo Apu avaa kuljettajan puoleisen ikkunan ja ottaa rahat vastaan.

Sitten hän avaa takakontin ja ojentaa pullon asiakkailleen. Saisiko vielä Coca Cola -pullon kaupan päälle, ”blandikseksi”, miehet tivaavat. Se ei käy, Pullo Apu sanoo.

”Eivät juomat ole ilmaisia kaupassakaan.”

Juttua varten on haastateltu tulliylitarkastaja Anna Kalliota Tullista, Tullin rikostorjuntapäällikkö Hannu Sinkkosta, Verohallinnon veroasiantuntija Laura Koivuniemeä, Helsingin poliisilaitoksen Rikostorjunta-toiminnon rikostarkastaja Jari Illukkaa, Helsingin poliisilaitoksen Hälytys- ja valvontayksikön komisario Henri Helmistä ja alkoholitutkija Antti Maunua. Lähteenä on käytetty myös Jonna Pulkkisen teosta Kieltolaki – kielletyn viinan historia Suomessa (2015).