Mitä kuuluu, Rita Tainola?

Rita Tainolan piti jäädä eläkkeelle jo kolme vuotta sitten, mutta erikoistoimittajan työstä oli tullut elämäntapa. Sitä paitsi Tainolan listalla on vielä yksi kuuluisa mies, joka pitäisi tavata.

T:Teksti:

K:Kuvat: Antti Yrjönen

“Hyvää kuuluu! Ei tässä nyt passaa ollenkaan vaipua mihinkään apatiaan ja masennukseen.

Meillä on varmaan jo ollut korona mieheni kanssa. Tultiin Barcelonasta sunnuntaina 15. päivä kolmatta. Tiistaina tai keskiviikkona Jukka tuli kipeäksi, sitten minä. Kolme päivää oli hengitysvaikeuksia, yskää, kuumetta, kaikki mahdolliset symptoms.

Tavallaan olen vähän ahdistunut, kun ei pääse matkustamaan. Mä olen horoskoopiltani jousimies, ja mehän ollaan hirveän levottomia.

Kapkaupunki on meidän lemppari. Olemme siellä aina pari kuukautta vuodessa, joka vuosi samalla porukalla. Mun mies pelaa golfia, siellä se saa pelata päivittäin. Mä katson golfia mielelläni televisiosta, mutta meikäläisen temperamentille se ei sovi. Sittemmin menehtynyt Aatos Erkko, joka oli hyvä ystäväni, sanoi mulle aikoinaan, että Rita, mä tunnen sut, se ei ole sinun lajisi. Jos se ensimmäinen lyönti ei suju, sä heität mailat ja bägit metsään. Kyllä se oli ihan oikeassa.

Mun eka juttu oli Eeva-lehdessä maaliskuun numerossa 1978.

Menin tekemään jutun Helsingin, Tampereen ja Turun yöelämästä, yökerhoista ja diskoista. Ne huomasivat, että toihan on peloton likka. Samassa huoneessa Eevassa istui legendaarinen toimittaja Risto Karlsson. Se oli hieno oppitunti.

Rupesin tekemään Eevaan Eeva ihmiset -palstaa ja käymään kaikissa juhlissa. Huomasin, että tämähän on kivaa. Olen aina tykännyt tavata ihmisiä. Ja siitä kun näkee, miten ihmisen sana tai lause alkaa muodostua paperille tarinaksi. Miten se lähtee soljumaan ja sitä vain tulee ja tulee eikä sille näy loppua. Sä vain kirjoitat ja kirjoitat ja kirjoitat. Se on mahtava tunne.

Ensimmäisiä tunnettuja ihmisiä, joita haastattelin, oli Islannin presidentti Kristján Eldjárn vuonna 1978. En ollut koskaan käynyt Islannissa, pyysin haastattelua ja sain haastattelun, mitäs siinä sen kummempaa. Samana vuonna haastattelin Björn Borgin hississä New Yorkissa US Openin aikaan ja Christina Onassiksen Moskovassa, kun se oli sen venäläisen kanssanaimisissa. Prinssi Charlesin tapasin kesällä 1979.

Olen sitä mieltä, että jos sulla on unelmia, ne pitää yrittää toteuttaa. Minä halusin tavata tunnettuja ihmisiä ja ihmisiä, joihin olen pikkutyttönä ollut ihastunut.

Kerran istuttiin Cartierin poolomatsissa samassa pöydässä Ringo Starrin ja sen vaimon Barbaran kanssa ja juotiin – silloin Ringo vielä joi – sen verran valkoviiniä, ettei ihan ehditty matsin alkuun. Ringo sanoi, että otetaan pullot mukaan ja mennään tonne aitioon.

Onhan se nyt mielenkiintoista tietää, mikä on Paul McCartneyn tausta, mitä on ihmisen taustalla, mikä se ihminen on. Yleensä kaikki ovat erilaisia kuin julkisuuskuvansa.

Mullekin on joku tullut kaupungilla sanomaan, että sähän olet paljon kivempi kuin mitä susta puhutaan. Ja mustahan puhutaan. On ihmisiä, jotka eivät pidä musta. Se ei häiritse mua pätkääkään. Olen aina sanonut, että ottakaa jonotusnumero, please take the ticket.

Mulla on intuitio.

Kun Lola Odusoga oli vuonna 1996 Miss Suomi -kisoissa, sanoin, että tosta tulee jotain, toi pääsee pitkälle, ja minä lähden Miss Universum -kisoihin, koska uskon tohon naiseen. Lola tuli toiseksi perintöprinsessaksi.

Alkusyksystä aloin ajatella, ettei Shirly Karvisen suhteessa ole kaikki hyvin. Shirly ei ollut iltamenoissa, kaupungilla näin hänet usein yksin. Hänen poikaystävänsä o ystäväni poika. Soitin kundin isälle, että kuule, mulla on sellainen mutu, että ne olisivat eronneet, kerropas. Hän sanoi, ettei oikein viitsi tätä asiaa kommentoida. Silloin arvasin, että ne ovat eronneet. Lähetin Shirlylle tekstarin, mutta hän ei ikinä vastannut mulle. Arvasin, että that’s it.

Monta kertaa olen aavistanut ja huomannut asioita vain tarkkailemalla ihmisiä, heidän vasempia nimettömiään tai ilmeitään. Niin olen saanut monta uutista eroista, raskauksista tai kihlauksista.

Aikoinaan minulla oli kerran viikossa päivä, jolloin soitin aakkosjärjestyksessä läpi kaikki julkkikset ja kysyin, mitä niille kuuluu. Nykyään tiedonhaku on valitettavasti siirtynyt kokonaan Instagramiin ja someen. Minä en ole somessa, paitsi Instassa ja Twitterissä. Nykyään on näitä keskustelupalstoja, jodeleita, jadeleita ja judeleita. Mua ei kiinnosta ne pätkääkään, mä en edes tiedä, miten sinne mennään.

Uusi sukupolvi on opetettu siihen, että paijataan päätä mieluummin kuin sanotaan, mistä on kyse. Vanhaan aikaan oli aivan ihanaa, kun kuuli, että joku päällikkö huusi: Saatana tää juttu meni päin persettä, kuka päästi tän tällaisena läpi lehteen! Kerran mulle huudettiin, että jumalauta oot tässä jutussa kirjoittanut kolme kertaa väärin Gullichsenin sukunimen. No se oppi meni kerralla jakeluun! Enää kenellekään ei uskalla sanoa mitään.

Toimittajalla pitäisi olla palo työhön. Kävelin eilen kaupungilla ja tuli saakeli kahdeksan julkkista vastaan. Kysyin jokaiselta, että mitä teille kuuluu. No ei valitettavasti kuulu nyt mitään, kun kaikki on tän viruksen takia olleet kotona. Tänään oli molemmilla iltapäivälehdillä kymmenen luetuimman jutun joukossa joku Big Brotherin Sini. Big Brother! Antakaa armoa!

Juhlin eläkkeelle jäämistä marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 2017 hyvän ystäväni Häkkisen Mikan ja ystävättäreni kanssa Kämpin Brasseriessa. Kuulun Sanomien eläkesäätiöön. Sen säännöt ovat sellaiset, että jos haluaa sekä säätiön että Ilmarisen eläkkeen, pitää jäädä eläkkeelle, ennen kuin täyttää 63.

Ehdin olla eläkkeellä noin 20 tuntia. Sitten teimme Ilta-Sanomien kanssa avustajasopimuksen. Se paperi on jossain, mutten tiedä missä. Sanoin, että pitäkää te se, en minä sillä mitään tee.

Viime viikolla mulla oli neljä keikkaa, tällä kaksi. Mä rakastan tehdä iltamenoja. Ne ovat esimerkiksi leffojen enskareita tai firmojen iltatilaisuuksia. Sinne mennään etsimään sitä julkkista, jolla on uutinen. Aina pitää kysyä, onks sulla jotain. Olen ollut iltamenoissa 42 vuotta. Se on elämäntapa.

Olen kiitollinen Ilta-Sanomille, että saan tehdä. Pysyy pää kasassa ja elämässä mukana. Mulla on edelleen paikka Sanomatalossa, mutta rupean kyllä pikkuhiljaa luopumaan siitä. Eihän siellä ole tänä vuonna ollut paljon ketään muitakaan!

Aina pitää olla jokin uusi tavoite. Aikoinaan yksi tavoitteeni oli tavata Clint Eastwood, mutta se toteutui muutama vuosi sitten. Dalai Laman ja Japanin keisarin Akihitonkin olen ehtinyt tavata. Pitkään tavoitteeni oli Barack Obama. Sekin meni. Olin Valkoisessa talossa, kun Niinistö kävi siellä.

Putinin haluaisin vielä tavata. Istua hänen kanssaan ja yrittää päästä sisään miehen mieleen. Mutta sitä ei varmaan pysty kukaan tekemään. KGB on aikoinaan kouluttanut hänet niin hyvin.

Ai mutta oonhan mä tavannut Putininkin, perkele! Mähän tapasin hänet tietenkin Kultarannassa, kun hän tuli tapaamaan Niinistöä!

Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut, olen joko pursued, tehnyt töitä sen eteen, että saan tavata heidät, tai – kiitos tämän ammatin – saanut tavata heidät tuolla maailmalla jossain tilaisuuksissa. Olen tavannut kuningatar Elisabetin, kuningataräidin, prinssi Philipin, koko kuninkaallisen perheen paitsi Catherinea, Meghania ja Harrya. Olihan niitä paljon muitakin, mutta en mä muista. Kaikki mun almanakat ja kuninkaallisten kutsut on Sanomien arkistossa Ludviginkadulla. Mut on arkistoitu. Mä oon museokamaa.

Jokainen ihminen, jonka olen tavannut, kuuluisa tai ei, on ollut oma matkansa ja oppituntinsa. On ihan ainutlaatuista, että on nähnyt kaikenlaista ja päässyt paikkoihin, joihin kukaan tavallinen ihminen ei pääse. Siitä pitää olla helvetin kiitollinen.

Kaikki ei aina ole onnistunut, mutta epäonnistumisiakin pitää olla. Ne opettavat oikeanlaista nöyryyttä. Olen kiitollinen myös niistä. Ilman niitä olisin aika kauhea tyyppi.

Olen ollut kusessa monta kertaa. 1990-luvun alussa olin Persianlahden sodassa Bagdadissa ja Venäjän vallankumouksessa Moskovassa. Bagdadin pommitusten jälkeen näin kaksi viikkoa painajaisia siitä, että Amerikka hyökkää. Etelä-Libanonissa mua kohti ammuttiinkin, mutta mulla oli luotiliivit.

Kerran menin Israelista Kyproksen kautta Syyriaan. Olin menossa Jordaniaan, kun tunsin Kuningas Husseinin, mutta jouduin lentokentän poliisin kuulusteltavaksi. Minua luultiin Israelin vakoojaksi. Sanoin, että älkää nyt viitsikö. Yön vietin putkassa. 2000-luvun alussa olin Gazassa Abu Abbasin saattueessa. Olin tavannut hänet aiemmin Persianlahden sodassa Bagdadissa ja vierailin hänen luonaan. Ammuin sen aseella yhteen tauluun huvilan olohuoneessa. Soittelimme sieltä Gaddafillekin.

Tapasin Irakissa kaikennäköisiä tyyppejä, mutta en mä osaa pelätä. Ajattelen, että mitä tulee, niin tulee. Isä sanoi aina, että täällä ei marista, ettei uskalleta, vaan täällä tehdään ja mennään eteenpäin.

Tapasimme mieheni Jukan kanssa Ben Zyskowiczin vaalitilaisuudessa.

Ne olivat kunnallisvaalit 1992, Kirsi Piha esiteltiin silloin. Olin siellä tekemässä juttua, Jukka oli laivan kanssa Helsingissä ja sattui tulemaan tilaisuuteen. Hän ei tiennyt, kuka minä olen. Hän tutustui muhun sellaisena kuin olen. Tai silloin en ollut kyllä parhaimmillani, olin huonolla tuulella.

Ei se heti leimahtanut mihinkään. Olin päättänyt elää elämäni ilman avioliittoa ja ilman aviomiestä. Oli työ ja halusin matkustaa. Mutta siitä se pikkuhiljaa syntyi. Hän on merikapteeni, ja tuolloin hän oli kolme viikkoa poissa ja kolme kotona. Hän on osannut antaa minulle tilaa, niin kuin minäkin hänelle. Hyvin on mennyt pian 28 vuotta.

Vietin 1980-luvun lopussa kolme vuotta Los Angelesissa. Kaupunki tuntui pinnalliselta, ja lopulta se alkoi ahdistaa. Kun muutin niiden vuosien jälkeen takaisin Suomeen, etsin elämälleni suuntaa. Ryhdyin tutkimaan Jumalan sanaa ja pyysin apua oikean elämän suunnan löytämiseen.

Meni kuukausia, ennen kuin sain vastauksen.

Tulin uskoon uudenvuodenaattona 1992. Silloin avunpyyntöihini vastattiin. Apu tulee aina silloin, kun sitä vähiten odottaa. Kaaduin polvilleni Pyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli hieno ja vavisuttava kokemus. Ikään kuin lävitseni olisi mennyt jokin ihmeellinen puhdistuksen voima.

Sen jälkeen menin bileisiin. En kertonut kenellekään, mitä olin kokenut.”