Essee on julkaistu alun perin Ylioppilaslehden numerossa 3/2020.
Vuosia sitten siivosin maakuntakaupungin Anttilaa (RIP). Siivosin ruokakauppaa ja toista kerrosta, jossa oli markettimeikkejä ja naistenvaatteita, jotka näyttivät siltä, että ne ovat mukavia päällä. Siivosin asiakasvessoja ja henkilökunnan rojuisia takahuoneita. Vuorojen päätteeksi tiskasin tuoreruokatiskin haisevia kanavateja.
Työtä tehtiin niinä ajankohtina, jolloin paikalla ei ollut juuri muita työntekijöitä tai asiakkaita tuntemassa itseään kiusaantuneiksi siivoojan läsnäolosta. Vartijat tarkistivat laukun varastelun varalta, työmäärä oli mitoitettu epäonnistumisen ja nöyryyden tunteiden herättämiseksi, esimies teki tarkistuskierroksia pukumiesomistajan kanssa ja laittoi vapaapäivinä tekstiviestejä, joissa luki aina jotain sellaista, että en ollut pyyhkinyt sormenjälkiä sovituskopin peilistä.
Lähtokohtaisesti minuun ei luotettu. Kerroin kahvilatyöntekijälle, että asiakasvessan pyyheautomaatti on epäkunnossa eikä kelaa uutta pyyhettä sen uumeniin. Hän katsoi minua päästä varpaisiin ja totesi yhteen puristettujen huultensa lomasta: ”Et vain osaa.”
Siivoojista on tullut nyt korvaamattoman arvokkaita, aivan kuten sairaanhoitajistakin, ”Suomen sankareita”. Heidän tarinansa on nostettu esiin somejuustoyrittäjien ja yrityskaupoilla rikastuneiden viestintäjohtajien rinnalle.
Puhtaudesta on tullut korvaamatonta, liasta konkreettisen vaarallista.
Asuin pari vuotta miehen kanssa, joka imuroi yhteiselomme aikana kerran ja tiskasi kahdesti. Häntä lika ei haitannut. Se katosi ilman hänen apuaankin, aina lopulta. Hän tuli lääkäriperheestä ja heidän kotonaan kävi siivooja.
Kotityö on luonnollistettu osaksi naisen kohtaloa, koska pääoma on hyötynyt siitä. Historiantutkijan ja marxilaisen feministin Silvia Federicin mukaan kotityön palkattomuus on seurannut naisia huonopalkkaisuutena kotien ulkopuolisiin ammatteihin, etenkin kodin piiriin laskettuihin siivous- ja hoivatöihin.
Huonopalkkaisuutta perustellaan edelleen sillä, että nämä työt eivät olisi suorassa yhteydessä tuottavuuteen. Kriisitilanteessa on kuitenkin tullut harvinaisen selväksi, että ilman tätä uusintavaa työtä kaikki tuotanto pysähtyy.
Lika kiinnittyy työväenluokkaisiin ammatteihin. Siivoustyössä tarjottiin kompensaatiota eritteiden kohtaamisesta. Ne ovat äärimmäistä likaa, jota valuu ulos toisista ihmisistä.
Ulosteen, virtsan tai oksennuksen siivoamisesta sai pienen lisän kuukausipalkkaan. Jos eritteeseen sattui törmäämään, se piti todistaa, kutsua kollega paikalle katsomaan. Näin toimittiin aikana ennen älypuhelimia. Siivoojien kanssa puhuimme niin kutsutusta paskalisästä toiveikkaasti. Odotin ja jännitin päivää, kun se sattuisi kohdalle.
Sitten se tapahtui. Asiakasvessassa joku oli ulostanut pöntön ohi. Jouduin totaalisen inhon valtaan ja ammuin pökälettä käsisuihkulla. Sekin oli ulosteessa. Käteni olivat ulosteessa. Paskalisä jäi saamatta.
Antropologi Mary Douglasin kuuluisasti soveltaman määritelmän mukaan lika on ainetta väärässä paikassa. Lian pohtiminen kytkeytyy siksi järjestyksen ja epäjärjestyksen kysymyksiin, rajoihin ja niiden ylittämiseen, kontrolliin ja valtaan.
Belgialaisen ohjaajan Chantal Akermanin elokuvassa Jeanne Dielman (1975) näytetään toistuvia arkisia tekoja, jotka ylläpitävät järjestystä. Kamera seuraa etäältä keski-ikäisen leskinaisen elämää kolmen päivän ajan. Elokuva tekee näkyväksi näkymätöntä arkista työtä, manuaalista ruumiillista liikettä, joka täyttää suurimman osan teoksen kolmituntisesta kestosta.
Lumoudun näyttelijä Delphine Seyrigin taloudellisista liikkeistä, joilla hän silittää sängyn päällisen suoraksi, kiillottaa aterimia, kuorii perunoita, tekee lihamureketta.
Kuvittelen Marseille-saippuan ja raa’an lihan tuoksun.
Kun Jeannen rutiini alkaa lipsua, huomio kiinnittyy poikkeamiin. Kenkäharjan lipeäminen kädestä enteilee kaaosta. Lopulta hän tekee äärimmäisen järjestystä hajottavan teon. Se on vapautus ikuisesta kodin ylläpitämisen liikkeestä. Samalla se on tie sekasortoon.
Olen viime aikoina siivonnut kotiani enemmän kuin koskaan. Yhden väsyneen lauantai-illan hiipuvassa valossa join puoli pulloa kuivaa keskihyllyn rieslingiä, kuuntelin murhapodcastia, pesin ikkunoita kunnes ne loppuivat kesken ja olisin halunnut pestä vielä lisää, koska vain siten tunsin itseni aivan tavalliseksi, todellisuudessa kiinni olevaksi ihmiseksi. Se oli ihana tunne.
Douglasin mukaan lian välttely on luovaa toimintaa. Siivoaminen on positiivinen yritys järjestää ympäristöä omien ideoiden mukaiseksi. Puhtauden rituaalit jäsentävät kokemuksista yhtenäisiä, työn jäljen voi nähdä.
Puhdistamisen, luokittelun ja rajojen vetämisen tarkoitus on ”luoda järjestystä kokemuksiin, jotka eivät luonnostaan ole kovin selkeitä”. Ihminen ei voi hahmottaa elämäänsä ilman systeemiä. Järjestyksen mukainen toiminta palkitsee. Olen saanut nautintoa kehoni kontrolloimisesta, eräänlaisista ruumiillisista puhtauden rituaaleista, pakonomaisesta laihduttamisesta esimerkiksi.
Koronaepidemian puhjettua ihmisten kontrollintarve on ilmennyt myös erilaisina puhtauden rituaaleina, saippuan ja vessapaperin hamstraamisena mutta myös lisääntyneenä laihdutuspuheena, lihavuusmeemeilynä ja kanssaihmisen kyttäyksenä.
Lian ja saastaisuuden määritelmät kytkeytyvät moraaliin ja valtaan. Sara Ahmed kirjoittaa teoksessa Tunteiden kulttuuripolitiikkaa ”inhon taloudesta”, joka tuottaa nimeämällä, toistolla ja tuomitsemisella inhon kohteita. Yksi esimerkki inhon taloudesta on suomalaiseen mediakenttään synnytetty puhetapa ”kauhuvuokralaisista”.
”Rappukäytävän haju paljasti totaalisen hävityksen: Kauhuvuokralainen aiheutti yli 100 000 euron tuhot töölöläisyksiöön – juomatölkitkin olivat täynnä virtsaa” IL 28.11.2018
”Lohta makuuhuoneessa, huumeruisku lattialla – katso videosta, millaista tuhoa kauhuvuokralainen sai aikaan” Yle 24.8.2016
Lukijaa kutsutaan katsomaan sisään. Tärkeimpiä ovat kuvat. Ne me haluamme nähdä. Miten joku ihminen on voinut elää näin. Me emme missään nimessä ole näitä ihmisiä.
Jutuissa mainitaan tilanteen uhri, vuokranantaja, jonka pääoma on häväisty.
Kauhuvuokralaisten kodit eivät kuulu yksityisyyden suojan piiriin. Inhon kautta lukijat kutsutaan tuomitsemaan ihminen, joka on menettänyt elämänhallintansa.
Luen jokaisen uutisen kauhuvuokralaisista. Inhoon liittyy halua katsoa. ”Vaikka inhottava saa aikaan torjuntaa, vangitsee se samalla huomiomme. Inhottava tekee itsensä meille tykö. Meidän on vaikeaa olla vilkaisematta toista kertaa tai huomaamme katsahtavamme toistamiseen juuri sitä, mikä inhottaa meitä”, inhon anatomiaa tutkinut William Ian Miller kirjoittaa.
Vaikka kauhuvuokralainen on ääritapaus, lian ikuinen uhka koskee jokaista. Siksi ihmiset haluavat nähdä pelottavia esimerkkejä ja tuntea samalla huojennusta oman elämänsä järjestyksestä. Raja puhtauden ja lian välillä vedetään uudelleen meidän hyväksemme.
Sosiaalinen media ja wellness-kulttuuri ovat kiihdyttäneet puhtauden ideologiaa.
Ne ovat tehneet asketismista estetiikkaa. Runsauden kulttuurissa niukkuus ja minimalismi ovat haluttuja ominaisuuksia. Konmari on tavaraistanut kotien tyhjyyden, Goop tekee samaa ruumiille, kehottaa paastoamaan ja puhdistamaan suolta DIY-kahviperäruiskeilla.
Puhtausliikkeet synnyttävät mikrovastaliikkeitä, pientä kapinaa, joka keikkuu edestakaisin keskiluokkaisen erontekemisen akselilla. Uudenlainen avoimuuden kulttuuri tekee epäjärjestykseen liittyvien tabujen purkamisesta pääomaa. Viime vuonna juontaja-toimittaja Maria Veitola julkaisi kuvia kotonaan olevista sotkukasoista ja haastoi ihmiset ottamaan kuvia omien kotiensa kasoista.
”Maria jakoi hiljattain Instagram-tilillään kuvan, johon jokainen, jonka kämppä ei näytä sisustuslehden sivulta repäistyltä, voi samastua. Kuvassa Maria istuu kaikessa rauhassa kotinsa lattialla. Taustalla erilaiset tavaroista koostuvat kasamuodostelmat kukoistavat”, kirjoittaa innostunut toimittaja Me Naisissa.
Kasa on kuitenkin vain viatonta epäjärjestystä, kun se pinotaan tuhansien eurojen Artek-sohvalle. Tietty sosioekonominen asema ja normien mukainen keho antaa enemmän tilaa oman likaisuutensa ilmaisemiselle.
Lika tarttuu toisiin ruumiisiin helpommin kuin toisiin. Väärällä tavalla likainen keho tai koti rekisteröityy tajuntaamme yhdellä vilkaisulla, sellainen, joka kertoo köyhyydestä, työttömyydestä, pääomasta, jota ei voi hyödyntää tai vaihtaa.
Olen asunut kodeissa, joiden lika on vääränlaista.
Kylpyhuoneessa oli talvella pakkasta, home rehevöi vihreinä rihmoina. Sateella kellarin lattialle nousi vettä ja suihkuun piti mennä kumppareissa. Koppakuoriaisia ja hämähäkkejä lainehti vedessä ja huuhtoutui viemäriin.
Meillä poltettiin tupakkaa vessassa, vaikka vieressä oli parveke. Vessasta sai ikkunan raolleen. Pieni kylpyhuone kellertyi nikotiinista. Kellertävää mähmää pinttyi seiniin, muovilattiaan, lavuaariin, peiliin. Haju tarttui vaatteisiin ja ihoon, sekoittui Milk&Honey-suihkusaippuan tuoksuun.
Hajusta ei pääse eroon, sitä ei voi peittää, se imeytyy kaikkialle. Ohjaaja Bong Joon Ho nosti Parasite-elokuvassa hajun luokkakonfliktin symboliksi. Haju uhkaa paljastaa Kimin perheen, joka yrittää ujuttautua vauraiden Parkien elämään. Haju estää liikkumisen luokkien välillä, jähmettää.
Kohta, jossa Parkit puhuvat Kimin perheen isän hajusta, niin että koko Kimin perhe sen kuulee, on kouraiseva. Siinä ihminen riisutaan perusarvokkuudestaan rakkaidensa edessä. Haju symboloi myös lian kokemusta, joka tarrautuu tietynlaisiin ruumiisiin ja rajoittaa niiden toimintaa.
Välillä olen varma, että haisen, että olen likainen, vaikka kuinka peseytyisin, siivoaisin ja lukisin kirjoja. Että paljastun.
Kulutan pysyäkseni puhtaana ja oikeanlaisena. Samalla ympärillä on toisenlaista likaa ja epäjärjestystä, joka uhkaa kaikkea elävää elämää maapallolla. On ympäristö, joka saastuu, ekosysteemit, jotka ovat sotkeutuneet peruuttamattomasti. Luonto on kuin Dorian Grayn muotokuva rumentumassa ja pilaantumassa piilossaan. Tämän aiheuttama sisäinen konflikti tekee elämästä pohjimmiltaan mieletöntä, sekasortoista.
Poikkeustila voi kuitenkin olla vapaus entisestä järjestyksestä. Nykyinen kriisi on pysäyttänyt kokonaisia yhteiskuntia, tehnyt puolestamme luopumisesta ainoan vaihtoehdon ja aliarvostetuista ammateista arvokkaita.
On mahdollisuus määritellä lian ja puhtauden rajat uudelleen.
