Hakkasin ennen kiviä vasaralla kahtia löytääkseni niiden sisältä kristallionkaloita, jollaisia olin nähnyt vitriineissä. Sisareni kuljetti pyöreitä kiviä sänkyynsä toivoen, että lämmössä niistä kuoriutuisi tuntemattoman lajin poikasia, hän rakenteli niille pahvisia asuntoja huonekaluineen ja leluineen. Kaikki on mahdollista ja todennäköistä, mutta joskus kappaleet yksinkertaisesti pysyvät samanlaisina. Sittemmin olen alkanut epäillä, että merkityksellisyyden väläyksissä on kyse vain huonosta muistista, lapsuuden pyykinpesuaineen tuoksusta jonkun toisen iholla.
Pyhä Augustinus on sanonut, että monitulkintaista kappaletta tulee tarkastella niin kauan, kunnes sen viesti voidaan palauttaa rakkauden alueelle. Myös hän tarjoaa maailmanselityksen, jossa tulevaisuus selittyy aina menneisyydestä käsin, siten että historia on samaan aikaan ainoa mahdollinen totuus sekä jälkikäteen todennettava ennakkoilmoitus jostain vielä todemmasta.
Mutta rakkauden sanat muuttuvat banaaleiksi, kun hulluus on ohi. Venäläinen runoilija Marina Tsvetajeva oli intohimoinen runoilija ja rakastaja. Hänelle rakkaudentunnustus oli pikemminkin ilmoitus, ja hän julisti rakkautensa kuin sodan: se on alkanut! Myöhemmin hän pyysi saada rakkauskirjeensä takaisin rakkauden kohteilta, jotka eivät olleetkaan rakkauden arvoisia. Runoilija kärsi käsittäessään heidän keskinkertaisuutensa, eikä voinut sietää ajatusta mestarillisista rakkauskirjeistään heidän hallussaan.
Näin se menee: Kun tyttö on paennut tuntikausia sotajoukkoja, hän näkee metsässä pienen yksisarvisponin. Poni katoaa mutta paikalle saapuu ratsukko, jota hän seuraa läheiselle talolle. Talo vaikuttaa tyhjältä, vaikka asumisen merkit ovat kaikkialla. Lopulta hän löytää yläkerran makuuhuoneeseen jossa makaava vanha nainen tarttuu häntä kovakouraisesti käsivarresta. Hän sanoo tytön kuvitelleen sodan jota on paennut, että tämä on itse asiassa kuvitellut aivan kaiken. Myös yksisarvisponi on kuvitelmaa. Tyttö ei ole kertonut vanhalle naiselle yksisarvisesta eikä sodasta.
Hän sanoo että näytän vihaisena surulliselta nukelta, vastaan etten ole elämässäni ollut vihainen. ”Miksi olet niin vihainen”, hän silti aina kysyy. Muistan elävästi hetken, jolloin opin sanan vitriini, silloin kun vielä ajattelin että pysähdyksiä pitää nimenomaan olla mahdollisimman paljon. Unien hyödyntäminen teksteissä on huono ajatus, sanotaan, koska ne ovat low stakes. Niissä ei ole mitään sinänsä kiinnostavaa, vaikka niiden vaikuttavuus saa uneksijan kokemaan oivalluksenkaltaisen tunteen, jota ei kuitenkaan pidä sekoittaa rakenteelliseen oivallukseen. Ei saa ampua samaan suuntaan kuin tähtää.
Olennaista ei ole onko se totta vaan minkälaisten olosuhteiden vallitessa se voisi olla totta. Kukaan ei halua kuulla unista joissa ei itse esiinny.
