Räjäytystyömaa

Lydia Lehtola kirjoittaa kaipauksesta, joka kuumottaa päässä ja jäsenissä ja pakottaa käpertymään pieneksi.

T:Teksti:

K:Kuva: Pauliina Holma

Talon alla maan sisällä on räjäytystyömaa, ikkuna auki havahdun jymähdyksiin tasatunnein. On vielä kesä, ja ei enää. Yritän pysytellä unessa pidempään, mutta viestit on pakko tarkistaa. Selaan kasvoja, kasvoja, mutta yhdetkään eivät ole ne mitä etsin. Sitten se kuva, jonka hakukoneella löysin, ainoa kuva jossa näkyy tarpeeksi. Kuljetan näytöllä sormea. Jos näkisit nyt, minut näin pieneksi käyneenä.

Nyhdän surua irti ihosta, näperrän haavan reunaa. Tuntuu että syvemmällä on joku tulehdus, koteloitunut muisto, johon en pääse käsiksi.

Olen taas siinä vaiheessa aaltoa, että sisällä on pilkkopimeää ja siksi tarkkailen itseäni ulkopuolelta. Syvänteessä. On selvää, että minulla on keho ja teen asioita, sen olen tiennyt aina. Mutta muuhun liittyy epäselvyyksiä. Mikä on näiden toimien tarkoitus, esimerkiksi pukeutumisen, moikkaamisen tai itkeskelyn. Peileistäkään ei ole apua. Muiden katseista sen sijaan yritän peilata. Vietän suuren osan ajastani tehden analyysiä siitä, mitä muut minusta ja teoistani ehkä ajattelevat. Se vie niin paljon aikaa, että myöhästelen paikoista ja tapaamisista jäädessäni vaihtamaan vaatteita tai katumaan sanoja. Yritän nousta sängystä, mutta pää ei kanna.

Pelkään että kulissi romahtaa ja paljastuu vain avosydän, että askel jättää jäljen solisluun kuoppaan kuin jään alle. Olen hädin tuskin ihmisen kokoinen, ja silti vien elintilan kaikelta ympärilläni.

Häpeä on laittanut aina etsimään pimeintä paikkaa, yön monttua, tunnelin keskikohtaa, josta kukaan ei minua voisi löytää. Kaikissa eri suuntaan menevissä selissä, epävarmassa itkukelissä, seliselissä… Tanssipaikoissa se tiivistyy rintakehään, on mahdotonta keinua jalalta toiselle niin kuin olisi olemassa jokin huoleton rytmi. Tunne laajenee joka suuntaan, häpeän ääriviivoja, yhtä kuukaudentakaista viestiä ja jokaista kertaa kun olen asettunut katseiden alle tai jollain tavalla alttiiksi. Kun katselen ihmisiä, on vaikea ymmärtää, miten muut selviävät tästä kaikesta. Joutuvatko kaikki samalla tavalla kätkemään.

Olen maannut kalliolla kuukautiskivuissa ja luisevaa rintakehää vasten. En tiedä miltä tuntuu uida lämpimässä meressä tai pitää paljasta sydäntä kädessä. Pehmeästä on puutetta.

Ennen syvännettä olin kaarteessa ylöspäin. Olin tavannut sinut ja olimme kohdanneet eri tavalla kuin olin kenenkään kanssa, pohjamudissa ja ylärakenteessa. Pitkään meninkin ilman romahduksia, ja aloin jo toivoa jotain uutta, joka olisi hyvää, mutta kun lopulta tunnustin kaiken, olit lämmin ja torjuit selvästi. Olin kasannut tunteita, ja uudessa valossa ne lohkeilivat niin ettei minusta melkein jäänyt jäljelle mitään. Enkä sitten päässyt sinusta eroon, niin kuin yleensä pääsen niistä jotka eivät tunteisiin vastaa, vaikka tein kaikki tavalliset temput, itkin ja vaivasin, ylisanoin ja ala-arvoistin.

Kun sitten sovimme, että on parempi kuitenkin olla näkemättä vähään aikaan, ja kun se oli molempien mielestä hyvä ja kun ovi perässäni sulkeutui, lähdin putoamaan portaita askelma kerrallaan alas kuin olisin pudonnut kohti kuolemaa, liu’utin kättäni rappukäytävän seinää myöten niin kuin olisin sitä kuljettanut ihoa pitkin. Keskiyön ratikassa nostin kasvoilleni aurinkolasit kyynelsuojaksi ja laitoin musiikin soimaan kuulokkeista. Kipu lientyi vähän kun ajattelin, etten yksinäisyydessä ainakaan voi satuttaa ketään, en sanoillani hiertää enkä käsilläni ujuttaa raskaita hileitä toisten ihojen alle.

Pihani on kaivettu auki ja montun reunalta näkyy ettei asfaltin alla ole mitään, ei mitään. Olen vain mennyt siitä tyhjän päältä.

Seuraavista kuukausista minulla on joitakin väläyksenomaisia muistoja. Äiti on soittanut minulle videopuheluita. Olen ollut kuumeessa ja kärsinyt hammassärystä, olen huojunut mereltä tulevassa viimassa ja lumi on satanut ikkunasta kasvoilleni. Olen lähetellyt tiedostoja. Muistan myös käyneeni joissakin juhlissa ja istuneeni nurkassa nenäliinan ja mehuviinan kanssa.

Joinakin öinä syvänteessä en nuku ollenkaan, kaipaus kuumottaa päässä ja jäsenissä. Läkähtyneenä avaan ikkunan ja asetun polvilleni ilmavirtaan istumaan. Laakso on pimeä, jos kulkisit sen läpi nyt, ei sinua näkyisi tänne. Eikä mikään minusta yllä sinne, missä nyt oletkaan.

Yömieli kehittää toisia kuvioita kuin päivänkirkas. En järkeile kaipausta pois, sen ydin on kehon keskellä vellovaa laavaa, jolle ei ole selitystä.

Kesä jatkuu yhä pidemmälle pakkasiin ja teen kaikkea muuta, enkä muista, kun en pysähdy hetkeksikään. Mutta kun muistan, muistan kaikella, enemmän keholla kuin millään. Ratikassa tai kirjastossa. Olen yhtäkkiä siinä, kyyneleet sylissä, enkä ole varma kuinka tulin. Mistä olen päätynyt. Muistan että oli kesä ja nauroin jopa keskellä yötä. Ja millainen kesä. Ja sitten – ei mitään. Katson Googlesta. Nimelläni on julkaistu kirjoituksia. Löydän kuvia itsestäni, ja ikkunastani kuvatun videon, jossa sade tihuttaa laakson yllä. Vittujen kevät, ajattelen ja tuijotan lumpeenhohtoisin silmin.

Talon alla räjähtää taas. Sitä kutsutaan elottomaksi luonnoksi, mutta kun räjähdyksen tuntee, tietää että kallio tuntee kipua myös. En minä ole sen enempää, eikä kultaköynnös pöydällä joka sekin nyt tärisee, yhtä samaa aaltoa. Ajattelen itsestäni vieraan ajatuksen: minä kukoistan, vaikka on hämärää. Pimeän ajan kasvi.