Thank U, Next

Ero sai minut vihaamaan itseäni ja tajuamaan, mitä rakastan, kirjoittaa Sisko Savonlahti.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Kirjoitin kirjan, jonka päähenkilö yrittää päästä eronsa yli. Sen jälkeen olen puhunut paljon sydänsuruista. 

”Mitä teet, kun sydämesi särkyy?” ihmiset ovat kysyneet minulta, koska he näkevät minut kirjani päähenkilönä, vaikka kuinka hoen, että Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on autofiktiota enkä minä ole koskaan esimerkiksi epäillyt, että kurkussani on klamydia. (Vai olenko? En kerro!)

Olen yrittänyt antaa kysyjille käytännönläheisiä vinkkejä eron jälkeiseen elämään: menkää ulos kavereidenne kanssa, katsokaa Sinkkuelämää-sarjaa (etenkin jaksoja Take Me Out to the Ball Game ja Ex and the City), miettikää projekteja, jotka voisivat saada teidät keskittymään johonkin muuhun kuin murheeseen, googlatkaa Nora Ephronia, joka kirjoitti Sydän karrella -kirjansa sen jälkeen kun hänen aviomiehensä oli pettänyt häntä, vaihtakaa huonekalujenne paikkaa ja niin edelleen.

Seuraavia asioita taas suosittelen sydänsuruissa välttelemään: Tinder, sosiaalinen media (etenkin silloin kun tuntuu, että nyt olisi hyvä hetki kertoa koko maailmalle, kuinka väärin itseä on kohdeltu ja kuka siihen syyllistyi) sekä alkoholi ja muut päihteet, joilla on taipumus saada ainakin minut ajattelemaan, ettei siinä varmaan mitään menetä, jos lähettää eksälleen viestin jossa ehdottaa yhteen palaamista, vaikka hän olisi juuri tehnyt harvinaisen selväksi, ettei halua enää olla missään tekemisissä kanssani.

Selviytymiskeinot lueteltuani olen kuitenkin aina tuntenut itseni vähän huijariksi. Ei sydänsurujen lakaiseminen maton alle ole mikään ratkaisu. Fiilis eron jälkeen on joka tapauksessa sama kuin Jussi Hakulisella hänen laulaessaan Yön Joutsenlaulussa kohtaa “EI HAIHDU TUSKA MILLOINKAAN”. 

Siltä minusta ainakin tuntui kolme vuotta sitten, kun istuin kotini lattialla ja itkin. Koko maailmani tuntui romahtavan, kun poikaystäväni poistui asunnostani viimeistä kertaa. 

“Ajan myötä olosi paranee”, ystäväni sanoivat. He olivat tietysti oikeassa. Mutta aika kului hitaasti, eivätkä minuutit olleet erityisen ihania. Löysin itsestäni jatkuvasti uusia vikoja: milloin kiinnostuksen kohteeni tuntuivat yhdentekeviltä (eli olin tyhmä), milloin olin sietämätön ihminen muuten vaan. Mitä enemmän aikaa kului, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että entinen poikaystäväni oli tehnyt palveluksen itselleen jättäessään minut. Yritin olla iloinen hänen puolestaan.

Pelkäsin, että palaisin lähtöruutuun. Siihen, jossa selaan Tinderiä ja huojun baarien edustoilla puoli neljältä aamulla siinä toivossa, että ihmisten kriteerit seurustelukumppaneitaan kohtaan olisivat laskeneet. Sellaista oli elämäni ennen suhdetta ja pitkään se olikin hauskaa, mutta jossain vaiheessa sain tarpeekseni – ja jatkoin silti. Miksikö tein niin? Halusin rakkautta!

Eron jälkeen tilanne oli kuitenkin erilainen. Minun ei tarvinnut käydä kuin yksillä Tinder-treffeillä tajutakseni, etten voinut kuvitella olevani kenenkään muun kuin entisen poikaystäväni kanssa. Ja koska se ei ollut enää mahdollista, ajattelin, että voin kai yhtä hyvin olla yksin. 

Aloin viettää viikonloppuja itsekseni. 

Kun olin tarpeeksi kauan kuvannut itseäni ja päättänyt selfieiden perusteella, mikä on kasvonpiirteistäni absoluuttisesti rumin, aloin tehdä kaikkia niitä asioita, joita tämän kolumnin alussa listasin. Ne eivät ehkä helpottaneet oloani mutta saivat ajan kulumaan nopeammin. Ja kun viikkoja ja kuukausia oli kulunut tarpeeksi, kykenin jo suoriutumaan “normaalista” arjesta. 

Aloin tehdä podcastia ystäväni kanssa ja kirjoittaa entistä enemmän. Palasin kouluun viimeistelemään opintoni ja muistin, miltä tuntuu saada jotain valmiiksi. Kun aloin viimein olla taas elävien kirjoissa, sain kustannussopimuksen omalle kirjalleni. Yllätyin huomatessani, että hyviä asioita tapahtui ilman poikaystävääkin.

Aloin taas tapailla ihmisiä. Siitä ei tullut mitään, mutta lohdutin itseäni ajattelemalla, että eräänlainen pilven hopeareunus kai sekin on, että minut tekee surulliseksi joku muu kuin entinen poikaystäväni. Samalla sain syyn lukkiutua neljän seinän sisälle ja keskittyä pelkästään kirjoittamiseen.

Kun kirjani tuli painosta, ajatukseni alkoivat pyöriä sen ympärillä. Sanoin ystävälleni:

”Jos tämä myy yli 10 000 kappaletta, lähden Kreikkaan.”

Kuluneen sanonnan mukaan ihminen ei voi rakastaa toista, ellei ensin opi rakastamaan itseään. Mietin sitä syyskuussa, kun seisoin hotellihuoneeni parvekkeella Lefkaksen saarella.

Kuvagalleriassani oli yhä paljon selfieitä, mutta kun katsoin niitä, tarkastelin lähinnä rusketukseni hidasta etenemistä. En ollut oppinut rakastamaan itseäni yhtään sen enempää tai vähempää kuin aiemminkaan. Mutta ainakin olin oppinut sen, mitä rakastan.

Ja sen, että Jussi Hakulinen oli väärässä: TUSKA HAIHTUU.