Miksi väheksymme sydänsuruja?

Jos kerran rakkaus on maailman tärkein asia, miksi eroon suhtaudutaan kuin se olisi flunssan kaltainen pikkuvaiva?

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Olin 17-vuotias, kun sydämeni särkyi ensimmäisen kerran. Poika, jota olin tapaillut pari kuukautta, katosi elämästäni sanomatta mitään. Kuinka joku voi toimia näin, ihmettelin. (Vasta myöhemmin minulle selvisi, että tämä on hyvinkin yleinen tapa päättää parisuhde.)

Koin tapahtuman seurauksena uudenlaista pahoinvointia enkä tiennyt, miten sitä olisi voinut helpottaa. Etsin vikoja itsestäni ja voin entistä huonommin. Puhuin ystävilleni, jotka sanoivat, että ajan myötä se menee ohi. He olivat oikeassa, mutta kun sydän on särkynyt, aika kuluu hitaasti. Päädyin kulkemaan pitkin kaupunkia kyynel silmässäni kuukausikaupalla, varmana siitä, että olen maailmankaikkeuden ainoa sydänsuruista kärsivä ihminen. Olin tietysti väärässä.

Ajattelen rakkautta aina, kun joku ei-tupakoivista ystävistäni menee kesken illallisen ulos tupakalle puhelin kädessään ja palaa itkuisena pöytään uuden drinkin kanssa; tai kun luen haastattelun asunnottomasta, joka sanoo, että ensin jätti vaimo, sitten alkoi viina maistua, seuraavaksi meni työpaikka ja nyt olen tässä. Ero voi syöstä koko elämän raiteiltaan, etenkin jos sen hallinta on jo valmiiksi hataralla pohjalla.

Minulle opetettiin, että rakkaus on maailman tärkein asia. Kasvoin lähiössä, joka oli kansoitettu pariskunnilla ja perheillä. Koulun uskonnontunneilla opettaja puhui Aatamista ja Eevasta aivan kuin olisi itsestäänselvyys, että meistä jokaisen eteen tupsahtaa ennemmin tai myöhemmin ihminen, josta tulee oma aisapari sen kummemmin vääntämättä.

Sen sijaan kukaan ei kertonut, mitä tapahtuu kun suhde loppuu.

Edelleen tuntuu, että tilanne on sama. Sydänsuruja ei pidetä minään – ei, vaikka parisuhteisiin ihmisiä kyllä usutetaan. Yksin elävänä saan kuulla jatkuvasti ihmettelyjä siitä, miksen käytä Tinderiä. Poliitikot tekevät selväksi, että minun ikäisteni naisten olisi tärkeää hyödyntää munasolumme niin, että Suomi saisi veronmaksajia. Yksityiselämäni tuntuu kuuluvan kaikille. Mutta silloin kun todella tarvitsisin neuvoja, on toinen ääni kellossa.

Erosin viimeksi kaksi vuotta sitten. Se ei tuntunut yhtään helpommalta kuin 17-vuotiaana, mutta olin sentään vähän viisaampi. Tiesin, etten löytäisi muita itkijöitä kaupungilta – sydänsurut kun itketään paikoissa, joissa kukaan ei näe. Hain apua terveyskeskuksesta, missä sain osakseni pari nyökkäystä ja sähköisen reseptin masennuslääkkeeseen. Minulla oli lisäksi terapeutti ja hyviä ystäviä, mutta kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.

Täydellisessä maailmassa jokainen meistä oppisi jo koulussa, että niin antoisia ja arkipäiväisiä kuin ihmissuhteet ovatkin, voivat ne joskus aiheuttaa ahdistusta. Avun hakeminen ei ole ylireagoimista. Töissä jokainen voisi kertoa pomolleen erosta ja lähteä kotiin ilman pelkoa siitä, että saa otsaansa heikon leiman tai joutuu romahtamaan yksin työpaikan vessassa. Terveyskeskuksessa potilasta pysähdyttäisiin kuuntelemaan sen sijaan, että sydänsuruihin suhtauduttaisiin kuin ne olisivat flunssan kaltaisia, usein toistuvia pikkuvaivoja.

Ihminen, joka jää eron jälkeen tyhjän päälle, tarvitsee kaiken mahdollisen tuen. Voisiko yhteiskunta työntää nenänsä yksityiselämäämme vaihteeksi siinä tilanteessa?