No future

Olympialaisiin valmistautuva Tokio on kuva tulevaisuudesta, jossa toivoa ei ole, mutta elämä on silti mukavaa.

T:Teksti:

K:Kuvat: Milena Huhta

Vaikutelma siitä, että maailma ympärillä tekee hidasta kuolemaa, tuntuu hyvältä.”

”Toivon, että olisin taas kioskissa, jossa minua arvostettiin työyhteisön jäsenenä eivätkä asiat olleet niin monimutkaisia. Kun laitoimme työasut päälle, olimme tasa-arvoisia sukupuolesta, iästä ja kansallisuudesta huolimatta — olimme kaikki yksinkertaisesti työntekijöitä.”

Kolme vuotta sitten japanilaiskirjailija Sayaka Murata julkaisi romaanin nimeltä Konbini Ningen eli Kioski-ihminen. Sen asperger-tyylinen päähenkilö elää ilman ihmiskontakteja ja on täydellisen tyytyväinen matalapalkkaiseen työhönsä kioskissa tai ”mukavuuskaupassa”. Päähenkilön rutiini toistuu samanlaisena päivästä toiseen, ilman sen kummempia haaveita tulevaisuudesta.

 Kirjasta tuli hitti.

”Tietenkin se oli äärimmäistä fiktiota, mutta monet pari–kolmekymppiset, jopa nelikymppiset, tunnistivat itsensä kirjasta.”

Tätä mieltä on sosiologi ja mediatutkija Shin Mizukoshi, jonka tapaan Hongon kampuksella Tokion yliopistossa.

”Päähenkilöllä ei ole sosiaalisia kontakteja eikä toivoa. Teknologia ja informaatio takaavat, että hänen elämänsä on kuitenkin mukavaa.”

Kirja pohjautuu löyhästi Muratan omiin kokemuksiin. Kun nyt nelikymppisen kirjailijan ura alkoi sakata, hän alkoi tehdä osa-aikatyötä päivittäistavarakioskissa.

”Japanilaiset yhä uskovat tarinaan, että maa on ’huipulla’, vaikka asia ei enää ole niin. Kansainvälistymisessä on jääty pahasti jälkeen muista Aasian maista. Toisin kuin vaikka Kiinassa tai Etelä-Koreassa, Japanissa harva nuori haaveilee työskentelevänsä ulkomailla. Se on perin erikoista, ja minusta huolestuttavaa”, Mizukoshi kertoo.

Toisen maailmansodan jälkeinen Japani oli menestystarina: talouskasvu oli nopeaa, teknologian kehitys korkeaa ja työpaikkojen tarjoamat turvaverkot elinikäisiä. Tuota menestystarinaa on selitetty perheen ja talousjärjestelmän liitolla. Perheet ovat mallintaneet myös työyhteisöjen tiiviyttä. Nyt väestö vähenee nopeasti ja keskiluokkainen stabiili hyvinvointi on alkanut purkautua. Tämä tekee Japanista kärjistyvän esimerkin epävarmuudesta, josta muutkin kapitalistiset maat kärsivät. Esimerkiksi Ylen ennusteen mukaan vuonna 2070 kolmannes suomalaisista on yli kuusikymppisiä, aivan kuin nyt Japanissa.

Vaikka Japanissa suurin osa korkeakoulutetuista saa yhä vakituisen työpaikan, kolmannes päätyy todennäköisesti matalapalkkaisiin pätkätöihin. Muutama vuosi sitten tehdyn selvityksen mukaan japanilaiset millenniaalit suhtautuvat tulevaisuuteen synkkämielisemmin kuin ikätoverit muualla maailmassa. 37 prosenttia millenniaaleista uskoo, ettei mahdollisuutta eläkkeeseen koskaan tule, ja että he tulevat työskentelemään kuolemaansa asti.

Shibuyan metroaseman läheisyydessä joka kulmalla näyttää olevan rakennustyömaa, jonka työntekijätiimien jäsenet vaikuttavat yli 70-vuotiailta. He seisovat kyyryssä, liikkuvat verkkaisesti, ja heidän ihonsa on ryppyinen. Monet heistä ovat eläköityneitä toimistotyöntekijöitä, jotka ovat hakeutuneet raksalle, koska joko tarvitsevat rahaa tai haluavat pysyä aktiivisina.

Vuonna 2019 vanhusten vaippojen myynti ylitti vauvojen vaippojen myynnin Japanissa. Työvoimapulaan ei olla reagoitu helpottamalla maahanmuuttoa, vaan nostamalla eläkeikää entisestään 70 vuoteen. Selvitysten mukaan moni työskentelee mielellään sen jälkeenkin, vaikka isoissa yrityksissä palkka tyypillisesti laskee 60-vuotiaana miltei puoleen entisestä. Jos voimat loppuvat, eksoskeletonit auttavat toimimaan.

Konbineista eli convenience storeista eli kioskeista voi ostaa säilykkeitä, valmisruokia, kuten nuudeli-tofuannoksia, salaatteja, kuivattuja hedelmiä pienissä annospusseissa, yksittäispakattuja banaaneita, juomia, sukkahousuja ja toimistotarvikkeita. Kioskeissa on rauhallista ja valkoinen valaistus kuin lääkäriasemalla. On miellyttävää tietää, että jos nälkä tai jano iskee tai vaikka sukkahousu repeää tai pitää päästä käyttämään langatonta nettiä, kioski löytyy yleensä kulman takaa – missä päin Tokiota sitten pyöriikään.

”Eräs tutkimuskollektiivi selvitti kerran, voiko ihminen tulla toimeen ilman sosiaalisia kontakteja, ainoastaan asioimalla kioskeissa ja tilaamalla Amazonista. Se onnistui. Informaatioteknologia on järjestänyt asiat sen verran mukavasti, etteivät monet tarvitse elämänkumppaneita”, Mizukoshi sanoo.

80-luvun scifissä ja cyberpunkissa visioitiin, että yritysten vallan lujittuminen sekä alati kehittyvä ja syvemmälle elämään ulottuva teknologia johtavat yhdessä eriarvoiseen, vaaralliseen maailmaan, jossa jokaisen on pärjättävä omillaan. Marraskuun loppu Tokiossa vuonna 2019 ajoittuu tismalleen samaan vuoteen ja kuukauteen kuin Ridley Scottin Blade Runner -elokuva, joka kuvitteli vuonna 1983, miltä Tokiota muistuttava Los Angeles näyttää. Samaan vuoteen sijoittuu vuonna 1988 tehty anime-elokuva Akira, jonka visiossa Tokio on tuhoutunut ja rakennettu uudelleen dystooppiseksi Neo-Tokyoksi, joka on täynnä korruptiota, protesteja ja terrorismia. Elokuvan maailmassa kaoottinen kaupunki valmistautuu olympialaisiiin.

Näinkö organisoidulta ja mukavalta dystopia näyttää? Maailman suurimman metropolin vilkkaita alueita myllätään uusiksi olympialaisia varten. Metroaseman läheisyyteen on noussut uusi ja fancy Tokion kauppakeskus, Shibuya Scramble Mall, jonka korkealta kattoterassilta voi ihastella maisemia. Metrossa kaikki matkustajat tuijottavat tiiviisti puhelimia. Kauppakeskuksia on runsaasti ja monet tulvivat ihmisiä; shoppailu ja herkkujen syöminen kavereiden kanssa on nuorison rakastama ajanviete.

”Olympialaiset ovat hallinnollisen liturgian mukaan symboli toivolle, mutta ei se ole mikään symboli. Se on pääministeri Aben kyhäämä tyhjä paperikoriste”, sanoo Mizukoshi huvittuneesti.

Tapaamani aktivistitoimittaja Chie Matsumoto sanoo, että olympialaisten siivoaminen tarjoaa kansalaisaktivisteille tekemistä.

”Köyhyys, kodittomuus ja seksityö siivotaan pois tieltä. Miten se tehdään, kukaan ei oikein tunnu tietävän. Monet kodittomia auttavat tukiryhmät yrittävät parhaillaan selvittää, miten voisivat parantaa tilannetta”, hän sanoo.

Tokion olympialaiset pyrkivät symboloimaan menestystä (niin kuin edelliset olympialaiset vuonna 1964), mutta haastateltavani mainitsevat, että ”juuri kukaan” ei usko tarinaan. Tokiossa asuva, Osakassa syntynyt kaverini kertoo haaveilevansa ulkomaille muuttamisesta, kun elämä kaupungissa käy yhä stressaavammaksi. Turisteja Tokiossa on edullisemmaksi muuttuneen ja kiihtyvän matkustamisen vuoksi enemmän kuin koskaan aiemmin. Kesällä kaupungissa on niin sietämättömän kuuma, että olympialaisten maratonjuoksu on siirretty suosiolla Hokkaidoon.

Mainoskuvastojen informaatio kuitenkin lupaa onnen ja menestyksen saavuttamista.

Päivittäistavarakaupan seinällä olevassa taulussa lukee

drink GOOD COFFEE

read GOOD BOOKS

Every life, Every fun

We hope that the goods and services we provide will make your day better and brighter one. More than just a convenience.

Metron näytöllä pyörivässä mainoksessa pallomekkoon pukeutunut nuori nainen vetää hymyillen puhtaita vaatteita pienestä pesukoneesta. Seuraavassa mainoksessa joukko aikuisia istuu innostuneen näköisinä lasipöydän ääressä. Idealamput välähtelevät heidän päässään: he ovat pajassa, jossa ideoidaan startup-yrityksiä. Nappaan metroasemalta ilmaisjakelukatalogin, jossa juhlansuunnitteluyritys esittelee säihkyvän epätodellisia unelmahäitä puutarhoissa ja ultramoderneissa luksuspalatseissa. Kuvissa vilisee pitsihansikkaita, pastellisävyisiä kukka-asetelmia, jalokivitiaroita ja maisemia, jotka näyttävät täydellisyydessään tekoälyn generoimilta. Tarjolla on vaihtoehtoja erilaisista tyyleistä: royal elegant, natural relax ja bitter sweet.

Love Hotelin vaaleanpunaisessa ikkunamainoksessa leijailee hitaassa liikkeessä tähtiä, sydämiä ja ruusunlehtiä. Kuvasto ja teksti viestivät täydellisestä täyttymyksestä:

I never imagined you should have so much love in the world…

Antropologi Akiko Takeyama kirjoittaa, että japanilaisessa versiossa uusliberalismista toivon ja unelmien käsitteistä on tehty kansallinen projekti. Vapaita markkinoita ja työelämän joustavoittamista perustellaan sillä, että jokaisella on oikeus tavoitella unelmiaan.

Uusliberaaleja reformeja on Japanissa tehty 80-luvulta lähtien. Samaan aikaan toivosta on tehty velvollisuus, jossa kaikki eivät onnistu. Sosiologi Masahiro Yamada on käyttänyt käsitettä ”a society of hope disparity” kuvaamaan yhteiskuntaa, jossa toivo on jakautunut epätasaisesti, ja suurta osaa ihmisiä kalvaa epäonnistumisen pelko.

Buddhalaisperäinen tunne siitä, ettei mikään kestä, tuntuu taas aiempia vuosikymmeniä vahvempana. Vuonna 2011 Tokion itäisiä pohjoisosia koetteli suuri maanjäristys, jota seurasi tuhoisa tsunami. Pahin maanjäristys lähihistoriassa sijoittuu vuoteen 1923. Sen aiheuttamia tuhoja kuvattiin helvetillisiksi. Japani on valmistautunut ”X-päivään” eli vastaavaan vakavaan maanjäristykseen, jonka ennustetaan iskevän seuraavan kolmenkymmenen vuoden sisällä.

Global Climate Risk Index Reportissa Japani rankattiin kaikkein pahiten ilmastonmuutoksen riskeille altistuvaksi maaksi.

Joka aamu kello viisi kaupungilla kuuluu testihälytys, ikään kuin muistutuksena siitä, että kaunis rakennelma voi tuhoutua hetkenä minä hyvänsä.

Tokiossa sataa niin paljon, että kadut tulvivat vettä ja joudun iltaisin kaupungilla kävelyn jälkeen kuivaamaan kenkiäni hiustenkuivaajalla.

Löydän Twitterin kautta flaijerin, jonka sisällön käännän Google Translatella:

”Loistava matala yö

Se on!

Rakastan kumi- ja emalivaatteita,

Innoissaan bang!

Työkeskeisessä elämässä illat ovat monille silti vapaata aikaa. Erilaiset host- ja -hostess-baarit ovat uraihmisten hupia, ja hyvin toimeentulevat ihmiset voivat käyttää runsaasti rahaa saadakseen kokea lupauksen ystävällisyydestä tai romanssista.

Flaijerin baari sijaitsee Ginzassa, menen sinne kaverini kanssa. Avaamme ison rautaisen oven ja pääsemme sisään pieneen huoneeseen, jossa on punaiset seinät. Lateksisaappaisiin, -korsetteihin ja biker-takkeihin pukeutuneet tarjoilijat rientävät heti kysymään, mistä olemme saaneet tiedon tapahtumasta ja toivottavat tervetulleeksi.

Naisille sisäänpääsy on parikymppiä, ja hintaan sisältyy juotavaa. Lasipöydät ovat täynnä kauniinmuotoisia viini- ja cocktail–laseja, tuhkakuppeja ja tupakka-askeja.

Asiakkaat ja työntekijät näyttävät kaikki olevan ystäviä ja harmonisissa väleissä keskenään. Miehet maksavat lisää siitä, että saavat tarjoilijoilta ystävällisiä ruoskaniskuja tai pääsevät esimerkiksi kiillottamaan lateksia hieromalla siihen jotain öljyä.

Tarjoilijat suhtautuvat meihin kiinnostuneesti. Yksi heistä puhuu englantia, istuu pöytään ja antaa käyntikortin. Hän vaikuttaa haluavan tutustua ja kyselee, kauanko aiomme olla Japanissa. Are you on Twitter, Instagram? Naputtelen naisen puhelimeen Twitter-profiilini, hän selaa sitä, pysähtyy jonkun kuvan kohdalle, osoittaa sitä minulle ja hymyilee. Hän näyttää follow-napin klikkausta. Lupaan seurata heti takaisin.

Kun teemme lähtöä, hän hyvästelee meidät ovella ja kutsuu vierailemaan uudestaan.

”Seuraavana päivänä olisi naisten ilta, olette erittäin tervetulleita, please tulkaa.”

Yöllä kapselihotellissa yritän etsiä naisen Twitter-profiilia seuraajieni joukosta, mutta joko hän ei ole onnistunut seuraamaan minua tai sitten se ei ollut tarkoituskaan. Somessa ”seuraaminen” on ollut osa näytöstä, jolla on tarkoitus tuottaa asiakkaalle pidetty olo ja saada tämä palaamaan baariin uudestaan. 2010-luvun lopun host- ja hostess-baareissa asiakkaille tarjotaan uusia seuraajia, tunnetta siitä, että joku haluaa verkostoitua.

Kyse on tavaraistetusta ystävällisyydestä. Akiko Takeyama väittää antropologisessa Staged Seduction -tutkielmassaan, että host clubit ovat kuin mikrokosmos uusliberaalista talousjärjestelmästä. Klubeihin tiivistyy se, kuinka uudessa työssä ihmisten henkilökohtaisilla tunteilla ja tavoitteellisuudella tuotetaan lisäarvoa. Hostin ammatti on Takeyaman mukaan esimerkki palveluammatista, jonka tekijä suorittaa paljon luovaa emotionaalista työtä tuottaakseen asiakkaalle henkilökohtaisesti kuratoidun elämyksen ja ansaitakseen paremmin.

Host clubien jännitys ja romantiikka tarjoaa säihkyvän vaihtoehtotodellisuuden työ- ja perhe-elämän ankeudelle. Silti kyse ei ole Takeyaman mukaan teatterista, vaan kohtaamisissa on pelissä myös ihmisten todellinen tunne-elämä kaikkine epävarmuuksineen.

24-vuotias Amina du Jean on entinen jpop-idoli, seksityöntekijä ja nykyinen seksi-aktivisti sekä sosiologian opiskelija. Hän kertoo Gmail-chatin välityksellä, että Japanin pitkälle viety kapitalismi yhdistettynä syntyvyyden laskuun on ”vain kärjistynyt heijastuma tulevaisuudesta, joka tulee pian koittamaan monelle muulle maalle”.

Amina muistuttaa, ettei Japania pitäisi kuitenkaan tarkastella liian yksioikoisesti länsimaisten ideologioiden, kuten feminismin, läpi. Esimerkiksi uutisointi Aasian ”epäinhimillisestä popteollisuudesta” on Aminan mukaan länsimainen pakkomielle.

”Sanoisin, että myös jossain Hollywoodissa ja länsimaisessa työkulttuurissa on paljon vääryyksiä.”

Edward W. Saidin ajatuksia mukaillen Japania käsittelevissä länsimaisissa kuvauksissa on usein orientalistinen, outoutta korostava sävy. Ne pohjautuvat kristillisjuutalaisen maailmankuvan määritelmiin siitä, mikä on oikein ja normaalia.

”Silti länsimaissa ei yksinkertaisesti ole olemassa sellaista systemaattista seksismiä kuin Japanissa”, Amina huomauttaa.

Esimerkiksi #metoo-ilmiö vaikuttaa myös Japanissa, mutta eri tavalla kuin länsimaissa.

Tapaan #metoo-liikkeen toiminnassa mukana olevan toimittaja Chie Matsumoton Starbucks-kahvilassa kauppakeskuksessa. Hänen mukaansa feminististä ajattelua levitetään netissä, mutta toimintaa organisoidaan ennen kaikkea akateemisissa piireissä.

Matsumoto kertoo, että intellektuellit ovat tehneet töitä muutoksen eteen jo pitkään, mutta feministinen aktivismi on pysynyt jokseenkin marginaalissa. #metoo-vyyhti alkoi vuonna 2017, kun toimittaja Shiori Ito haastoi työnantajansa, toimittaja Noriyuki Yamaguchin oikeuteen raiskauksesta. Yamaguchilla puolestaan on läheiset suhteet pääministeri Shinzo Abeen, ja hän on myös kirjottanut tästä elämäkerran.

”Se oli skandaali, tietenkin, koska seksuaalista ahdistelua tapahtuu, vaikka se ei ole sallittua. Ahdistelusta ei olla totuttu puhumaan. Shiori Itoa kohdeltiin kuin kävelevää pommia”, Matsumoto sanoo.

 Japanin hallituksen virasto teetti vuonna 2017 selvityksen, jonka mukaan vain noin neljä prosenttia raiskauksen uhreista tekee ilmoituksen poliisille. Suurin syy ilmoittamattomuuteen oli häpeä ja ajatus siitä, että kokemus täytyy unohtaa.

”Työnantajat saattavat ahdistella työntekijöitä jo haastatteluvaiheessa, ja välillä naiset jättävät työpaikan ottamatta, koska eivät halua kohdata ahdistelijaansa.”

Matsumoto kertoo, että #metoo-ilmiön toimintamekanismit näyttivät japanilaisesta vinkkelistä ongelmallisilta. Anonymiteettia kunnioitetaan internetissä ja etenkin Twitterissä, sillä omalla naamallaan kokemuksista avautumiseen liittyy häpeää ja sosiaalisia riskejä.

”Emme näe järkeä siinä, että naisten pitäisi yhtäkkiä jakaa kokemuksensa. Käytimme hashtagia #withyou, koska halusimme osoittaa oikeutta vaativalle toimittajalle, että seisomme hänen rinnallaan.”

Työvoimapulan takia feminismistä on nostettu valtavirran keskustelussa esiin sen liberaalit piirteet. ”Uranaiseus” brändätään usein mainonnassa tavoiteltavaksi ja hienoksi asiaksi, ja jopa konservatiivinen Abe on puhunut sen puolesta. Työelämässä naiset kuitenkin kohtaavat häirintää ja palkka on huono.

Hongon kampuksella tapaamani mediaopiskelija Gift kertoo, että hänellä on japanilainen poikaystävä. Ajatus perheen perustamisesta tuntuu mahdottomalta tulevaisuuskuvalta, sillä hän haluaisi tehdä työtä tai akateemista tutkimusta. Lapsia on vaikea saada päiväkotiin, moniin niistä on jopa vuosien jonotuslista. Perheen perustaminen tarkoittaa naisille työelämästä erkaantumista ja kotiinjäämistä. Miehet saavat lain mukaan pitää isyyslomaa, mutta käytännössä harva voi tehdä niin.

”Kun tein töitä teknologiayrityksessä ja Thaimaassa asuva äitini sairastui vakavasti, työnantajani vahti vieressä, että soitan äidille puhelun, jossa sanon, että en ehdi tapaamaan häntä. Sellaista se vain on”, Gift sanoo ja naurahtaa kitkerästi.

Heti perään hän sanoo olevansa onnellinen siitä, että voi asua Tokiossa. Kaupungissa on kaunista ja täällä hän voi toteuttaa akateemisia haaveitaan.

Alakulttuurit ja harrastukset voivat tarjota perinteisten työyhteisöjen ulkopuolella olevia ystäviä, elämäntyylejä ja mahdollisuuksia tavata ihmisiä. Opiskelu- ja työyhteisöt ovat niin tiiviitä, että jotkut löytävät alakulttuurien (kuten vaikka konemusiikin tai pelien) pariin vasta lähempänä keski-ikää.

Esimerkiksi kinbaku-yhteisössä ihmiset käyttävät nimimerkkejä, koska arki-identiteetillä ei ole yhteisössä merkitystä. Kinbaku on seksuaalis-taiteellistyyppistä sidontaa, jonka historia ulottuu edo-kaudelle 1600–luvulle asti.

Löydän Twitterin kautta Milky Way -nimisen kinbaku-yhteisön. Laitan viestin, ja he pyytävät mukaan workshoppiinsa. Kerho kokoontuu erilaisilla kokoonpanoilla jopa viitenä päivänä viikossa pienessä baarimaisessa tilassa.

Tapahtuma muistuttaa opintopiiriä. Ihmiset istuvat patjojen päällä sitomassa solmuja ja tutkivat monisteita. Milky Wayssa kokeneemmat harrastajat jakavat kokemattomimmille tietoa kinbaku-sidonnasta ja siihen liittyvistä turvatoimista. Jos ei opiskele turvallisuutta kunnolla, kinbakussa on helppo saada aikaiseksi hermovaurioita.

Moet-nimimerkkinen nainen opettaa tekemään perussolmuja nuken päälle. Sen jälkeen syömme patjalla keksejä ja jääteetä. Samaan aikaan huoneessa kaksi miestä sitoo kahta naista köysillä kiinni toisiinsa okkultistisen näköiseen muodostelmaan.

Moet on suhteellisen uusi yhteisössä ja ainoa, joka puhuu englantia. Hän vaikuttaa päälle kolmekymppiseltä ja on pukeutunut kauluspaitaan ja pellavahousuihin. Moet kääntää minulle ystävällisesti asioita, joista muut keskustelevat. Tuntuu kummalliselta jutella niitä näitä samalla, kun huoneen toiselta puolelta kuuluu sidottavien naisten voihkintaa, enkä ole varma, kuinka paljon on sopivaa katsoa. Koko tilanne tuntuu samaan aikaan pyhältä, arkiselta, vapautuneelta ja kotoisalta.

”Se näyttää taiteelta, kun sitä katsoo, mutta kun teen sitä, se on ennen kaikkea seksuaalinen asia”, kertoo mies, joka kutsuu itseään yhteisössä Wakaksi. Hän on harrastanut kinbakua 15 vuoden ajan ja käy kerhossa töiden jälkeen noin viitenä iltana viikossa.

Yksi yhteisössä oleva mies kertoo harrastavansa kinbakua salaa vaimoltaan , joka on maaseudulla äitinsä luona synnyttämässä. Maaseudulla synnyttäminen on yleistä, kun miehet tekevät pitkiä työpäiviä eivätkä ehdi olla kotona odottavan tai vastasynnyttäneen vaimon tukena.

”Olen pahassa tilanteessa, koska olen innostunut kinbakusta vähän liikaa. Minun täytyy lopettaa, kun vaimoni palaa takaisin.”

”Onnistuuko se?” yksi nainen naureskelee hänelle kiusoittelevan ystävällisesti.

”Pahalta näyttää”, mies vastaa hermostuneena.

Moet kertoo, että se, mitä kinbaku tarkoittaa eri ihmisille, vaihtelee suuresti. Joillekin se on ”oma salaisuus”, toisille pariskuntien yhteinen juttu. Kyse on joka tapauksessa marginaalisesta toiminnasta: Waka sanoo, että ”samoissa tapahtumissa käy kaikki” ja arvioi, että vain muutama sata ihmistä Tokiossa harrastaa kinbakua. Jotkut kokeilevat sidontaa vähän aikaa, toisille se on koko elämän läpi kulkeva prosessi. Joillekin kinbaku tarkoittaa taidetta, toisille se on ennen kaikkea sek-suaalista toimintaa.

”Kinbakun hienous on siinä, ettei siinä ole päämäärää”, Moet sanoo.

Kinbakussa voi kehittyä loputtomasti, mutta siinä ei ole kyse tavoitteellisesta elämästä.

Hongon kampuksen edustalla oleva valtava, punainen Akamon-portti on peräisin Edo-kaudelta 1800-luvulta, ja se on aluetta hallinneen samuraiklaanin rakennuttama. Suuri osa kampuksen Edo-kauden rakennuksista tuhoutui maanjäristyksessä vuonna 1923, ja lisää tuhoutui toisen maailmansodan aikana. Arkkitehti Yoshikazu Uchida suunnitteli goottilaista linnaa muistuttavat uusvanhat rakennukset 1940-luvulla.

Tiistai-iltana sosiologian seminaari on juuri päättynyt, ja opiskelijat kerääntyvät viettämään iltaa kivisen koulurakennuksen pihalla olevalle terassille. Ikkunasta näkyy kirjastoon, jonne pääsee lukemaan öisinkin.

Opiskelijat hytisevät kevyttoppatakit päällä, mutta vielä on riittävän lämmin pikniköidä. Pöydillä on pizzaa, keksejä, suolatikkuja, jääteetä, mehua, coca-colaa ja skumppapullo, jonka avaamisesta tulee monimutkainen projekti: jokainen opiskelija yrittää tehdä sitä vuorotellen, ja muut ottavat pullon avaamis-yrityksistä valokuvia. Kun pullo lopulta aukeaa, kaikki taputtavat.

Juttelen Giftin kanssa, joka on asunut Tokiossa kymmenen vuotta.

Gift kertoo, että japanilaiset käyttävät aktivismiin ja alakulttuuritoiminnan organisoimiseen mielellään Twitteriä, koska siellä voi ilmaista asioita, joista puhuminen olisi muuten riskialtista. Anonyymiyden vuoksi Facebook ei ole koskaan ollut paljon käytetty media Japanissa, ja stalkkereiden välttämiseksi moni pyrkii pysymään kasvottomana myös Instagramissa. Esimerkiksi feministisessä liikehdinnässä ja aktivismissa Twitter on ollut suuressa roolissa.

Gift selittää, että opiskelijoiden on ollut kyseisenä päivänä vaikea keskittyä seminaariin, sillä kaikki huomio meni skandaalia seuratessa. Eräs professori oli tehnyt rasistisen twiitin, jossa hän oli ilmaissut haluavansa kieltäytyä opettamasta kiinalaisia opiskelijoita. Se on ollut loukkaavaa ja järkyttävää. Opiskelijat pitävät tapausta huolestuttavana.

Twiitti kytkeytyy äärioikeistolaiseen liikehdintään, johon myös pääministeri Shinzo Abe on verkostoitunut. Aben hallinto ja Nippon kaiji -organisaatio ovat vahvistaneet rasistisia ja konservatiivisia ilmauksia, että ”Japani pitäisi palauttaa keisarilliseen loistoonsa”. Ilmastokatastrofin ja väestön vähenemisen asettamiin paineisiin tunnutaan reagoitavan vastaavanlaisella regressiivisyydellä kuin Euroopassa: kääntymällä tavoittelemaan kuviteltua ”parempaa menneisyyttä” ja ideaa yhtenäisestä kansakunnasta, vaikka tavoite on mahdoton.

Silti muutos kuplii. Viime vuonna Japanin hallitus teki työperäisestä maahanmuutosta helpompaa. Laissa on yhä paljon ongelmia, kuten se, että pienipalkkaisten alojen työntekijät eivät saa tuoda perheitä mukanaan. Toimittaja Chie Matsumoto uskoo, että yhteiskunnan on muututtava avoimemmaksi ennen pitkää, eivätkä siihen riitä pelkät lainsäädökset vaan laajemmat kulttuuriset asenteet. Aktivismi kärsii yhä vuoden 1968 opiskelijamellakoista syntyneestä mielikuvasta, että mielenosoitukset ovat väkivaltaista ja arveluttavaa ääritoimintaa. Matsumoton mukaan tämän hetken suurin ongelma on yleinen poliittinen apaattisuus. Abestakaan ei erityisesti kukaan tykkää, mutta ”muitakaan varteenotettavia vaihtoehtoja ei löydy”.

”Opetan yliopistossa, ja minua huolestuttaa, että niin harvat nuoret ovat kiinnostuneita poliittisesta toiminnasta. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tilanne voisi muuttua. Maassa on esimerkiksi useita ilmasto- ja ympäristöaktivismiryhmiä, vaikka tämän hetkinen ilmastoliike ei ole vielä kasvanut niin suureksi.”

Matsumoton mukaan aktivismi organisoituu pienten, yksittäisten aiheiden, kuten kodittomien olojen parantamisen ympärille, feministiselle toiminnalle tai kansalaisjournalismin tekemisille.

Toisaalta lähihistoria osoittaa, että esimerkiksi katastrofit ovat saaneet isoja joukkoja liikkeelle, ja sosiaalisen median kautta toiminta voi organisoitua spontaanisti ja nopeasti laajaksi. Vuoden 2011 maanjäristyksen ja Fukushiman ydinonnettomuuden jälkeen Japanissa nousi protestiliike, jonka aikana jopa 60000 ihmisen joukot marssivat ydinvoimaa vastaan viikoittain.

”Toisenlaisen tulevaisuuden puolesta on taisteltu jo vuosikymmeniä, ja taistelua on jatkettava.”

Joulukuussa 2019 uutisoidaan, että Shiori Ito voitti oikeusjutun Yamaguchia vastaan. Tammikuussa 2020 luen, että päivittäistavarakioskien franchise-yrittäjät vastustavat ketjujen epäinhimillistä vaatimusta siitä, että kioskeja täytyisi pitää auki 24/7.

”Yleinen sentiment on, että there is no future. Silti en sanoisi, että tulevaisuus on synkkä. Pikemmin olemme sumuisessa metsässä. Ihmisten toiminnasta riippuu, mihin suuntaan asiat kehittyvät”, sanoo Shin Mizukoshi.

 Juttua varten on myös taustahaastateltu Akane Eskolaa Tokion Suomen suurlähetystöstä.