Joulukuussa Twitterissä levisi iltapäivälehden lööppi, joka revitteli, kuinka Sanna Marin on työskennellyt kaupan kassalla ennen pääministerin uraansa. Otsikkoa hetken tuskasteltuaan erilaiset ”vaikuttajat” innostuivat kertomaan Twitterissä, millaisista duuneista hekin ovat ”nousseet” urille, joissa nyt työskentelevät.
Ele on kenties tarkoitettu solidaariseksi. Kuitenkin sen toteutumisen muodot toimivat hyvänä esimerkkinä sosiaalisen median toimintalogiikasta: Twitterin infrastruktuuri ohjaa käyttäjiä reagoimaan nopeasti ja tunteella. Ennen kaikkea Twitter kannustaa käyttäjiä keräämään huomion itseen ja omiin saavutuksiin. Tietäkää, että minäkin, työelämän urbaani ammattilainen, olen joskus myynyt mansikoita torilla. Ahaa, #metoo?
Muistutus siitä, että duuni-duuni-kokemusta löytyy, sopii hyvin samaistumispintaa tavoittelevaan henkilönarratiiviin. Se noudattaa suomalaisessa yhteiskunnassa yhä vaikuttavia luterilaisia hyveitä: jokaisen on työskenneltävä lähimmäistensä hyväksi eikä mikään työ ole toista arvokkaampaa. Silti CV:iden esittely näyttäytyy ihmeellisenä patsaan kiillotteluna. Ikään kuin ihminen olisi ”onnistunut elämässä” vain silloin, jos työkokemus johtaa keskiluokkaiseen asiantuntija-ammattiin ja seuraajamäärien kasvuun Twitterissä.
Luin päivityksiä ja ulvoin tuskissani. Pakottaako joku nämä kaikki ihmiset jakamaan työurakertomuksiaan? Ketä kiinnostaa!
Twitter on helvetti maan päällä, totesi kollegani viereisessä pöydässä samalla kun ilmeettömänä jatkoi Twitterin selaamista.
Toimittaja Jussi Pullinen selittää uudessa Mitä meille tapahtui? -tietokirjassaan, miten internetistä on monen mielestä tullut niin ahdistava ja kaoottinen paikka. Ajoitus on osuva: viimeisiään vetelevä 2010-luku on ensimmäinen vuosikymmen, jonka aikana ihmiset ovat viettäneet yhä enemmän aikaa kaikkialle kannettavan internetin kanssa ja saaneet nähdä, mitä se on tehnyt politiikalle, työlle, kulttuurille, ihmissuhteille ja kauneusihanteille. Näkymä on twisted, kuin kauhupiirretyssä – kieroon kasvanut puu, jonka oksat kiertyvät koko ajan villimpiin pyörteisiin samalla kun salamat lyövät ja ympärillä muodostuva ilmastokatastrofi käy akuutimmaksi.
Kirjan alussa esitellään internet-filosofiaa hahmotellutta 60-luvun Kalifornian ideologiaa ja hakkerietiikkaa. Esimerkiksi internetin paperiversiona pidetty Whole Earth Catalog -lehti esitteli vuodesta 1968 aina 1990-luvulle asti muun muassa kirjoja, karttoja, puutarhavälineitä ja syntetisaattoreita, joista olisi hyötyä vapaan tee se itse -elämäntyylin ja itseopiskelun kannalta.
Rajat käyttäjien ja tekijöiden välillä hälvenisivät, kun jokaisella olisi access to tools, niin kuin lehden alaotsikko määritteli. Toisiinsa eri tavoilla verkottuneet ihmiset edistäisivät valtarakenteiden romuttumista ja korkeamman älyn muodostumista. Pullinen kirjoittaa, että internetin alkuaikojen utopiat hierarkiattomuudesta, jaetuista hyödykkeistä ja informaation vapaudesta elävät nykyajassa yhä, joskin arvaamattomasti toteutuneissa muodossa.
Tieto virtaa sosiaalisessa mediassa periaatteessa vapaasti, mutta se ei ole yhteistä. Pullinen huomauttaa, että jokainen tekee sosiaalisessa mediassa ilmaiseksi tiedontuotantotyötä Googlen ja Facebookin kaltaisille suuryrityksille, joille omistus on keskittynyt.
Kirjan kerronta tapahtuu pitkälti Suomi-spesifien somekohukertomusten kautta (Kissa nimeltä Boris Artek! Never forget!) ja taustoittaa niiden toimintamekaniikkaa media- sekä sosiaalipsykologisilla tutkimuksilla. Näkökulmana on inhimilliset kokemukset ja tunteet internetissä. Vaikka järjestelmäkritiikkiä on yleistajuiseksi, laajalle yleisölle tarkoituksi kirjaksi mukana yllättävän paljon, voisi yhteiskunnallisten ja taloudellisten olosuhteiden vaikutusta käsitellä enemmän.
Esimerkiksi Airbnb:n ongelmia Pullinen käsittelee lähinnä kysymyksenä siitä, miten alustaa käyttävien ihmisten olisi opeteltava luottamaan toisiinsa. ”Jakamis-ja alustatalous ovat tarina, johon haluaisi uskoa”, hän toteaa ja huomauttaa, että joissain paikoissa Airbnb on nostanut vuokria.
Alustatalous on muodostanut uuden, olemattomilla työehdoilla ja poljetuilla oikeuksilla työskentelevien palvelutyöntekijöiden luokan (kuten Wolt-lähetti”kumppanit”, Uber-be your own boss-kuskit). New Yorker julkaisi viime keväänä jutun Barcelonan Airbnb-ongelmista. Barcelonassa idea ”ystävällisistä paikallisista, jotka avaavat kotinsa tuntemattomille” on muuttunut todellisuudeksi, jossa ammattisijoittajat ostavat joukoittain asuntoja historiallisista asuinkortteleista ja muuttavat niitä Airbnb-huoneistoiksi. Tämän seurauksena vuokrat ovat nousseet niin korkeiksi, etteivät paikalliset enää pysty asumaan matkailijoiden suosimilla alueilla ja kaupungin elävä kulttuuri ajautuu ahtaalle. Airbnb on jo kielletty tai rajoitettu joissain kaupungeissa.
”Jakamistalous” ei ole vertaiselta toiselle tapahtuvaa resurssien jakamista, vaan kapitalismin uusi keino saada epävarmassa asemassa olevat ihmiset tuottamaan omistajille lisäarvoa selkänahastaan. Sen keskellä sinnikäs usko #punk-henkiseen itse tekemiseen ja hyvien tyyppien ”aitoihin kohtaamisiin” cooleilla alustoilla kuulostaa vain Slush-henkiseltä keynote-speakilta, joka ei paljoa lämmitä.
Hyvä esimerkki siitä, kuinka internet Pullisen teesin mukaan kiihdyttää tunteellista keskustelua, on Maustetytöt-kohu.
Marraskuussa Emma-raati eväsi palkintoehdokkuudet hypetetyltä bändiltä, koska Tein kai lottorivini väärin -biisin demoversiossa oli käytetty n-sanaa eikä bändi ollut esittänyt riittävää anteeksipyyntöä asiasta. Päätöstä seurannut keskustelu on edennyt siihen pisteeseen, että kuluneella viikolla Twitterissä on väännetty siitä, kuinka suuri prosenttiosuus Sudanin viennistä oikeastaan koostuu banaaneista ja esittääkö kappale onnistunutta kolonialismikritiikkiä vai ei.
On ollut jo pitkän aikaa vaikea hahmottaa, mihin keskustelijat pyrkivät. Maustetytöt ei enää vaikuta todelliselta yhtyeeltä vaan hypertodelliselta merkityskamppailuiden kohteelta, jossa kiteytyvät suuremmat kysymykset rodullistettujen kokemuksista, sosiaalisista ongelmista, äärioikeiston noususta, sukupuolesta, vallasta sekä jälkikolonialismista.
Lottorivi-biisi kuvaa maailmankuvaa, jossa Sudan on ”joku maa Afrikassa”, jonka kautta käsitellään kertojahahmon päihde- ja mielenterveysongelmia. Kun päiväkodinohjaajat painostivat 90-luvulla, että ”lautanen pitää syödä tyhjäksi, ajattele nyt Afrikan lapsia”, heidän ilmaisutapansa ei ehkä tarkoittanut pahaa mutta oli rasistinen joka tapauksessa, koska se esitti ”Afrikan lapset” homogeenisena toiseutettuna joukkona.
Päihde- ja mielenterveysongelmat ovat kuitenkin Suomessa kasvussa, ja sanojen kuvaama itseinhoinen tilanne voi tuntua joistakin ihmisistä lohdulliselta ja samaistuttavalta. Heille Maustetyttöjä äänekkäästi kritisoinut Renaz Ebrahimi saattaa näyttäytyä ”kulttuurieliitin” edustajana, jolla on valta antaa ikuinen rasistileima bändille ja sen kuuntelijoille yhden sanan takia ja samalla päättää, millainen estetiikka kelpaa, miten ja millaisesta kivusta sopii tehdä taidetta.
Toisaalta äänekkäimmin Maustetyttöjen sanoitusten älykkyyttä näyttävät puolustavan liberaalit kriitikkomiehet, jotka haluavat jatkaa retro”juntti”estetiikan mehustelua ilman, että tarvitsisi kuunnella ärsyttävää kritiikkiä musiikissa piilevästä rasismista (joka oli vielä räikeämmin näkyvillä 80-ja 90-luvuilla, aikana, jolloin laatuindienostalgikot elivät lapsuutensa ja jonka naiivistis-nostalgiseen villapaitamielenmaisemaan he haluavat yhä uudestaan paeta monimutkaista, poliittisesti latautunutta nykyaikaa!).
Toksisinta kohussa on se, miten se on ajanut käytännössä kaikkien yhtäläistä ihmisarvoa kannattavat ihmiset toisiaan vastaan. Äärioikeisto ei muuta enemmän toivokaan kuin sitä, että ”edistysmieliset” riitelisivät yhdestä popbiisistä niin paljon, että tuntevat toisiaan kohtaan ikuista vihaa eivätkä mitenkään kykene toimimaan yhdessä. Popparit!
Pullinen esittää kirjassa, että sosiaalisen median riidoilta voisi välttyä, jos jokainen tykönään miettisi miten nettiä käyttää. Pullinen vertaa tätä roskien kierrättämiseen. Browse mindfully. Ei vaadi kuin vähän asennemuutosta ja opettelua!
On kieltämättä hyvä idea laskea kymmeneen, ennen kun möläyttää Twitteriin jotain ajattelematonta. Asia on vain paljon monimutkaisempi. Miten ”fiksumpi netinkäyttö” oikein on mahdollista, jos algoritmit on rakennettu tavalla, joka ohjaa ihmisiä tuottamaan sisältöä mahdollisimman impulsiivisesti ja mielellään kärjistetysti, yksilöllisiä tunteita korostaen, jotta saisi maksimoitua tykkäykset ja huomion?
Esseisti Jia Tolentino kirjoittaa New Yorkerissa siitä, kuinka Instagram on johtanut valtavirran kauneusihanteiden kärjistymiseen. Voidaan puhua ”instagram-kasvoista”, ikinuoresta ja kyborgikissamaisen symmetrisestä naamasta, joka kerää universaalia ihailua sosiaalisessa mediassa.
Algoritmikasvot voi luoda filttereitä käyttämällä, mutta yhä useammat ja nuoremmat hakeutuvat plastiikkakirurgisiin toimenpiteisiin. Jos keho on resurssi, jonka avulla voi edistää mahdollisuuksia erottua markkinoilla, joilla menestystä on tarjolla yhä harvemmalle, on vain pragmaattista tehdä kaikkensa korostaakseen parhaita piirteitään. Tuntuu dystooppiselta ajatella, kuinka prosessi tulee vain kiihtymään ja kiihdyttämään eriarvoisuutta ihmisten välillä.
Äly, tunne, tieto ja kulttuuri ovat kollektiivisesti syntyviä ja tarttuvia prosesseja. Sosiaalinen media ehkä vain tuo laajalti näkyville sen, mitä ihmiset tuntevat ja miten he joukoissa toimivat, mutta algoritmit kiihdyttävät joukkojen toimintaa, Jussi Pullinen kirjoittaa. Affektiteoreetikot menevät pidemmälle ja kyseenalaistavat valistusajalla syntyneen käsityksen ”rationaalisesta yksilöstä” kokonaan.
Pullinen esittää kirjassa, että internetissä ihmissuhteista on tullut mitattavia: sosiaalisten suhteiden laatua voi koko ajan arvuutella sen perusteella, kuinka paljon on kommunikoitu tai tykkäilty postauksista, ja prosessin jatkuva näkyvyys tuottaa etenkin ahdistukseen taipuvaisille ihmisille lisää ahdistusta.
Ranskalainen filosofi ja mediatutkija Pierre Lévy esitti jo vuonna 1997, että kyberavaruudessa kykymme ja sosiaaliset suhteemme uhkaavat muuttua kapitalistisen arvontuotannon pääasialliseksi lähteeksi. Tämä johtaa deterritorialisoitumiseen eli siihen, että ihmisen yhteydet aiempiin sosiaalisiin siteisiin ja fyysisiin paikkoihin hapertuvat. Elämästä ja ihmissuhteista tulee epävarmempia.
Lévy varoitti, että nationalismin ja sen lupaaman kuvitteellisen ”paremman menneisyyden” akuutti houkutus on suuri. Ihmiset kaipaavat yhteisöjä, joihin he voivat kokea kuuluvansa, ja olosuhteita, joita he voivat edes jotenkin ymmärtää, vaikka ne olisivat epäreiluja.
William Davies esittää vuoden takaisessa Nervous States: How the feeling took over the world -teoksessaan, että populistien äänestäminen syntyy kivusta ja turhautumisesta maailmassa, jossa kapitalismi ja informaatioteknologiat ovat muuttaneet työn ja vapaa-ajan muodot perustavanlaatuisesti. Eriarvoisuus kasvaa samalla kun eliitti tavoittelee optimaalista hyvinvointia ja jopa kuolemattomuutta.
Labour-puolue kärsi joulukuussa Ison-Britannian parlamenttivaaleissa pahimman tappion 80 vuoteen. On analysoitu, että tappio johtui osin siitä, että edistysmieliset poliitikot puhuttelivat vain koulutettuja kaupunkilaisia eivätkä onnistuneet tarjoamaan riittävää lupausta siitä, että kaikkien elämä voisi mennä parempaan suuntaan. Negatiiviset tunnepurkaukset leviävät internetissä positiivisuutta paremmin. Daviesin mukaan on oleellista, että nykypopulistit eivät ole keränneet kannattajajoukkojaan kirjoitetun tekstin vaan tunteellisia reaktioita herättävien kuvien ja symbolien avulla. Tämän vuoksi heitä vastaan on niin vaikea argumentoida faktoilla ja sanoin.
Pullinen esittelee kirjassaan yhdysvaltalaistutkimusta, jonka mukaan valeuutisia lukevat ihmiset eivät elä missään ”valeuutisten” vääristämässä kuplassa vaan lukevat kaikenlaisia uutisia. Uutisia levitetään, koska uudet juorut ja mehevät sutkaukset kiinnostavat etenkin silloin, kun niillä voidaan vahvistaa omaa maailmankuvaa.
Affektitutkijat ovat esittäneet, että psykoanalyytikko Jacques Lacanin käyttämä termi jouissance sopii hyvin disinformaation tarkasteluun. Jouissance tarkoittaa tässä yhteydessä freudilaisen mielihyväperiaatteen ulkopuolella tapahtuvaa nautintoa, jossa kipu ja negatiiviset tunteet purkautuvat rikkomalla rajoja ja ”sovinnaisuuksia”, esimerkiksi kiusaamalla ihmisiä.
Niinpä jouissance kuvaa tunnetta, joka saa äärioikeiston jakamaan disinformaatioksi kutsuttuja sisältöjä. Kyse ei siis ole siitä, että trollaaja välttämättä allekirjoittaisi esimerkiksi väitteen, joka on täydellisessä ristiriidassa tieteellisesti selvitettyjen faktojen kanssa.
Jyrki – OK Boomer! – Lehtola naureskelee Image-lehdessä sille, kuinka Jussi Pullisen kaltaiset edistysmieliset jaksavat edelleen toistaa digievankelistaliturgiaa siitä, kuinka lisääntyvät mahdollisuudet ilmaista itseään netissä olisivat yhä jotenkin hyvä juttu. Mieluummin rajoittaisivat sanomista!
Luovuuden kultti ja aikamme pakotettu itseilmaisu (miksi meikata tai pukeutua, jos ei tuota selfietä iigeehen?) somealustoilla tuntuu usein vastenmieliseltä, eikä algoritmien kalkyloima valtavirtakulttuuri supersankarielokuvineen ja influensserijulkkiksineen kiinnosta juuri yhtään.
Silti internet on tuonut elämääni lähes kaiken kiinnostavan tiedon, kulttuurin ja tavan toimia maailmassa, enkä osaa kuvitella, millaista olemisesta olisi tullut ilman sen vaikutusta.
Kun luen Lévyn 90-lukulaista kyberhippikirjaa, jossa hän esittää, että vallitseva todellisuus ei ole ainoa vaihtoehto, haluaisin uskoa siihen.
Jo internetin alkuaikoina on hahmoteltu erilaisia suuntia siitä, millaiseksi tietoverkko voi kehittyä. Lévy unelmoi kyberavaruudesta, jonka rakenteet tukevat sosiaalisten tukiverkostojen muodostumista. Hänen internet-utopiassaan ihmiset voisivat kohdata toisensa tavalla, joka negatiivisen kierteen sijaan tukisi heidän kykyjensä kasvua, vailla tarvetta haalia omaisuutta tai kontrolloida muita.
”The communities of intelligence flee the territory, escape the networks of commodity for a knowledge space that they produce by thinking, dreaming and wandering.”
Kapitalismin ”toimivuus” osoittaa sen, että niin kauan kuin omistus keskittyy, ihmisillä ei ole koskaan todellista ”pääsyä välineisiin”, josta Whole Earth Catalog unelmoi. Rakenteita on vaikea muuttaa sellaisiksi, että ne edistäisivät sielujen ja tajuntojen, ei pääoman vapautta.
Yksilöt voivat valita toisin, mutta yksittäisissä päissä tapahtuvat muutokset eivät riitä. Muutosta tavoittelevien kamppailuiden on oltava kollektiivisia.
