Hetken kuva

Sliipatun influensseriestetiikan aika alkaa olla ohi, mutta aitouskin on Instagramissa performanssi.

T:Teksti:

|

K:Kuva: Viivi Prokofjev

Muistellaanpa aikaa ennen influenssereita ja somekamppiksia. Kymmenen vuotta sitten ”hipsterit”, niin kuin media silloin innokkasti määritteli, harrastivat polaroid- ja lomo-kameroita. Filmikuvia julkaistiin blogeissa tai Facebookissa. Analogisuus sai elämän näyttämään mielenkiintoisemmalta, ”kuin elokuvalta”.

Hipstamatic-applikaatio mahdollisti pola­roideilta näyttävien kuvien ottamisen älypu­helimella. ”Hipsterit” suhtautuivat applikaa­tioon ristiriitaisesti. Hauskaa ja ilmaista! Vai fuskausta, joka tuhoaa filmikuvaamisen?

Instagram kopioi Hipstamaticin idean ja teki retrofiltteröidyistä kuvista menestysbisnek­sen. Idea oli hetkellisyydessä. Kuvia räpsittiin miten sattuu, kavereista, ruoka-annoksista ja kevään ensimmäisistä kukista.

Kellertävä filtteröinti loi vaikutelman välit­tömästä nostalgiasta. Se myös tasoitti piir­teet ja ikään kuin armollisti valokuvaamisen brutaaliutta.

Sittemmin filttereistä luovuttiin. Insta­gramin käyttäminen ammattimaistui. Insta­gram ei ollut enää vain tapa kommunikoida lähimpien kavereiden kanssa, vaan siitä tuli media, portfolio ja markkinapaikka. Joku scoutattiin Instasta kävelemään Pariisin muo­tiviikoille, toinen kirjoittamaan kustantamolle hittirunokirjaa.

Saturaation huippu olivat influensserit, joi­den työ on kuvata itseään ja kertoa samalla omaa sekä erilaisten brändien kertomusta. Kahviloita ja kauppoja alettiin lavastaa ”ins­tattavan näköisiksi”, influensseriestetiikan mukaisiksi.

Nyt kurssi on kääntymässä, The Atlantic -lehti väittää. Kaikki tiedostavat, että somestarat lavastavat kadehdittavan näköisiä #blessed #moments, vaikka todellisuudessa olisivat burn outin partaalla. Kulissimaisuu­teen on kyllästytty.

Z-sukupolvesta on noussut uusien influens­sereiden joukko, jota ei ”tehty” kuva kiinn­nosta. He julkaisevat hupsuja, nonchalantteja räpäyksiä, esimerkiksi huonosti valaistuja peilikuvia. Seuraajat rakastavat.

VSCO:n ja Afterlightin kaltaisten pro-kuvankäsittelyohjelmien jälkeen suosioon on noussut Huji, jonka käyttökokemus jäljittelee kertakäyttökameraa. Hujin käyttäjä ei näe tai pääse itse määrittelemään, millainen kuvasta tulee, aivan niin kuin kertakäyttökamerassa. Heikkolaatuisiin kuviin ilmestyy päivämäärä. Se on vuodelta 1998. Time is a flat circle. Hujin viehätys on sama kuin Hipstamaticin.

Aitoa? Ei välttämättä. Niin kuin ammatti­maisuus, myös spontaani whatever-asenne voi olla performanssi, josta suoriutumisen eteen nähdään vaivaa, suunnittelua ja sommittelua. Käsittelemättömyyden ihanne tuottaa oman­laisiaan paineita. Estetiikka on helpointa ottaa haltuun, jos sattuu olemaan huoleton tai niin onnekas tyyppi, että näyttää hyvältä kaikenlaisissa valaistuksissa ja kuvakulmissa.

Esseisti Susan Sontag kirjoitti vuonna 1977, että valokuvaus on haluntuottajana ja esimerkiksi luokkaan liittyvien ristiriitojen peittäjänä keskeinen apuväline kapitalismil­le. Valokuvaus tuottaa rajattoman määrän informaatiota ja kontrollia, jota kapitalismi tarvitsee toimiakseen. Siksi tämän päivän luovuus voidaan huomenna aina valjastaa kaupallisiin tarkoituksiin.