Uhkaava räppi soi pimeässä huoneessa, Eminemin ja 50 Centin See You in Hell.
Diskovalot heijastavat seiniin punaista, vihreää, violettia ja keltaista.
”Hei toimiiks nää yhtään?”
”PRRRR”
”Hehheh.”
”Mä otin tollasen kerran ennen treenii, kyl se tuntu.”
”Mä otin kerran yhen sellasen… shotin.”
”PRRrrrPRRRR….Ahh…”
”Paljon tätä pitää vetää?”
”Mä otin sillon joskus puolikkaan, kyl se tuntu. Se yks veti kokonaisen.”
”Kuhan tulee pärinät…”
”Nii. Voi niit kai ottaa kakskin.”
Nainen maistaa vihreää juomaa ja irvistää.
”Eiks se oo vähän sellanen suolanen?”
”Mm vähän joo, kitkerä suolanen.”
Naiset seisovat baaritiskillä spandex-pöksyt ja treenitopit päällä, vaatteet myötäilevät heidän treenatun näköisiä vartaloitaan.
Pre-workout-juomissa on tyypillisesti korkea kofeiinipitoisuus; beta-alaniinia, joka vähentää maitohapon kertymistä lihaksissa harjoittelun aikana; arginiinia, aminohappoa, joka kestävyysharjoittelussa edistää lihasten hapensaantia ja voimaa; sekä proteiinisynteesiä edistävää B6-vitamiinia ja solunuudistumista avittavaa B12-vitamiinia. Siis fitness-oppien mukaan.
Seinällä olevassa taulussa lukee:
MAGIC MIRROR ON THE WALL
WHO IS THE FITTEST OF THEM ALL
ja peilissä
I HAVE MIXED FEELINGS ABOUT DRINKS
Smoothiet viisi euroa, perjantai-afterwörk-outin jälkeisiin tunnelmiin skumppaa. Naiset siirtyvät ikään kuin lämmittelemään käsiään cozysti sähköisen takkatulen ääressä.
”Prrr iih… Mmm ihanaa”, toinen sanoo.
”Alkaaks jo pärisee juoma?”
”Mun käsii alkaa kihelmöidä.”
”Joo yleensä se alkaa tuntuu koko kehos. Siit se sit lähtee.”
”Vaik mä otin puolikkaan ni tuntuu kyl…Tuntuu kämmenis aika paljon.”
Katselen seinällä olevia kuvia, joissa ihmiset poseeraavat treenivaatteissa ja näyttävät siltä, että heillä on ”tosi hyvä meininki”.
”Elämme mukana niin säryissä kivuissa kuin saavutuksissa. Kun voitat, me voitamme. Kun kaadut, ojennamme auttavan käden ja ohjaamme takaisin oikealle tielle. Ei tekosyitä. Ei selityksiä. Vain tuloksia.
Sen vuoksi TRIB3 on tuhansien uranuurtajien maailmanlaajuinen heimo.”
Olen tullut TRIB3-nimiselle ”uuden ajan boutique-kuntosalille”, koska olen ajanut ratikalla matkalla töihin salin ohi ja usein katsellut sen mainostekstejä ja dramaattisia kuvia huvittuneisuuden vallassa.
Istun harmaalla sisustustyynyllä ja odotan Hiit-treenin alkamista. Hiit on lyhenne sanoista High Intensity Interval Training. Hiitissä käydään koko keho läpi tehokkaasti. Se on ollut jo pitkään suosittu harjoittelun muoto, koska se muokkaa kehoa ja kuluttaa kaloreita lyhyessä ajassa.
Liikuntahistoriani pähkinänkuoressa:
– En ole koskaan ”hiitannut”, ainakaan tietääkseni.
– Ala-asteella jätin jalkapalloharrastuksen kesken, koska viikonloppuaamuisin herääminen ja kylmään halliin meneminen: YÄK!
– Koululiikunnassa pesiskentällä fantisoin trooppisista saarista, ja unohdin ottaa pallon kiinni, koska aivan sama.
– 13-vuotiaana kävin keppijumpassa, jonka ohjaaja lauloi mukana Menolippu-kappaletta. Ryhmäliikunta tuntui nöyryyttävältä pakkotyöltä, vähän samanlaiselta kuin kuvittelin armeijan olevan.
– Ikävuosina 15–27 en ”harrastanut” juuri minkäänlaista liikuntaa. Uskottelin itselleni, että piittaamattomuus ”terveistä elämäntavoista” oli jopa jonkinlaista ”yhteiskuntakriittisyyttä”.
Se tuntuu tietenkin typerältä itsesabotaasilta, mutta:
KOSKAAN EI OLE LIIAN MYÖHÄISTÄ ALOITTAA TERVEEMPIÄ ELÄMÄNTAPOJA!
:—)
Olikohan se Alexander Stubb, joka sanoi, että liikunta tuo päivään ”kaksi tuntia lisää”?
En siitä tiedä, mutta viimeiset kolme vuotta olen harrastanut joogaa ja juoksemista.
Liikkuminen todella tuo outoa mielihyvää, joka on sekoitus elämänhallintaa ja spirituaalista hyvinvointia, tunnetta siitä, että ”elämä kantaa”. Sisäinen monologi vaimenee fyysisten suoritusten aikana. Tilalle tulee sarja liikkeitä, joihin on pakko keskittyä. Keho muuttuu laitteeksi, jonka toimivuuteen kuvittelee voivansa luottaa.
Hyvän olon tunne on kehollinen, mutta siihen liittyy myös pinnallinen ulottuvuus. Sisäinen panoptikon aktivoituu. Olen alkanut kuvitella, että näyttäisin paremmalta, että ylipäätään parantuisin ihmisenä, jos huolehtisin kehostani vielä enemmän.
Valmis hyppäämään suoraan syvään päätyyn, kovan liikunnan pariin, siis!
Minut on kokemattomuudestani huolimatta luvattu ”toivottaa hikisin avosylin tervetulleeksi heimoon”, kun olen ilmoittautunut ilmaiselle kokeilutunnille.
Vastaanotossa seisovalla miehellä on päällään harmaa college-paita, jossa lukee:
PERSAUKI YACHTCLUB
”Jahas, ensikertalainen. Onkos semmonen homma ku. HIIT-treeni. Sulle tuttu juttu.”
”Joo.”
En ole ikinä edes käynyt salilla, mutta sitä en uskalla paljastaa.
”Entä… Onko semmonen asia ku SYKEVYÖ sulle tuttu?” bodarimies kysyy minulta haastavasti, kun ilmoittaudun tunnille.
”Mmm. En oo koskaan käyttäny.”
”Tänää sä käytät!” hän sanoo ja heittää minulle sykevyön samanlaisella asenteella kuin fistbumppaisi tai heittäisi pallon koripallopelissä ja kehottaa kastelemaan vyön ennen sen kiinnittämistä.
Jep jep, nyökkään, ja minut ohjataan pukukoppiin ja se on luksuspukukoppi, jonka kaapit ovat jykeviä kuin kassakaapit, niissä on monta henkaria sisällä, numerolukot ja isot panssariovet. Niiden on tarkoitus herättää tunnetta siitä, että kävijä kantaisi mukanaan arvokasta omaisuutta, mikä pitää kätkeä holveihin turvaan. Peilejä ympäröivät pienet pallolamput, niin kuin teatterin bäkkärillä.
Lupaus ”tuloksen tekemisestä”, -pääsystä ”harvojen ja valittujen joukkoon” annetaan TRIB3-salin nettisivuilla. Kyse on totta kai amerikkalaisperäisestä tuontikulttuurista, jossa taustalla vaikuttaa kalvinistinen pelastusajattelu, joka vaikuttaa myös globaalin kapitalismin taustalla: maanpäällinen menestys on merkki siitä, että on suosittu myös Jumalan silmissä.
En ole varma, miten kaappi lukitaan, enkä viitsisi käydä kysymässä PERSAUKI YACHTCLUB -mieheltä asiaa uudestaan, joten jätän rupuisen kangaskassini kaappiin ja kaapin lukitsematta. Tuskin kukaan varastaa kirjastonkirjoja wannabe highlife -fitness-luolasta. Käyn katsomassa suihkutiloja, joissa on isot metalliverhot ja kolmea erilaista Ted Baker -hajuvettä. Suihkautan pinkkiä nestettä ilmaan, se tuoksuu imelältä, sellaiselta mitä kovistytöt yläasteella käyttivät.
Kävelen usein kuntosalien ohi, joissa ihmiset treenaavat lasi-ikkunoiden ääressä ja tuijottavat tyhjyyteen. Elixian animoidussa mainosvalotaulussa nainen hymyilee ja pyyhkii hikeä otsaltaan.
Minulle on mysteeri, mikä saa ihmiset hakeutumaan sellaisiin paikkoihin.
Haluan ymmärtää treenaamiseen hurahtamista paremmin, joten tapaan kuvataiteilija Artor Jesus Inkerön, jolle niin on käynyt.
”Ehkä se liittyy hormoneihin tai välittäjäaineisiin. Jos en vaikka viikkoon pääse salille, niin tuntuu kokonaisvaltaisesti aika kamalalta. Oon taipuvainen jatkuvaan ahdistukseen muutenkin, joten yleistila on aika kahtiajakoinen. Liikunta tuottaa ahdistuksen päälle kemiallista hyvää oloa.”
Artor tunnetaan kehoprojektistaan, johon liittyvät teokset ovat olleet esillä muun muassa Kiasmassa ja Kööpenhaminan taidehallissa. Neljä vuotta sitten habitukseltaan keijukaismainen, pitkätukkainen kuvataiteilija mietti, mikä olisi älyttömin kohde, johon hakea apurahaa. Artor päätti hakea proteiinijauheisiin ja transformoitua ”lätkäjätkäksi”.
”Kun sain sen apurahan, tajusin, että nyt mennään.”
Muunsukupuolinen Artor on kiinnostunut maskuliinisuudesta. Hän haluaa tarkastella sitä ja tuhota sen tuhoisia, vallankäyttöön kytkeytyviä käyttäytymismalleja.
Aiemmin Artor oli tottunut kadulla kulkiessaan ahdistaviin pitkiin katseisiin ja jopa väkivaltaisiin tilanteisiin.
”Kun keho on hyvässä kunnossa ja näyttää ’normaalilta’, olo tuntuu turvalliselta.”
Taideprojektin bodauskokeilu muodostui elämäntavaksi.
Nyt Artor näyttää lätkäjätkältä ja elää kumppaninsa kanssa tarkkaan suunniteltua elämää. Sunnuntaisin tehdään kanapyörykät seuraavalle viikolle. Kanapyöryköissä on kaurahiutaleita ja just oikea määrä ravintoaineita. Artor käy salilla kuusi kertaa viikossa, plus jooga, plus jujitsu. Näin tiheällä tahdilla salilla ei tarvitse viettää niin pitkää aikaa kerralla.
”Elämä on optimoitua. Elän vähän niin kuin Amerikan psyko -elokuvassa, en vaan murhaa ihmisiä”, hän sanoo ja nauraa.
Sykevyö painaa rintakehää, syke ja kalorimäärät vilisevät taulu-tv:ssä muiden ihmisten sykkeiden ja kalorimäärien joukossa. Mielenkiintoista. Jotkut elävät näitä lukuja tuijotellen joka päivä. Juoksumatto näyttää avaruusaluksen tai hävittäjäkoneen ohjaamolta violetissa valaistuksessa.
Hiit-treeni on salamasotaa, jossa hyökätään omaa kehoa vastaan. Ohjaaja huutaa koko ajan ja kuulostaa onnenpyöräjuontajalta. Minä ja muut ”heimolaiset” juoksemme rivissä syvemmälle kokemukseen. Kun ohjaaja käskee, säädämme juoksumattojen asetuksia koko ajan kovemmalle, lisää haastetta, lisää nopeutta, niin ylös kuin pystyy, rohkeasti vaan.
Tuntuu, kuin olisin hamsteri juoksupyörässä, tai siltä kuin olisin joutunut blenderiin, ja ruumiinjäseneni olisivat hedelmiä, jotka yrittävät varoa murskaantumasta.
”JA SITTEN IIIIIIINTENSITEETTIALU-EELLE, KYYKKYHYPPYJÄ, ASKELKYYKKYJÄ, KYYKKYHYPPYJÄ, KYYKKYHYPPYJÄ, ASKELKYYKKYHYPPYJÄ!”
Lihaskunto-osuudessa pienimmät painot ovat viisikiloisia. En ole koskaan nostellut painoja, joten päättelen, että on viisainta jättää kokonaan kokeilematta. Musiikin sekaan on miksattu hurraahuutoja ja ”yleisön” huminaa. Se saa koko tilanteen tuntumaan siltä, että ollaan televisio-ohjelman kuvauksissa tai ehkä sitten just siinä oman elämän hikisessä elokuvassa, niin kuin sali narsismiin lietsovien algoritmien limbossa eläville käyttäjille itseään mainostaa.
Kuvittelen, että olen jossain fantasiapelissä, askeleen päässä metamorfoosista. Entä jos yhtäkkiä mittareiden lukemat nousisivat äärimmilleen, ja minua alkaisi ympäröidä suuri valopallo, ja sitten tapahtuisi räjähdys, jonka keskeltä uusi supervartalo hatchautuisi kesken liikkeen? Mutta niin ei koskaan tapahdu, keho jatkaa toimintaansa ja aika kulkuaan, liikettä täytyy jatkaa, eikä tämä yksi kerta johda yhtään mihinkään, vaan aina tarvitaan uusia liikuntakertoja.
TRIB3-matka
7 TREENIÄ seitsemässä päivässä ja saavutat tason
#steelweek
50 TREENIÄ ja olet
#warrior
100 TREENIÄ ja sinusta tulee
#immortal
300 TREENIÄ ja olet tasolla
#sparta
500 TREENIÄ ja olet
#titan
1000 TREENIÄ ja saavutat tason
#platinum
Soitan Turun yliopiston tutkijatohtori Miia Grenmanille kysyäkseni tämän ajan liikuntatrendeistä.
Wellnessistä ja itseoptimoinnista väitellyt Grenman toteaa, että Suomessa hyvinvointitrendejä omaksutaan hitaasti. Boutique-salitkin ovat tulleet Suomeen ”joku kymmenen vuotta myöhässä”. Ruotsissa ollaan uusien virtausten suhteen aikaisemmassa.
”Suomessa aiemmin on suhtauduttu ‘itseensä panostamiseen’ nihkeästi. Syy voi olla siinä, että Suomi on vähemmän kaupungistunut kuin monet muut maat. Luontoa riittää, metsäpoluilla kelpaa tehdä pitkiä juoksulenkkejä.”
Myös vaatimattomuuden ihanne vaikuttaa. Kirjailija Hanna Weselius kirjoitti syyskuussa ilmestyneessä Imagessa siitä, että Jane Fondan 80-luvulla popularisoima jumppa on useamman naissukupolven salainen harrastus. Jumppa on rankkaa liikuntaa, jonka harrastamista suomalaisnaiset ovat tavanneet vähätellä. Jumpan jälkeen ei oteta identiteettiä rakentavia #postworkout-selfieitä.
Siksi TRIB3:n kaltaiset turboahdetut elämyssalit, tai suitsukkeentuoksuiset boutique-wellness-keitaat, joissa kombucha virtaa ja kävijä pääsee larppaamaan oman elämänsä Gwyneth Paltrow’ta, näyttävät auttamatta vaikeasti lähestyttäviltä, ellei ole luksuselämäntyyliä performoiva oman elämänsä julkkis. Boutique-saleilla treenaaminen maksaa paljon, jopa yli parikymppiä kertakäynniltä.
Grenman ei usko, että elämystreenaamisesta tulee Suomessa yhtä suosittua kuin vaikka Yhdysvalloissa tai Ruotsissa. Hän arvelee silti, että Z-sukupolvi saattaa muuttaa tätä suhtautumista.
”Itsensä kehittämiseen ja itsestä huolehtimiseen ollaan nyt valmiita käyttämään enemmän rahaa. Liikunnan on oltava toisaalta pelillistettyä ja hauskaa ja toisaalta sen on tarjottava sielunruokaa.”
Aiemmin juppien hapatuksena pidetyt treenauskäytännöt ovat jo osittain arkipäiväistyneet, mikä näkyy personal trainer -palveluiden ja pienryhmätuntien suosion kasvuna.
”Ihmiset arvostavat aikaansa, ja personal trainerilla käyminen on tehokasta ajankäyttöä. PT:t kuuntelevat ja osaavat antaa yksilöllisiin tarpeisiin sopivia vinkkejä.”
Grenmanin mukaan elämme keskellä wellnessin neljättä aaltoa.
Aallot rantautuvat Suomeen Kaliforniasta ja jättävät jälkensä -siihen, millaisia kunkin aikakauden hyvinvointi-ihanteet ovat.
Kolmas aalto alkoi vuonna 2007 quantified self -liikehdinnästä. Fysiologisten toimintojen mittaaminen oli aluksi pienen piirin, teknologisen eliitin ja himoliikkujien juttu.
Neljännessä aallossa on kyse ennen kaikkea kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Hyvä esimerkki käänteestä on Grenmanin mukaan se, että fitness-mallikisa muuttui vuosi sitten wellness-mallikisaksi.
”Äärirajoille puskevan Hiitin rinnalle suosituksi on tullut lempeä, kehonhallintaa ja palautumista korostava Liit, mihin liittyy joogalajien suosio.”
Apuna tasapainon ylläpitämiseen käytetään quantified selfistä tuttuja mittauslaitteita, jotka ovat valtavirtaistuneet ja valtavirtaistuvat entisestään.
Aktiivisuusmittareilla, kelloilla ja sormuksilla mitataan treenin vaikuttavuutta, palautumista, unta ja mielialaa. Grenman itse haluaa olla kärryillä uusimmista innovaatioista ja mittaa untaan Oura-sormuksella.
”Mitä pidemmälle teknologinen kehitys ja digitalisaatio etenee, sitä moninaisemmilla tavoilla voimme seurata hyvinvointiamme.”
Projektinomainen ja yrittäjyyteen kannustava työelämä on menossa siihen suuntaan, että jokaisen on johdettava itseään ja manageroitava arkeaan yrityksille tyypillisillä tavoilla.
”Tietotyö on pirstaleista ja mielelle raskasta. Työpaikat, terveydenhuoltolaitokset ja vakuutusyhtiöt kannustavat tulevaisuudessa yksilöitä ottamaan yhä enemmän vastuuta itsestään ja jaksamisestaan.”
Kun pyydän Grenmania visioimaan tulevaisuutta, hän kertoo uskovansa, että yhä useampi tulee omistamaan jonkin itsensämittauslaitteen. Ajatus kuulostaa samaan aikaan kiehtovalta ja kauhistuttavalta.
Jos ajan tasalla olevaa dataa oman keho-mieli-paketin toiminnasta ja sen mahdollisesta parantamisesta olisi saatavilla, miksei sitä hyödyntäisi, niin kuin kunnon posthumaani kyborgi?
Silti tuntuisi suorastaan painajaismaiselta ajatukselta joutua ajattelemaan päivittäin sitä, kuinka hyvin tai huonosti olen palautunut, treeneistä, töistä, elämästä ylipäätänsä.
Siitä olisi lyhyt askel siihen, että lepäämisestäkin tulisi ”projekti”.
Kaikki maailman data kun ei lisää ymmärrystä siitä, miten ihmisen olisi hyvä elää tässä maailmassa.
”Mieluiten olisin vaan rennon huoleton mutta ihan vitun terveellinen. Silleen, etten olisi takakireä. On aika vaikea ylläpitää tällaista. Mutta se on kuitenkin fakta, että mä meen crossfittiin tänään täältä baarista tän yhden pienen oluen jälkeen”, kertoi mediayrittäjä ja johtava millenniaalimenestyjä Ronja Salmi viime talven Image-haastattelussa.
Wellnessin aallot vaikuttavat Grenmanin mukaan myös kauneusihanteisiin. Jos 90-luvun ihannoitiin anorektista Kate Mossia ja 2000-luvun fitness-buumeissa rasvatonta lihaksekkuutta, nyt ihannekeho on autenttinen, balanced ja hyvinvoiva. Rasvaakaan ei tarvitse pelätä, se on vain merkki siitä, että osaa nauttia elämästä.
New Yorkerin toimittaja Jia Tolentino kirjoittaa Trick Mirror -esseekirjassaan, että nykyajan naisten elämä on loputonta tasapainottelua toisaalta optimaalisen ihannevartalon ja toisaalta optimoidun huolettomuuden välillä, jossa elämäntyyli näyttää ulospäin nautiskelevalta lomailulta, #vacay.
Uusi ihannekeho, samalla tavalla kuin uusi ihanneihokin, on huolehdittu niin hyvään kuntoon, että sitä voi kantaa huolettomasti.
Haaste on vain siinä, että autenttisen hyvinvoinnin eteen voi joutua työskentelemään kellon ympäri.
No excuse, niin kuin Youtuben workout-videoissa sanotaan.
Aloittaa voi vaikka asunnon lattialta. Viime aikoina olen katsonut 23-vuotiaan saksalaisen fitness-malli Pamela Reifin videoita. Reifin somekanavilla on miljoonia seuraajia.
Instagram-kuvissaan Reif näyttää elävän täydellistä lomailuelämää. Monet hänen treeni-videoistaan ovat eri kehonosille täsmäsuunnattuja alle vartin no equipment -mikro-treenejä, joita voi tehdä missä ja milloin vain.
Videoissa ei ole ylimääräistä tsemppipuhetta. Ainoastaan ilmeetön fitness-influensseri, joka tekee tarkkaan aikataulutettuja liikesarjoja sponsoroiduissa treenivaatteissaan, joiden laadukkaat materiaalit hohtavat ja paljastavat Reifin rasvattoman lihaksekkaan kehon, ikään kuin pelkästään tämä vartalo riittäisi itsekontrollin motivaatioksi.
Harjoitukset ovat raskaita ja niin yksitoikkoisia, ettei keskittymiskykyni riitä edes kymmenen minuutin treeniin, vaan jätän videon katselemisen kesken ja alan tehdä jotain muuta, ja tunnen laiskuudesta syyllisyyttä.
Vähemmistöaktivismina alkanut kehopositiivisuus on kasvattanut mediakuvastossa näkyvien vartaloiden kirjoa. Kehopositiivisuus korostaa lempeyttä ja rakkautta omaa kehoa kohtaan. Ajattelutapa on valtavirtaan levittäydyttyään myös muuttanut tapaa, jolla treenauksesta puhutaan naistenlehdissä ja sosiaalisessa mediassa.
Se, mikä on aiemmin ymmärretty ”kauneustyönä”, on nyt self-caree, self-lovee, ansaittua aikaa itsensä kanssa, jopa jonkinlaista sielunhoitoa.
”SoulCycle is way more than a workout, it’s a sanctuary. A safe space to ride through whatever you’re facing, celebrate your accomplishments, and sweat it all out on the bike. Emerge feeling stronger, like the best version of yourself-because moving your body changes your soul.”
Näillä sanoilla itseään mainostaa amerikkalainen Soulcycle-ketju, jonka saleilla pääsee harrastamaan ohjattua spinningiä.
Pian avautuvasta kauppakeskus Triplasta löytyy puolestaan Soul Streets, jossa kuntosalit ovat samassa kerroksessa yksityisten lääkärikeskusten kanssa. Ympyrätalon apteekkiin on tänä syksynä avattu ”kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin” keskittynyt 360°-tila, jossa järjestetään joogaa ja pilatesta. Tavallaan ollaan palattu antiikin ihanteisiin, jossa sielu ja ruumis ymmärretään yhtenäisenä kokonaisuutena.
Keväällä 2018 Twitterissä trendasi Hesarin lanseeraama #liikunkoska-kampanja, jossa ihmiset kertoivat sitä, mikä saa heidät liikkeelle, jos työssä jaksamista ei lasketa. Syissä hehkutettiin lähinnä mahtavia fiiliksiä, joille ei löydy vertoja mistään muualta.
Julkisissa keskusteluissa ylistetään body lovea, mutta fitness-bisneksen algoritmit pelaavat alhaisempiin haluihin vetoavilla panoksilla. Treenivideoita katsottuani minulle aletaan mainostaa sosiaalisessa mediassa yhä aggressiivisempaan kehonmuokkaukseen yllyttäviä 30 days fat burning flat ab sexy booty challenge -ohjelmia. Jaaha!
Hiit-treeni lähestyy loppurutistustaan. Kun vaihtelen juoksumaton tehoja, huomaan, ettei laite enää reagoi nappien paineluun. Vauhti hidastuu, ja yhtäkkiä tajuan juoksevani vain oman kehoni painolla, vaikka ohjaaja huutaa, että nyt pitäisi juosta ”NIIN KOVALLA TEHOLLA KUIN PYSTYY!”
Daruden Sandstorm soi. Toivon, ettei ohjaaja huomaa, että mattoni on tiltissä. Jatkan juoksemista ja nappien hakkaamista. GREAT WORKOUT! GREAT WORKOUT! lukee juoksumaton näytöllä.
”Brittiläinen sosiologi Anthony Giddens ennusti jo 1990-luvun alussa, että perinteiden jälkeen tulevat riippuvuudet. Sigmund Freudin versio samasta oli, että uskonnon vaihtoehto on neuroosi”, kirjoittaa Oskari Onninen koulutettujen millenniaalien ahdistusta käsittelevässä artikkelissaan Tarpeettomia ihmisiä Long Playssa.
Jutun mukaan nuoret aikuiset pakenevat sisäistettyjä kulttuurisia paineita pakkomielteiseen liikuntaan.
Treenaus on aikamme terveellisin huume, johon koukuttumiseen kannustetaan. Kai se on hyvä, että uudet sukupolvet addiktoituvat treenaukseen eivätkä alkoholiin? Silti tuntuu puistattavalta, että terveellisyys muuttuu joksikin #sobercuriosity -elämäntapaprojektiksi, joka vaikuttaa kaikesta fiilistelystä huolimatta lähinnä tähtäävän maksimaaliseen jaksamiseen työelämässä. Tai ainakin kehittymiseen omassa lifestyle-projektissa, jonka päämääränä on yksilöllinen ylevöityminen.
Ranskalaisfilosofi Jean Baudrillard kirjoitti jo 70-luvulla siitä, että nautinnon korostaminen ja kehon fitness-palvonta ovat pääoman vapaalle virtaukselle suotuisia asioita. Keho emansipoidaan kapitalismissa vain siksi, että sitä voitaisiin hyväksikäyttää uusilla, entistä joustavimmilla tavoilla.
Kehopositiivisuus ei aina lisää tyytyväisyyttä omaan ulkonäköön. Useiden kyselytutkimusten mukaan ulkonäköpaineet ovat vain kasvaneet ja koskettavat yhä nuorempia. Oikeus tuntea itsensä kauniiksi muuttuu äkkiä vaatimukseksi kauneuden ylläpidosta, jotta itseään voisi rakastaa.
Tuoreessa Ulkonäköyhteiskunta-hankkeessa tutkittiin ulkonäköä pääomana 2000-luvun Suomessa. Laajan tutkimuksen tekemisessä mukana ollut taloussosiologian dosentti Outi Sarpila selventää, että ulkonäkötyö on tabu, josta ei puhuta. Ei, vaikka nykytyöelämässä yhä useammissa ammateissa odotetaan entistä enemmän esteettistä työtä.
”Paineet kytkeytyvät työelämän muutokseen ja kapitalismiin. Kehoon pitää panostaa, jotta täyttäisi ulkonäkövaatimukset”, Sarpila selventää.
Voi käydä niinkin karusti kuin Ilta-Sanomien otsikossa: ”Alex, 23, treenasi itselleen unelmakropan, mutta oli onnettomampi kuin koskaan: ’Käytin itseni parantamista pakokeinona omasta elämästäni.’”
22-vuotias Youtube-tähti Veronica Verho kertoo ”mun tie treenaamiseen” -videossaan alkaneensa käydä salilla, koska oli nähnyt kuvan itsestään ja järkyttynyt tajutessaan, ”miten huono olo” hänellä oikeastaan on kehossaan. Havahtumisen jälkeen Verho alkoi treenata Helsinki Core Trainers -bootcamp-salilla ja nyt hän surauttaa joka aamu proteiinipirtelön ja ravaa ”corella” ja PT-tapaamisissa Apple Watch ranteessa. Nyt on vihdoin ”hyvä olo mun kehossa”. Hyvän fiiliksen tunnistaa Verhon mukaan siitä, että tulee otettua paljon selfieitä.
”Ja päivän ensimmäinen -mindfulnessharjoitus olikin siinä!” huutaa ohjaaja. EDM-jumputus vaihtuu dramaattiseksi tv-visailumusiikiksi.
Ohjaaja heittää lopuksi treenaajille pieniä pyyhkeitä, jotka tuoksuvat kurkkupastilleilta tai joltain toksiselta pesuaineelta. Jään haistelemaan pyyhettä.
Salille tullut pariskunta pyyhkii hikeä ja hymyilee toisilleen ”huhuh selvittiinpä siitä” -ilmeellä. Laatuaikaa ja suhdetta lujittava seikkailu arjen keskellä. Fitness-beibet asettuvat peilin eteen ja ottavat erilaisia asentoja.
”Otanks mä kuvan susta?”
”Joo, ootas hetki.” sanoo toinen ja asettelee hiuksiaan erilaisiin asetelmiin.
”Otanks mä sellasen kuvan, missä toi teksti näkyy?”
Tekstissä lukee WE SWEAT TOGETHER!
”Joo ota. Ota pari.”
”Mä otan.”
”Sendi, jos joku niist onnistu. Mä otan pari viel ite peilin kautta”, nainen sanoo ja menee peilin eteen muikistelemaan. Treenin jälkeen on aivan lätyskä ja stimulaatiosta väsynyt olo. Jos tämän ottaisi tavaksi, kuolemattomuus olisi vain välivaihe #minunfitnessmatkallani.
Sen sijaan ostan sarjakortin kaupungin urheiluhallien ryhmäliikuntaan. Saan treenata askeettisessa salissa eri-ikäisten kehojen keskellä hienhajuisessa ja sosialidemokraattisessa tunnelmassa. Treenit ovat hauskoja ja tehokkaita, mutta brändäys loistaa poissaolollaan. Utopia voisi näyttää myös tällaiselta.
Kolme viikkoa testauksen jälkeen TRIB3-sali häädettiin taloyhtiöstä maksamattomien vuokrien takia ja ilmoitti jatkavansa myöhemmin uusissa tiloissa.
Juttua varten on myös haastateltu väitöskirjatutkija Erica Åbergia.
