Sade on luksusta, johon meillä kaikilla on varaa

Sade Adun äänellä voisi levyttää mitä vain. Kirjoitus on osa Ylioppilaslehden Kulttuuriklassikko-sarjaa.

T:Teksti:

|

K:Kuva: Jaakko Suomalainen

Joillain vain on sellainen lauluääni. Ääni, joka muuntautuu aaltoliikkeestä lihaksi, tarttuu kuulijaa korvista ja pakottaa kohdistamaan kaiken huomion itseensä. 

Sellainen kuin tammikuussa 60 vuotta täyttäneellä Sade Adulla, brittiläisen pehmosoul-yhtye Saden ikonisella laulajalla on. 

Hänen äänellään voisi levyttää Hesburgerin mainosjinglen, ja kappaleeseen tulisi heti jokin selittämätön, transsendenttinen ulottuvuus. Tai lukea VR:n kuulutukset, eikä kukaan enää välittäisi myöhästyneistä junista. 

Se on ääni, jonka turvin nelihenkinen Sade-yhtye on myynyt kansainvälisesti yli 75 miljoonaa albumiyksikköä, joiden soidessa maailmaan on luultavasti tehty yli 75 miljoonaa vauvaa. 

Ainakin intohimoisesti vinyylejä keräilevä näyttelijä ja DJ Elijah Wood kertoo eräässä haastattelussa yhtyeen olevan hänelle mieluisinta rakastelumusiikkia, ja minä ymmärrän häntä täysin.

Kolmannella Sade-albumilla Adu laulaa ehkä kauniimmin kuin koskaan urallaan. Upealla Stronger Than Pridellä (1988) hän ja muu yhtye hyödyntävät äärimmilleen erästä musiikin kultaista sääntöä: ratkaisevimpia ovat ne nuotit, jotka jätetään soittamatta. 

Se on tyylikäs, joskin vaativa soittofilosofia. Mitä enemmän sovituksesta riisutaan pois, sitä pienemmät yksityiskohdat saavat merkitystä ja joutuvat syyniin. ”Vähemmän on enemmän”, kuten lattea sanonta kuuluu. 

Mutta totta se on: onhan Sade enemmän kuin Miljoonasade.

Yhtyeen musiikin lisäksi minimalistiseksi voi kutsua myös sen suhdetta julkisuuteen. 

Sade Adu ei ole ollut missään vaiheensa uraansa innokas antamaan haastatteluja, eikä häntä voisi kuvitellakaan Instagramiin jakamaan seuraajilleen arkeaan tai Twitteriin rakentamaan henkilöbrändiä. 

Elämme mediaekshibitionismin aikaa ja Sade on yhtye, joka kieltäytyy pelaamasta tämän aikakauden säännöillä. Se on mukavan tervettä vastarintaa. 

Kuten sekin, että Adu on toistuvasti kieltäytynyt rahakkaista yhteistöistä megaluokan räppäreiden, kuten Jay-Z:n, Draken ja Kanye Westin kanssa. Im glad Sade turned down a duo with Kanye West. She has class, sanoo eräskin YouTube-kommentoija.

Siinä missä Kanye on monimuotoinen, monikanavainen taiteellis-yhteiskunnallis-viihteellinen performanssi ja esimerkiksi Apulanta on bändin lisäksi brändi, jonka nimellä myydään sähkösopimuksia ja uistimia, Sade tyytyy tekemään musiikkia ja keikkoja. 

Eikä niitäkään tule liukuhihnalta. Edellinen Sade-albumi Soldier of Love ilmestyi vuonna 2010 ja sen edeltäjä vuonna 2000 – siis pop-ajassa laskettuna ikuisuus sitten. 

Ehkä eniten Sadessa kiehtova piirre on se, kuinka yhtyettä kuuntelevat sujuvasti sekä Radio Novan että Pitchforkin kohdeyleisöt. Jokin yhtyeen kappale saattaa yhtä hyvin alkaa soida Prisman juustohyllyllä tai luksusbrändin muotinäytöksessä Pariisissa.

Voisiko Sade tuoda meidät yhteen eriytyvässä yhteiskunnassa, jossa tarvitsemme yhä enemmän sosiaalista liimaa toisistaan etääntyvien kansansirpaleiden välille? 

En tiedä ketään toista artistia, joka olisi yhtä ihanteellisesti matalana ja korkeana pidetyn kulttuurin leikkauspisteessä, toinen jalka eliitissä ja toinen kansan syvissä riveissä. 

Sade on kuin Fiskarsin sakset tai Leviksen farkut. Samaan aikaan laatudesignia ja hienostelematonta arkea. Sade on ajaton ja ajankohtainen, ajassa kiinni ja ajan ulkopuolella.

Saden musiikki on niin pehmeää kuin röyhkeääkin. Sen tunnetuimman hitin Smooth Operatorin keskelle on ujutettu perätysten pitkät basso- ja saksofonisoolot. Populaarimusiikin kirjoittamattomissa säännöissä uskoakseni painotetaan, että näin ei saisi tehdä missään olosuhteissa.

Yhtye on inspiroinut lukuisia 2000-luvun R&B-artisteja – Drakella on kaksi Sade–tatuointia – mutta se on introvertissa vetäytyneisyydessään ja hienostuneine sanoituksineen toisaalta myös nyky-R&B:n täydellinen vastakohta.

Hieman yllättävämpi inspiraatio Saden musiikilla on ollut suomalaiseen nimistöön.

Sade yleistyi maassamme etunimenä vähitellen 1980-luvulla, kun yhtye teki läpimurtoaan maailmalla. Eikä ihme, olihan nimellä myös kasarivanhempia kovasti viehättänyt luontoaiheinen merkitys.

Nimen taivuttaminen suomen kielellä onkin muuten mielenkiintoista: täkäläinen Sade voi taivuttaa nimensä genetiivissä joko muotoon Sateen tai Saden riippuen siitä, onko nimi ensisijaisesti viittaus luonnonilmiöön vai artistiin.

Ja kun nämä nimen kaksi puolta kohtaavat The Sweetest Taboon musiikkivideolla Sade Adun tuijottaessa haikeasti sadetta ikkunasta, siinä on jotain uskomattoman kaunista ja merkityksellistä.

***

3 x mi-mini-minimalismi

František Kupkan myöhäistuotanto (1930–57)

Mitä pidemmälle abstraktin taiteen pioneerin František Kupkan ura eteni, sitä minimalistisempia maalauksista tuli. ”Kolmas ulottuvuus on valhetta”, Kupkalla oli tapana sanoa. Hylättyään realismin ja figuratiivisuuden Kupka yritti välittää ideoita, tunteita ja uskomuksia pelkillä viivoilla, muodoilla ja väreillä.

Abstrakti maalaus vuodelta 1930 on jonkinlainen minimalismin huipennus: jyrkkä kolmen mustan viivan ja valkoisen taustan kontrasti; geometrinen abstraktio vietynä äärimmilleen. Ihminen on menettänyt keskeisyytensä, humanismin sievistely on tuhottu. Jäljellä on katseen välittömästi vangitseva, melkein okkultistinen kuvio. Geometria on pyhä. PT

Kuolemaantuomittu on karannut (1956)

Robert Bressonin Kuolemaantuomittu on karannut on vankilapakoelokuva, joka paljastaa loppuratkaisun jo nimessään mutta onnistuu silti luomaan lähes sietämättömän jännittävän tunnelman vankilan selliä ja seiniä kuvatessaan. Dialogia on hyvin vähän. Ääniraita koostuu vankilan äänistä, joista muodostuu musiikkia: muuta vankilassa ei ole. Äänet korostavat kuvia. Bresson kuvaa niin, ettei mitään ole liikaa: kun on tarve näyttää reaktio johonkin sellin ulkopuolella tapahtuvaan, kuvataan vangitun kasvoja. Leikkaus ulkopuolelle olisi turha. Loppu on suuri vapautuminen. Olemme kaikki kuolemaantuomittuja. PT

E2E4 (1984)

Joulukuussa 1981 saksalainen krautrock-säveltäjä Manuel Göttsching vetäytyi kotistudioonsa ja äänitti kertaistumalta elämänsä tärkeimmän levyn. Lopputulos on tunnin mittainen minimalistinen taideteos – hervottoman pitkä yhtenäinen kappale, joka kietoo kuulijansa hypnoottis-synteettiseen kahden soinnun luuppiin. Se kuulostaa alusta loppuun täysin samalta ja ei lainkaan samalta; kappaleessa tapahtuva variaatio on niin minimaalista, että kun mukaan tulee yksikin uusi ääni, keskittyneen kuulijan maailma tuntuu räjähtävän. Teknon esiasteeksi usein tituleerattu E2–E4 on kuuntelijalleen tulikoe, sietokyvyn rajoja orgastisesti venyttävä transsi.  SS