Essee: Eeva Kilven Tamara on romaani, jonka kanssa voi alkaa pysyvään suhteeseen

Tamara on lihallisen ilon juhlaa ja rakkausfilosofiaa. Kirjoitus on osa Ylioppilaslehden Kulttuuriklassikko-sarjaa.

T:Teksti:

K:Kuva: Jaakko Suomalainen

Silloin tällöin löydän kirjan, jonka kanssa alan pysyvään suhteeseen. Se edellyttää, että teoksen yksittäinen lausekin voi kohota todemmaksi ja kauniimmaksi kuin todellisuus itse. Eeva Kilven romaani Tamara (1972) on minulle sellainen.

”Ole minulle lepo”, on lause, joka viimeisimmällä lukukerralla puhutteli minua eniten.

Tamaraa voi lukea monella eri tavalla. Jaan tässä esseessä omani.

Edellä siteeratun ”eettisen imperatiivin” sisältämä rakkauskäsitys on jotain muuta kuin se rakkaus, josta melkein jokainen suomalainen pop-artisti on laulanut huumevertauskuvin. Se on jotain muuta kuin ekstaattista ja koukuttavaa, pakkomielteisesti omistavaa rakkautta.

Tamaran seksuaalisesti aktiivinen nimihahmo kohautti suomalaista kirjallisuuskenttää Mirdjan ja Sonja O:n välissä. Kilven neljättä romaania kuvataan usein poikkeuksellisen eroottiseksi teokseksi – jopa pehmopornoksi. Aistillisuuden kuvaus ei kuitenkaan ole siinä itseisarvoista. Kirja on ennen muuta syvällinen ja herkkä tutkielma rakkaudesta ja rakkaudentarpeesta.

Rakkaus taiteen aiheena on ikuinen, tyhjentymätön ja universaali. Silti siitä kirjoittaessa sortuu helposti abstraktiin käsitteellisyyteen, kliseisiin ja melodramaattisuuteen. Konkreettisuus ja arkisuus taas latistavat sitä: kaikkein suurimmasta tunteesta tulee reissuja huonekalukauppaan ja lusikoiden jakoa.

Eeva Kilven rakkauskuvaus on jotain muuta. Se on yhtä aikaa ruumiillista ja älyllistä, alkukantaista ja ylevää. Tamara on juonellisuuden sijaan esseistinen.

Ehkä siksi Helsingin Sanomien silloinen kirjallisuustoimittaja (myöhemmin kulttuuritoimituksen esimies) Pekka Tarkka piti teoksen pohdiskeluja lihallisesta vuorovaikutuksesta ”teoreettisina” ja kirjoitti siitä ilkkuvasävyisen kritiikin. Tarkka kertoo tuoreessa Onnen Pekka -muistelmassaan, että Kilpi lähetti lehteen kiivaan vastineen, jota ei julkaistu. Kirjailija tosin taisi ennakoida nuivanpuoleista vastaanottoa jo Tamarassa:

”Ei kirjailija käsittääkseni koskaan rakenna tyhjästä, hän rakentaa itselleen sillä hetkellä merkitsevimmistä aineksista – – jos tulos on hyvä, ei siihen ole kellään mitään sanomista. Se on kaiken kritiikin ulkopuolella, niin kuin todella merkitsevät teokset ovat. Niiden nimilehdelle pitäisi painaa sanat: Ei kriitikoille.”

Olen eri mieltä kuin Tarkka.

Liki puoli vuosisataa julkaisunsa jälkeen Tamara tuntuu ajankohtaiselta tai oikeastaan raivoisalta vastineelta ajallemme. Se on vain väkevöitynyt, sillä se ennakoi niitä kiihtyviä yhteiskunnallisia ja ideologisia virtauksia, jotka vaikuttavat kaikkeen − jopa ihmissuhteisiin ja rakkauteen.

Kuten useat muutkin Kilven tuon aikakauden teokset, Tamara käsittelee yksinäisen naisen elämää ja roolia perhekeskeisessä yhteiskunnassa. Näille kuvauksille tuntuu olevan edelleen tilausta, sillä Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ja Saara Turusen Sivuhenkilö ovat olleet viime aikojen puhutuimpia kirjatapauksia.

Tamaran hahmossa on paljon samaa kuin sukupolvemme harhailevissa, itseään ja tarkoitustaan etsivissä taiteellisissa esikuvissa Ultra Brasta Erkka Mykkäsen esikoisromaaniin ja Johannes Ekholmin luomuksiin (tosin aina kun näitä helsinkiläisen luovan luokan teoksia julistetaan sukupolvikokemuksiksi, jätetään mainitsematta, että sukupolvikokemusta eletään todeksi myös maakuntien lähiöissä ja vuokrakomplekseissa, kouluttamattomien, työttömien sekakäyttäjien ja todella näköalattomien keskuudessa).

Tamara etsii suurta rakkautta ja on seksisuhteessa usean eri miehen kanssa, mutta tulee aina hylätyksi. Rakkaudelta hän etsii ennen muuta eheyden kokemusta, validointia yhteiskunnassa, jossa parisuhde on asetettu normiksi.

”Hän kaipaa elämäänsä peruskokonaisuutta, jota voitaisiin nimittää myös identiteetiksi muotiterminologian mukaisesti, mutta joka on aivan liian kapea ja staattinen käsite tapahtumalle, joka merkitsisi hänen minuutensa eheytymistä, rakkauden, sukupuolisuuden ja jatkuvuuden yhdistymistä, tätä aikuisuudelle ominaista perusturvallisuuden elämystä.”

Yksilökeskeinen ja myöhäiskapitalistinen kulttuuri luo illuusiota, että elämä on kontrolloitavissa itseään optimoimalla. Sinkkuus voi tuntua häpeälliseltä kriisiltä, henkilökohtaiselta epäonnistumiselta − siitä huolimatta, että toisen ihmisen tunteet ovat alue, jolle hallintamme ei ulotu.

Tamara hakee jatkuvuuden tunnetta elämälleen muodostamalla suhteen invalidisoituneeseen ja seksuaalisesti kyvyttömään mieheen, teoksen kertojaan, jonka kanssa hän jakaa rikkaan henkisen maailman.

Tamara ja kertoja voidaan tulkita yhden ja saman henkilön kahdeksi eri puoleksi. Teoksen loppu, heidän rakastelukohtauksensa antaakin ymmärtää, että rakkauden ei tarvitse olla kahden ihmisen välistä, vaan eheyden ja levon voi löytää itsestä (kuulostaa kliseiseltä, mutta kliseilläkin on totuusarvonsa).

Mitä lepoon tulee, Kilven teokseen on kirjoitettu selvästi, että rakkaus on mahdollinen turvasatama tehokkuuspaineiden ulkopuolella. Turvattomassa ja epävarmassa maailmassa rakkaus on suorittamisesta vapaa alue ja kuuluu kaikille.

”Mutta ihminenhän hyväksytään vain silloin kun hän on nuori, terve ja tuottava, kaikki mikä poikkeaa tästä on liikaa ja tiellä; vain rakkaus ylittää tämän säännön joskus.”

***

Love hurts: Kirjoja kipeästä rakkaudesta

Rakastuneen kielellä (1977)

Kirjallisuudentutkija Roland Barthes tekee rakkaudelle diskurssianalyysin ja saa lukijan toivomaan, ettei koskaan joutuisi kokemaan tuota raastavaa draamaa ja tunnemyrskyä. Rakastunut ihminen esiintyy fragmenteissa koomisena hahmona, joka ylitulkitsee kohteensa jokaista elettä tätä kuitenkaan ymmärtämättä. ”Rakkaus kuluttaa minut, olen väsynyt… Rakkaus sähköistää minut, olen äkkiä hyvin energinen.” Olen lukenut Barthesin kirjan niin monesti, että olen oppinut tunnistamaan ihastuneisuuden tunteeni lähinnä siitä, että huomaan ottavani kirjan hyllystä esiin. ISH

Kuolema Venetsiassa (1912)

50vuotias kirjailijakuuluisuus ei saa sanoja paperille Münchenissä ja lähtee Venetsiaan Thomas Mannin klassikossa. Siellä hän näkee noin 14-vuotiaan pojan, joka on ”täydellisen kaunis”. Pojan kauneus vapauttaa miehen, mutta vähitellen etärakastus muuttuu pakkomielteeksi. Mies seuraa poikaa lopulta kaikkialle. Mies ei yritä puhua tai koskettaa, vain katseet kohtaavat. Samalla kolera leviää kaupunkiin; mies saa tietää asiasta, mutta päättää jäädä. Rannalla katseet kohtaavat viimeisen kerran, ja mies kuolee. Platonin Faidros mainitaan, taustalla vaikuttavat Freud ja Nietzsche. 77 sivua, joista ei poistaisi sanaakaan. PT

Bluets (2009)

Maggie Nelson tunnetaan parhaiten viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Argonautit-teoksestaan. Vielä suomentamaton Bluets koostuu 240 proosarunosta ja esseepätkästä, joista osa on sitaatteja muilta kirjailijoilta ja filosofeilta. Tekstit kertovat kaipauksesta, rakkaudesta, seksistä, menetyksestä, yksinäisyydestä, masennuksesta, surusta ja tunteiden hoitamisesta päihteillä. Puhujan masennuslääkkeet tulevat sinisissä pillereissä. Hän alkaa pakkomielteisesti tutkimaan sinistä väriä. Miksi, häneltä kysytään. Emme saa valita, mitä tai ketä rakastamme, hän haluaisi vastata. ISH