Politiikka on perseestä

Fyre-festivaali on kaikkien yhteinen naurun aihe. Nykypolitiikka muistuttaa sitä liian paljon.

T:Teksti:

K:Kuvat: Tiia Reijonen

Antti Rinne luotsaa sosiaalidemokraatteja, joilla oli todellinen visio viimeksi vuonna 1903: ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”

Antti Rinne luotsaa sosiaalidemokraatteja, joilla oli todellinen visio viimeksi vuonna 1903: ”Sosialidemokraattinen puolue Suomessa on kansainvälinen puolue: se tuomitsee kaikki kansojen etuoikeudet samoin kuin syntyperän, sukupuolen ja varallisuuden etuoikeudet sekä julistaa, että taistelun riistämistä vastaan tulee olla kansainvälisen samoin kuin riistäminenkin on.”

Tuhkakeskiviikko, paaston ensimmäinen päivä. Pään päälle siroteltu tuhka on katumuksen ja parannuksen vertauskuva.

Helsingin Apollo-klubille on kerääntynyt kokoomuksen glitter-puoli tai sen niin sanottu ”top heavy -osasto”, kuten toinen tilaisuuteen sivullisena tullut sanoo.

”Ole se muutos, jonka haluat nähdä”, lukee sekä taustanäytöllä että banderollissa. Kummassakin paistaa myös käsialamaisesti tyylitelty Liike Nytin logo.

Kahdeksan kuukautta olemassa olleen liikkeen vaalistartissa on kello 16 noin 60 ihmistä. Osalla on kädessä lasillinen kuohuvaa, jota tarjottiin heti aulassa. Ilmassa ei ole minkäänlaisen juhlan tuntua.

Hjallis Harkimo astelee lavalle. Yleisö antaa aplodit, jotka kuulostavat itse apatialta.

Ei ole Harkimokaan oma karismaattinen itsensä. Puheesta puuttuu ponne, vaikka Harkimo kuinka selittää, että hän on ”pannut tähän 200 000 omaa rahaa, kyllä minä olen tosissani”.

Harkimon puhe kestää vain muutaman minuutin. Hän ehtii jo antaa puheenvuoron Helene Auramolle, jonka on määrä esitellä Liike Nytin ”tiekartta” (anglismit ftw) vaaleihin. Mutta ennen kuin Auramo ehtii aloittaa, Harkimo palaa lavan keskelle.

”Sori mä unohdin”, Harkimo sanoo ja pyytää lavalle kaksi Liike Nytin ehdokasta. He kertovat lyhyesti, millaista kannattajakorttien kerääminen on ollut.

”On päässyt levittämään liikkeen sanomaa”, sanoo ehdokas Teija Makkonen hyvin lyhyessä puheenvuorossaan.

Ei aplodeja.

Auramo palaa lavalle ja aloittaa: ”Se että me ollaan oltu täällä alle vuoden ja saatu tällainen meno käyntiin on uskomatonta.”

Tiekartta esitellään lyhyesti, ja välissä Auramo sanoo pari kertaa niin kuin jokainen vähän tuhnuisia Powerpoint-esityksiä pitänyt on joskus sanonut: ”Mennään vaan siihen seuraavaan”, ”mennään tuohon seuraavaan slaidiin”.

Slaideissa kerrotaan, mitä Liike Nytin ”nettiparlamentti” on päättänyt eri aihealueiden sisällä alkaa edistää. Mukana on niin koulukiusaamisen lopettamista, yritystukijärjestelmän remontoimista kuin myös ay-maksujen verovähennysoikeudesta luopumista.

”Eipä tässä muuta”, sanoo Hjallis Harkimo lopuksi. Heti perään DJ Amanda Harkimo soittaa Haloo Helsingin ja JVG:n kappaleen Texas.

Pannaan kunnolla tuulemaan
Ei tultu tänne ennakkoluulemaan
Isken niin kuin hurrikaan

Liike Nytin verkkosivuilla luki ennen vaalistarttia, että ”räjäytetään systeemi”.

Joo.

Kuinka monta kertaa voi pettyä ennen kuin pettyä ei enää voi?

Järjestelmä pitäisi uudistaa, siitä on hyvin moni samaa mieltä. The Economist -lehti julkaisi vuoden ensimmäisinä kuukausina sarjan mielipidekirjoituksia, joissa pohditaan, miten demokratian voisi korjata. London School of Economicsin johtaja Minouche Shafik kirjoitti puolestaan helmikuussa Financial Timesissa, että populistit ovat oikeassa yhdessä asiassa: järjestelmän täytyy muuttua.

Sitten ovat populistit itse, kuten perussuomalaisten Matias Turkkila, joka väittää vaalivideollaan valheellisesti, että Suomi on kleptokratia ja (ei välttämättä valheellisesti) että asioiden täytyy muuttua.

Sitten ovat äänestäjät, kuten Helsingin yliopistossa kolmatta vuotta opiskeleva Baiar Kutal. Hän on ollut mukana perustamassa Fem-R-järjestöä (verkkosivujen mukaan Fem-R on ”feministinen ja antirasistinen kansalaisjärjestö, jonka tarkoituksena on lisätä rodullistettujen ääntä suomalaisessa yhteiskunnassa”), mutta eduskuntavaalit eivät kiinnosta käytännössä lainkaan.

Puolueet ne vasta tylsiä ovatkin, sanoo Kutal. Joidenkin kavereiden lähtö politiikkaan ja heidän puheensa sisäpiireistä ovat vain vahvistaneet epäluuloa puolueita kohtaan.

”On omat Whatsapp-ryhmät, Facebook-ryhmät, ja siellä käydään keskustelua, joka saattaa olla hyvinkin erilaista kuin mitä puolue antaa ulospäin itsestään”, Kutal sanoo.

Kutal kaipaa politiikkaan enemmän avointa keskustelua, enemmän suoraa demokratiaa ja ylipäätään sitä, että asioiden muuttamisessa kuunneltaisiin niitä, joita asia koskee.

Siis vähän niin kuin sitä, mitä Liike Nyt omalla tavallaan ainakin väittää yrittävänsä. Mutta ei Liike Nytkään kelpaa Kutalille. Hänelle se on jo valmiiksi valta-asemassa vaikuttavien valkoisten keski-ikäisten ryhmä, jota on vaikea nähdä mitenkään politiikkaa mullistavana liikkeenä.

”Ulkomaalaistaustaisena minulla on vähän fiilis, että minuun kohdistuvista asioista keskustelua käyvät jotkut muut. On muutamia maahanmuuttajataustaisia poliitikkoja, joilta kysytään meihin liittyviä asioita, mutta kun suurin osa meistä ei äänestä, niin sekin on vähän luotaantyöntävää”, Kutal sanoo.

Ylipäätään politiikasta puuttuu kokonaan keskustelu, jossa maahanmuuttajia pidettäisiin muuna kuin uhkana tai jonain varantona, josta Suomi voi hyötyä. Mitä jos heitä ajateltaisiin esimerkiksi ihmisinä, kysyy Kutal.

Voi olla, että joku poliitikko jossain näin tekeekin, mutta varsinaiseen keskusteluun sillä ei ole ollut vaikutusta. Politiikan ideoiden markkinapaikalla ei ole juuri mitään Kutalille sopivaa.

Ei ainakaan valtakunnanpolitiikassa. Kunnallisvaaleissa Kutal kertoo äänestäneensä, ja kaupunginvaltuustosta hänellä on enimmäkseen positiivinen kuva.

Kunnallisvaalit ovatkin ihmisten arjen kannalta tärkeimmät vaalit, ja erityisesti Helsingin kaupunginvaltuuston merkitys vain kasvaa. Tulevaisuus kuuluu entistä enemmän isoille kaupungeille ja metropolialueille, ja esimerkiksi Lontoon ja Pariisin pormestarit Sadiq Khan ja Anne Hidalgo ovat luvanneet tiivistää kaupunkien yhteistyötä brexitistä riippumatta.

Mitä sitten, kun usko ja toivo ovat menneet pois?

Mutta eduskuntaa tarvitaan myös. Kansallisvaltiot eivät ole katoamassa mihinkään, sanoo helmikuussa Demos Helsingin vieraana ollut avoimen vasemmistolainen toimittaja-kirjailija-ajattelija Paul Mason, joka oli Helsingissä puhumassa postkapitalismista.

”Yksi syy tälle on pelkästään se, että planeetan voimakkain kansallisvaltio on Kiina, ja se todella on kansallisvaltio. Kiina tarkoittaa kieltä, etnisyyttä ja valtavaa valtiota. Se käyttää teknologista suvereniteettia hyväkseen ja se pystyy halutessaan tekemään paljolti mitä tahtoo myös ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.”

Masonin mukaan vastaus Kiinan (ja Kiinan kommunistisen puolueen) ja populistien haasteeseen ”ei voi olla 1930-luvun kaltainen globaalin järjestelmän hajoaminen vaan järjestelmän uudelleenmuotoilu”.

”Uudelleenmuotoilua miettivässä pöydässä ei ole Greenpeacea, ei ammattiliittoja, ei uudenlaisia verkostoliikkeitä, siellä on kansallisvaltioita”, Mason muistuttaa.

”Tämän takia ainoa tapa järjestää globaali monenkeskinen järjestelmä uudelleen on se, missä asiasta kiinnostuneet kansallisvaltiot neuvottelevat keskenään ja löytävät tuloksen, joka on oikeudenmukainen kaikille.”

Ja siksi myös Suomessa tarvitaan eduskuntaa.

Mestari ja opetuslapsi, Jussi Halla-aho ja Matias Turkkila. Perussuomalaisilla ja äärioikeistolla on sentään visio: vääränväriset ihmiset pois Suomesta, niin luomme valkoihoisten onnelan. Niin ja (post)modernismi, mädätystä!

Kansanedustajat ovat viime aikoina vain tehneet kovin vaikeaksi uskoa, että Arkadianmäellä tehtäisiin mitään järkevää tai arvokasta. Baiar Kutal ei voinut uskoa, että eduskunta hylkäsi Maksuton toinen aste -kansalaisaloitteen muotoseikan vuoksi.

Sen lisäksi kevääseen mahtui koko sote-sopan huipennus, kun Juha Sipilä (kesk) marssi vihdoin Sauli Niinistön (kaik) luo ja esitti hallituksen eronpyynnön.

Sekoilun lomassa ehdittiin tehdä kunnolla hallaa suomalaiselle parlamentarismille, kuten kansanedustaja Jyrki Kasvi (vihr) näki Twitterissä: ”Kokoustekninen kikkailu sote-valiokunnan asiantuntijakuulemisen torppaamiseksi ei ole kunniaksi suomalaiselle parlamentarismille.”

Tutkijatohtori Johanna Vuorelma Tampereen yliopiston tutkijakollegiumista mietti hänkin samaa Twitterissä: ”Politiikan oikeutus alkaa olla kohta niin vaakalaudalla, että tilanne voi johtaa laajempaan epäluottamukseen poliittista järjestelmää kohtaan. Kansanedustajat ovat vastuussa paitsi lakien säätämisestä myös siitä, että luottamus demokratiaan pysyy vahvana.”

Vuorelman mukaan ”sote-uudistus on hirveän hyvä esimerkki parlamentaarisen edustuksen heikkoudesta”.

Tilanne on jotakuinkin tämä: kaikista puolueista löytyy laaja yhteisymmärrys, että sote-uudistus pitäisi tehdä ja sen tavoitteista ollaan samoilla linjoilla, mutta eduskunnalle annettu esitys ei täytä lopulta yhtään niistä tavoitteista, joita sille on asetettu.

”Miten voi olla, että kun lähtökohta uudistuksen tarpeellisuudelle on noin hyvä, niin malli, jota tarjotaan, on ihan jotain muuta?” ihmettelee Vuorelma.

Vastaus on Vuorelman mielestä se, että taustalla ovat jotkin muut kuin kansalaisten intressit.

Noin kymmenen prosenttia kansalaisista käyttää valtaosan sosiaali- ja terveydenhuollon resursseista.

”Jos lähtökohta on, että sote-uudistusta tehdään huono-osaisten hoitoketjujen ja hoidon parantamiseksi ja resurssien viisaamman käytön vuoksi, valinnanvapaus ja maakunnat eivät kumpikaan ole vastauksia”, Vuorelma sanoo.

Vuorelman mukaan politiikan tavoitteiden, ehdotusten ja kansalaisten intressien katkos oli sote-sopassa ”hirveän ilmeinen”.

”Se vähentää luottamusta politiikkaan. Kelle sitä edes tehdään?”

Niin sanottua valinnanvapautta perusteltiin usein yritysten kannalta sillä, että se synnyttäisi uutta liiketoimintaa. Vuorelman mielestä tämä on aivan perusteltu näkökulma, jos samaan aikaan luovutaan kustannussäästöargumentista. Silloin ei myöskään puhuta enää huono-osaisista.

Sote-soppa on vain yksi kysymys, jossa tarkastella edustuksellisuuden toteutumista. Vuorelman mukaan edustuksellisuus ei kytkeydy kunnolla tämän hetken politiikkaan, vaaleihin, politiikan uutisointiin eikä siitä käytävään keskusteluun. Se on iso ongelma.

Tiedostamattomina ideologiat elävät meissä ja tiedostamattomina ne ottavat meistä vallan.

Äänestäjistä puhutaan kuluttajina. Mitä heille tarjotaan? Vaihtoehdot tarjoillaan ennen vaaleja pahimmillaan niin, että puoluejohtajat esittävät viiden minuutin linjapuheen.

”Silloin jää aina kertomatta se, että kansalaisilla on todella kysymyksiä, joiden he haluaisivat tulevan edustetuksi politiikan kentällä. Viiden minuutin retoriikalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten eri intressiryhmät hyötyvät tehdystä politiikasta”, Vuorelma sanoo.

Vuorelma toivoo politiikan journalismiin demokratiakäsityksen palauttamista.

”Sitä, että se on muutakin kuin hevoskilpailu, jossa puolueet laitetaan ravaamaan keskenään.”

Politiikan journalismin kielikuvat ovat vahvasti urheiluselostuksen puolella.

”Pointtina on useimmiten kilpailu eikä se, miten edustuksellisuus toteutuu, kun hallitusta muodostetaan. Se on jäänyt hallituksesta toiseen usein epäselväksi: mitä intressiryhmiä otetaan huomioon? Ketkä pääsevät vaikuttamaan?”

Tämänhetkisessä keskustelussa hämärtyy se, kenen etuja kulloinkin ajetaan. Siksi kannattaisikin kysyä useammin, mitä ryhmiä tämänkertainen uudistus hyödyttää.

Kokoomuksen vaalilause on ”Luotamme Suomeen”. Se on jälleen asioiden hämärtämistä, Vuorelma sanoo.

”Kun puolue sanoo ajavansa kaikkien suomalaisten asiaa, se ei voi todellisuudessa niin tehdä. Ikään kuin yksi puolue voisi edustaa koko maata. Se ei ole mahdollista kuin jossain hyvin keskitetyssä järjestelmässä, mutta tämänkaltainen retoriikka antaa ymmärtää, että tässä on puolue, joka on yhtä kuin valtio.”

Tiedostamattomina ideologiat elävät meissä ja tiedostamattomina ne ottavat meistä vallan.

Kylmän sodan päätteeksi liberaalin demokratian piti olla ideologioiden loppu, mutta tosiasiassa ideologiat menivät vain arkkuun piiloon, kun erityisesti vasemmistopuolueet hakeutuivat poliittiseen keskustaan.

Joku olisi voinut huomauttaa jo 90-luvun alussa – ja varmaan huomauttikin, mutta kuuroille korville – että liberaali demokratia on historiallisesti katsottuna oksymoron. Liberalismin kannattajat olivat alun perin demokratiaa vastaan, sillä kun on tapana muuttua väkijoukkojen tyranniaksi.

Liberaali demokratia on sisäisesti ristiriitainen ideologia, ja populistien ja äärioikeiston nousun myötä se paljastuu nimenomaan siksi, mitä se on. Samalla kuitenkin muut ovat aivan yhtä ideologisia. Oikeistopopulistien on turha yrittää päästä sanaa karkuun. 

”Ideologiat näkyvämmäksi on sen kuuluttamista, että tuotaisiin julki, ketä minkäkin puolueen politiikka hyödyttää. Puolueilla pitäisi itsellään olla selkeä näkemys siitä, kenen asiaa edistetään”, Vuorelma sanoo.

Niin kauan kuin näkemystä ei ole, populistien (valheelliseen) sanomaan on vaikea vastata paremmalla sanomalla. Visiot puuttuvat kaikilta muilta paitsi oikeistopopulisteilta ja äärioikeistolta.

Toimittaja-käsikirjoittaja Riku Siivonen kirjoitti aiheesta kolumnin Ylelle vuoden alussa, mutta samaa tarinaa on kerrottu kansainvälisessä mediassa jo aiemmin. Esimerkiksi aktivisti Lorenzo Marsili kirjoitti Al-Jazeeran verkkosivuilla viime elokuussa, että ”äärioikeistolla on utopia. Mikä on meidän vastaava?”

Väitöskirjatutkija Timo Harjuniemi Helsingin yliopistosta huomauttaa, että 1800- ja 1900-luvun vaihteessa suurina kansanliikkeinä syntyneet puolueet ovat nykyisin lähinnä vaalien alla aktivoituvia kampanjaorganisaatioita.

”Olemassaolo tuntuu perustuvan siihen, että ihmisiltä haetaan legitimiteetti muutaman vuoden välein puoluetukea varten. Organisaation ylläpitämisestä on tullut itseisarvo. Siitä ovat syntyaikojen suuria sosiaalisia muutoksia hakeneet kansanliikkeet kaukana”, Harjuniemi sanoo.

Johanna Vuorelma lisää, että politiikan tutkimuksessa puhutaan paradoksista: samaan aikaan kun puolueet ympäri Eurooppaa ovat lähentyneet valtiota, niiden oikeutus kansalaisten silmissä on heikentynyt.

”Luottamus puolueisiin on ollut useamman vuosikymmenen tosi heikkoa, aina 80-luvun alusta asti. Samoista ajoista asti äänestysvilkkaus on ollut laskussa, ja joissain vaaleissa äänestysprosentti on jo alle 60. Tilanne alkaa kriisiytyä demokratian näkökulmasta”, Vuorelma sanoo.

Politiikka on kuin Fyre-festivaali. Hirveää paskaa, suoranaista huijausta, myydään parhaana koskaan.

Onko mikään ihme, että puolueisiin ei luoteta? Käytännössä kaikki eduskuntapuolueet ovat olleet 2000-luvulla jossain vaiheessa hallituksessa, mutta harjoitettu politiikka on vaihdellut yhtä paljon kuin Iron Maidenin musiikki levystä toiseen. 2000-luvun hallitusohjelmat ovat hyvin samankaltaisia huolimatta niitä laatineista puolueista, sanoo Vuorelma.

”Tästä syntyy outoja ja erikoisia tilanteita. Esimerkiksi vihreät on profiloitunut koulutuspuolueena, mutta hekin olivat aiemmin mukana leikkaamassa koulutuksesta. On hirveän vaikea asemoitua ideologisesti suhteessa muihin puolueisiin, kun kaikki ovat olleet tekemässä samoja päätöksiä nykyisessä tai edellisissä hallituksissa.”

Kokoomuksen tai keskustan esiintyminen koulutuspuolueena on tietysti vielä irvokkaampaa, kun viimeksi neljä vuotta sitten luvattiin, ettei leikata, ja leikattiin kuitenkin.

Twitter, paikka, minne mikä tahansa keskustelu menee tappelemaan itsensä kanssa. Erityisen sietämätön vaalien aikaan.

Politiikasta on tullut yhä enemmän hallinnointia. Vanhoilla eduskuntapuolueilla on esittää vain teknisiä ratkaisuja yhteiskunnallisiin kysymyksiin, sanovat sekä Harjuniemi että Vuorelma.

”Sdp:ltä, keskustalta ja kokoomukselta on hävinnyt kyky visioida vaihtoehtoisia tulevaisuuksia tai esittää vastakuvia hallinnoinnille”, sanoo Vuorelma.

Harjuniemi pohtii, mihin politiikalla on edes mahdollisuus vaikuttaa.

”Politiikalle jää aika vähän tilaa, kun globalisoituvan talouden toiminta ja sen imperatiivit määräävät niin paljon tai niiden sanotaan määräävän. On yleisesti jaettu käsitys, että politiikan tila on pienentynyt”, Harjuniemi sanoo.

Hyvä esimerkki tästä on Antti Rinteen (sd) vappusatanen, joka oli Vuorelman mielestä hyvin maltillinen lupaus.

”Se naurettiin nurin täysin utopistisena heittona, johon ei ole mitään perusteita. Jos satanen lisää pienimpiin eläkkeisiin on radikaali poliittinen visio, niin se kertoo paljon siitä, miten vähän mielikuvitusta meillä on”, Vuorelma sanoo.

Näyttää kuitenkin siltä, että Rinne onnistui vappusatasella jossain, sillä keskustan vaaliohjelmassa on hyvin samansuuntainen ehdotus eläkkeiden korottamiseksi.

Satanen kuussa lisää pienituloisten tilille on kuitenkin kaukana visiosta. Ja mikäli vappusatanenkin jää lopulta ehdotuksen tasolle samoin kuin lupaus siitä, ettei koulutuksesta leikata, iso osa kansasta pettyy jälleen.

Kuinka monta kertaa voi pettyä ennen kuin pettyä ei enää voi? Pettymys on merkki siitä, että sitä ennen oli uskoa ja toivoa. Mitä sitten, kun usko ja toivo ovat menneet pois?

”Monella on tunne, että puolueille esitetyt vaateet eivät johda mihinkään. Mitään ei tapahdu ja mikään ei muutu. Välitysmekanismi tuntuu olevan rikki. Tuntuu, että valehdellaan ja lupaukset petetään. Tämä tunne on osittain kaiken finanssikriisin jälkeisen populismin nousun ja liberaalin status quon haastamisen takana”, Harjuniemi sanoo.

Perussuomalaiset teki vuonna 2011 ”jytkyn”. Sen poikkeuksellisuus unohtuu usein. Vuorelman mielestä perussuomalaisten nousu osoittaa, että Suomessakin on mahdollisuus isolle protestiliikkeelle, joka voi syntyä nopeasti, vähän niin kuin La République En Marche ! nousi Ranskassa perinteisten keskustavasemmisto- ja -oikeistopuolueiden romahduksen jäljiltä. Protesti voi tulla myös progressiivisesta suunnasta.

”Kun viime vuosia katsoo, niin aika paljon protesti on jäänyt laitaoikeistoon. Jonkin verran on ollut vasemmistolaisia puolueita, mutta ne eivät ole onnistuneet mobilisoimaan ihmisiä yhtä tehokkaasti.”

Ilmastonmuutokseen liittyvä liikehdintä on suuri kysymysmerkki.

”Millä tavalla Euroopassa alkanut laaja liikehdintä kanavoituu parlamentaariseen politiikkaan niin, että radikaalit ja kunnianhimoiset tavoitteet nostetaan kärkeen? Uudet sukupolvet voivat olla hyvin alttiita äänestämään tällaista puoluetta. Suomen vihreät näyttäytyy aika konservatiivisena verrattuna näihin kansalaisliikkeisiin”, Vuorelma sanoo.

Liike Nyt on siis apajilla. Puolueisiin luotetaan niin vähän. Mutta kun Apollo-klubin menoa seurasi, mieleen hiipi Fyre-festivaali.

“Uudistuksista puhutaan itseisarvona.”

– Johanna Vuorelma

Politiikka on kuin Fyre-festivaali. Hirveää paskaa, suoranaista huijausta, myydään parhaana koskaan.

Tämä ei ole erityisen omaperäinen havainto. Financial Timesin Alphaville-wonk-blogin vastaava toimittaja Izabella Kaminska kirjoitti helmikuussa, että koko talous on kuin Fyre-festivaali.

Kaminska viittasi yritys- ja erityisesti teknologiastartup-yritysmaailmassa yleistyneisiin työnkuvauksiin: ”ajatusjohtaja”, ”influencer”, ”visioija”, ”toteuttaja” ja niin edelleen.

Mystisillä toimenkuvilla on tarkoitus. Ne hämärtävät yritysten arvoa tai pikemminkin arvon puutetta yhteiskunnalle, koska nämä yritykset eivät ymmärrä, mikä tarkoitus niillä voisi olla yhteiskunnassa tai markkinoilla, Kaminska kirjoittaa.

”Yritykset, joilla on mystikkoja, ovat niitä, jotka haluavat kartuttaa valtaa ja suosiota vallan ja suosion vuoksi – eivätkä vaihtaakseen niitä palveluihin tai tuotteisiin, jotka lisäisivät yhteiskunnan varakkuutta.”

Käytetyt yritysstrategiat muistuttavat Kaminskan mielestä maakaappausta, joka tehdään psykologisella sodankäynnillä perinteisen sijaan. Tavoitteena on, kuten aina, siirtää tuottavia resursseja yhdeltä ryhmältä toiselle niin, että edellinen jää nuolemaan näppejään.

Tällainen bisnesmalli toimii vain, kun vallankaappaus naamioidaan hyvää tekeväksi muutokseksi, joka auttaa toteuttamaan jonkin utopian tulevaisuudessa, Kaminska kirjoittaa. Siksi ajatusjohtajat ja influencerit ovat niin tärkeitä. He mahdollistavat bisnesmallin toteuttamisen. Arvostelijat täytyy lytätä.

Suomalainen politiikka tuskin on pelkkää vallan ja suosion kasvattamista toisten kustannuksella, mutta omanlaisensa mystiikka sinne on pesiytynyt. Uudistuspuhe ja -vimma on kaikkialla, puolueesta riippumatta, sanoo Johanna Vuorelma.

”Uudistuksista puhutaan itseisarvona. Jos miettii perhettä yksikkönä tai yritystä, niin ei missään ajeta uudistuksia uudistusten vuoksi. Varsinkin jos sanotaan, että tavoitteet eivät täyty, säästöjä ei tule.”

Sote-uudistuksen julkilausuttuna tavoitteena oli säästää kolme miljardia euroa niin, että kustannusten kasvua olisi saatu hillittyä tulevaisuudessa. Esimerkiksi valtiontalouden tarkastusvirasto kuitenkin arvioi, että erityisesti valinnanvapausmalliin liittyi suuria kustannusriskejä. Talouspolitiikan arviointineuvosto sanoi samaa. Ja niin edelleen. Samalla Suomen terveydenhuolto on jo maailman kustannustehokkaimpia.

Puolueettomat arviot siis sanoivat, että säästöjä ei todennäköisesti saada aikaan, pikemminkin lisää kustannuksia. Mutta mitä näitä ankeuttajia kuuntelemaan, meillä on cool proggis käynnissä! Perustuslakiasiantuntijat talebaneja, tieteentekijät kaiken maailman dosentteja.

Uudistukset ovat politiikkapuheessa retorinen keino, sanoo Vuorelma. Viedään maata kohti tulevaisuutta. Samasta laarista tulee myös lupaus räjäyttää systeemi. Retoriikkaa. Varsinainen räjäytys jää tekemättä.

”Aivan kuten startuppeihin liitetään mielikuvia, että ne miettivät asioita uudella tavalla, vaikka sitten tosiasiassa tapa toimia on ihan sama, resurssit vain siirtyvät eri tavalla ja usein niin, että ne siirtyvät valtion rajojen sisältä ulkopuolelle”, sanoo Vuorelma.

Sipilän hallituksessa oli jopa erillinen uudistusministeri. Kunta-alan kehittämissäätiön jutussa vuonna 2015 kerrottiin, kuinka ”kunta- ja uudistusministeri Anu Vehviläinen (kesk) lupaa, että tällä hallituskaudella kunnat pääsevät uudistamaan ja kokeilemaan”. George Orwell, täältä tullaan!

Aivan kuten yritysmaailman hypemarkkinoilla on omat influencerinsa, politiikan uudistusvimmalla on toimittaja Saska Saarikoskensa. Ylen ensimmäisen vaalitentin aikaan maaliskuun puolessavälissä Saarikoski twiittasi seuraavaa:

”Ilmasto voi olla tämän hetken tärkein tulevaisuusteema, mutta en ole varma, onko se näiden vaalien tärkein teema, koska Suomen vaikutus ilmastoon on rajallinen, eivätkä puolueiden erot ole suuret. Itse haluaisin kuulla enemmän siitä, miten Suomea uudistetaan.”

Kokoomuksen Jaana Pelkonen mainostaa itseään tolkun ihmisenä. Hän puhuu paljon kissoista: ”Suomessa hylätään tai tapetaan ei-toivottuna arvioiden mukaan noin 20 000 kissaa vuodessa ja vain joka kymmenes talteenottopaikkaan päätynyt löytökissa haetaan takaisin omaan kotiinsa. Tällainen käytös on häpeällistä eikä kuulu hyvinvointiyhteiskuntaan.” Kissojen vallankumous.

”Elämme maailmassa, jossa vallanhaltijat huijaavat meitä. Tiedämme, että he valehtelevat. He tietävät, että me tiedämme. He eivät välitä. Me sanomme, että välitämme, mutta emme tee mitään.”

Tämä oli BBC:lle työskentelevän dokumentaristi Adam Curtisin havainto vuonna 2016 julkaistussa dokumentissa Hypernormalisation.

Kuulostaa järkyttävän paljon Matias Turkkilalta! Tai Mikael Gabrielilta.

Mitä tehdä? Millä tavalla ylläpitää järjestelmällistä epäilyä vallanpitäjiä kohtaan suistumatta valheisiin, kyynisyyteen ja kaiken ironisoimiseen, asenteeseen, jossa millään ei ole enää väliä? Kyynisyys kun voi viedä tilanteeseen, jossa joku poliitikko tai ryhmä poliitikkoja nousee kaiken arvostelun yläpuolelle.

George Orwell, täältä tullaan!

”Niin, se on yksi tärkeimpiä kysymyksiä maailmanlaajuisesti”, sanoo Vuorelma.

”Yhä enemmän näkee sitä, että järjestelmällisellä epäilyllä ei haluta luoda parempaa demokratiaa vaan kyynisyyttä ja pessimismiä, tunnetta, että politiikan kautta ei voida vaikuttaa yhteisiin asioihin.”

Vuorelman mukaan muuta ratkaisua ei taida olla kuin jatkaa järjestelmällistä epäilyä laadukkaalla tavalla ja tiedon käyttöön liittyvällä moraalisella selkärangalla.

”Vihjailu kleptokratiasta ilman perustelua ei ole systemaattista epäilyä, se on vain epäluottamuksen hengen levittämistä.”

Kansalaiskeskustelu, joka pyrkii parantamaan demokratiaa ja pitämään poliitikot vastuussa, voi kuitenkin näyttää pinnallisesti hyvin samalta kuin huuhaan ja valheiden levittäminen.

”Esimerkiksi Yhdysvalloissa raja näiden kahden välillä on hämärtynyt. Kaikki on vain kritiikkiä, laadullista eroa ei voi tehdä vaikka toisen jutun taustalla olisi satoja tunteja tutkivaa journalismia ja toisen taustalla ei mitään. Miten suojella tätä rajaa Suomessa?”

Yksi vastaus on terävöittää kritiikkiä. Poliittinen journalismi voisi esimerkiksi ottaa asiakseen uudistuspuheen tekemisen naurunalaiseksi, niin kuin Izabella Kaminskan kaltaiset journalistit ovat tehneet influencereille ja muille mystikoille. Ei ratkaisukeskeisyydelle, kyllä rankalle mutta perustellulle arvostelulle.

Toinen: ehkä politiikka täytyy palauttaa politiikkaan. Ehkä on hyväksyttävä, että demokratiassa jopa erilaiset totuuskäsitykset – niin moraaliset kuin epistemologiset – kilpailevat keskenään, ovat kilpailleet aina. Populistinen ”kyllä kansa tietää” -totuus ja asiantuntijoiden totuus ovat olleet tukkanuottasilla ainakin 200 vuotta.

Näin sanoo muun muassa Pennsylvanian yliopiston historian professori Sophia Rosenfeld uudessa kirjassaan Democracy and Truth: A Short History. Ranskan vallankumouksen jälkeen kehittyneeseen demokratiaan on sisäänrakennettu, että totuudella on väliä, mutta samalla kellään ei ole lopullista päätäntävaltaa siihen, mikä on totta. Tämä kitka synnyttää uusia ideoita ja vaatimuksia, joista jotkut hyväksytään ja toiset hylätään.

Ainakaan menneisyyttä ei saa ryhtyä nostalgisoimaan, sanoo Johanna Vuorelma. Ei 1970- tai 1980-lukua, ei mitään.

Lisäksi eteenpäin on menty, ”moderni eettinen järjestys ja sosiaalinen mielikuvasto” (lainattu filosofi Charles Taylorilta) ovat vasta aivan viime aikoina käyneet hierarkkisen moraalikäsityksen viimeisten linnakkeiden, kuten jäykkien sukupuoliroolien, kimppuun. Taylorin argumentin mukaan sukupuoliroolien purkaminen sijoittuu feodalismin kuoleman kanssa samaan jatkumoon. Ilmanko niistä tapellaan.

The long and winding road. Muuta ei ole.

Mutta entä järjestelmän räjäytys, niin kuin Liike Nyt lupaa?

Visioiden puutteesta Ylellä valittanut Riku Siivonen kirjoitti 18.3. toisessa kolumnissa, että äänestäminen ei todellakaan kannata. Argumentit olivat paljolti samoja kuin tässä tekstissä: puolueilla ei ole mitään eroa.

Äänestämättä jättämisestä puhuminen kuulostaa epäilyttävän paljon Morrisseyn haastattelulta tai nykytuotannolta.

Tuskin puolueet äänestämättä jättämistä huomioivat. Apatia sopii aivan hyvin monelle poliitikolle ja politiikalle.

Sen sijaan tyhjää äänestäminen, siinä voisi olla ideaa. Se on esimerkiksi José Saramagon romaanin Kertomus näkevistä lähtökohta. Eräissä kunnallisvaaleissa kansa käy vaaliuurneilla, mutta pääkaupungin tulos poikkeaa muista: äänestysprosentti on lähes sata, mutta äänistä yli 70 prosenttia on tyhjiä. Hallinto säikähtää ja järjestää uudet vaalit. Tulos: äänestämättä jättäneitä nolla prosenttia, tyhjiä ääniä 83 prosenttia. Poliittinen johto panikoi, syyttää tyhjää äänestäneitä terrorismista, määrää poikkeustilan ja lavastaa terrori-iskun oikeuttaakseen vallanpidon.

Tyhjä ääni on todellinen järjestelmän räjäytys. Nice dream.