Viikko sitten asensin iPhoneeni iOS-päivityksen. Välttelin sen asentamista kuin alkoholisti, joka ei halua myöntää itselleen juomistaan. Uusi iOS nimittäin näyttää sen, miten paljon käyttäjällä kuluu aikaa minkäkin sovelluksen kanssa.

En halua tietää tarkkaa ruutuaikaani, koska tiedän, että se on paljon.

Keskustelen päivittäin messengerissä niin monen kaverini kanssa, että viestiryhmien määrä on räjähtänyt käsiin. En enää pysty vastaamaan kaikille, vaikka tykkään jutella netissä ystävieni kanssa. Minulla on vastaamattomuudesta syyllinen olo, vaikka tiedän, ettei kenenkään velvollisuus ole olla koko ajan kaikkien tavoitettavissa.

Vastenmielisyyteeni älypuhelinta kohtaan on kehittynyt pikkuhiljaa viime vuosien aikana. Internetin käyttämiseen aiemmin liittynyt toiveikkuus ja ”uuden löytämisen ilo” on kadonnut, ja tilalla on apatia.

En ole inhonsekaisen riippuvuuteni kanssa yksin. Lähes joka päivä kuulen jonkun tuttavani ryhtyneen ”somepaastolle”. Jos moni jakoi aiemmin Ray Kurzweilin käsityksen siitä, että teknologinen kehitys vie kaikki kohti korkeampaa älykkyyttä, tilalle on tullut dystooppinen visio, jossa ihmiskunta ajaa teknologian avulla itsensä tuhoon niin yksilöllisellä kuin yhteisöllisellä tasolla.

Tämän tästä luen juttuja, joissa varoitellaan milloin ääriajatteluun manipuloivasta algoritmista, milloin tappajaroboteista, milloin päällemme pian ajavista itseohjautuvista autoista, milloin kaiken tuhoavasta älypölystä. Aivan kuin Black Mirror -scifisarjan jokaisen kauhuskenaarion odotettaisiin toteutuvan.

New York Timesin mukaan Piilaakson digi-eliitti haluaa vieroittaa lapsensa ja itsensä internetistä. Toipuvien tekno-optimistien suosikkiälykkö on Yuval Noah Harari, jonka mukaan teknologia vie todennäköisesti viimeisetkin vapaan tahdon rippeet ja työn kokonaisilta ihmisryhmiltä. Harari ei kanna mukanaan älypuhelinta ja meditoi vähintään kaksi tuntia päivässä.

Ovatko ”aidot kohtaamiset” hävinneet älypuhelinten ja sosiaalisen median myötä? Näin väittää toimittaja Pekka Vahvanen, joka tunnustautuu ylpeästi luddiitiksi. Vahvanen esittää tuoreessa Kone Kaikkivaltias -kirjassaan toivovansa, ”ettei koko konetta olisi koskaan keksittykään”.

Vahvasen fantasia menneisyydestä, jolloin ihmiset jutustelivat bussipysäkillä keskenään puhelimen selaamisen sijaan, on typerä. Internetin parhaita puolia on se, että saa valita ihmiset, joiden kanssa on tekemisissä, eikä tarvitse joutua juttelemaan bussipysäkillä Pekka Vahvasen kanssa.

Sosiologi Nathan Jurgenson on argumentoinut useasti ”digitaalista dualismia” vastaan. Hänen mukaansa koneen ja ihmisen väliset rajat ovat aikaa sitten kadonneet. Olemme jo Donna Harawayn vision mukaisia kyborgi-hahmoja, joiden identiteetit risteävät ”virtuaalisen” ja ”todellisen” välillä, halusimme tai emme.

Utopia on ehkä menetetty, mutta ”aidompaa menneisyyttä” ei ole  koskaan ollutkaan.