”Loukkaus yleisön älykkyyttä kohtaan.”
Näin vastasi Britannian pääministerin tiedottaja Venäjän valtiollisen RT-kanavan tekemään, Salisburyn hermomyrkkyiskusta epäiltyjen tai heiltä näyttävän kaksikon haastatteluun noin kaksi viikkoa sitten.
Kaksikko väitti RT:n haastattelussa olleensa Salisburyssä pikaisella visiitillä nähdäkseen kuuluisan katedraalin ja sen 123-metrisen tornin. Heidän täytyi kuitenkin kääntyä takaisin kurjan sään takia, kaksikko väitti ilmeisen valheellisesti.
Kertomansa mukaan kaksikko saattoi kyllä tupsahtaa entisen venäläisen kaksoisagentin Sergei Skripalin ja tämän tyttären Julijan asunnon kohdalle, mutta heillä ei ollut mitään tietoa, missä asunto sijaitsi.
He tupsahtivat asunnolle siitä huolimatta, että se on noin kolmen kilometrin päässä katedraalista eikä lähelläkään muita nähtävyyksiä, joista kaksikko sanoi haastattelussa olleensa kiinnostunut, kertoo The Guardian.
Haastattelu oli kuin strategisen paskanpuhumisen oppikirjasta, sanoo Jarno Hartikainen, Helsingin Sanomien toimittaja ja yksi tiistaina julkaistavan Totuuden jälkeen -kirjan kirjoittajista.
”Britannian viranomaiset tekevät, oletan näin, hyvin huolellisen työn. He nimeävät kaksi epäiltyä ja antavat joukon todisteita, ja sitten Kremlin propagandakanava tuuttaa Youtubeen ja sosiaaliseen mediaan videon, jossa tuotetaan aivan naurettava vastanarratiivi. En tiedä, oliko asia mietitty niin pitkälle, että sen oli tarkoituskin olla naurettava, mutta se kääntyi heti meemeiksi ja huumoriksi. Tarkoituksena oli vain hämmentää”, Hartikainen sanoo.
Tarkoituksena ei siis todennäköisesti edes ollut saada ihmisiä uskomaan haastattelun väitteisiin vaan karnevalisoida Britannian viranomaisten tutkinta.
”Tuodaan mukaan yksi vastanarratiivi tällä viikolla, ja ensi viikolla onkin ehkä jo aivan toinen narratiivi”, Hartikainen sanoo.
Toinen Totuuden jälkeen -kirjan kirjoittajista, kansainvälisen politiikan tutkija Antto Vihma muistuttaa Matthew d’Anconan ja kumppaneiden ajatuksesta, jonka mukaan niin sanotun totuuden jälkeisen ajan isoin muutos on meissä ja siinä, miten me reagoimme poliittisten pelureiden juoniin.
Siinä on jotain uutta, että hermomyrkkyisku karnevalisoidaan naurettavaksi haastatteluksi ja siitä tehdyiksi meemeiksi.
Esimerkiksi tällaisiksi:
Haastattelija: Mitä teitte Puolassa? Haastateltavista toinen: Ystävämme ovat pitkään suositelleet, että menisimme katsomaan kuuluisaa Wieliczkan suolakaivosta. Suolaa on tuotettu siellä 1200-luvulta asti! (Kuva: Facebook)
”Ja olihan ne meemit hauskoja! Kaikki me vähän naureskelimme niille”, Vihma sanoo ja jatkaa:
”Mutta kun ottaa pari askelta taaksepäin, niin tässä on tehty Venäjän toimesta kaasuisku Britanniassa. Kaasuase on ulkopolitiikassa todella iso tabu. Sitä ei vain tehdä, ja jos tehdään, niin se kiistetään ja jäljet peitetään. Nyt ei ole tehty niin, ja aika pian se on normalisoitu ja siitä tehdylle kuvastolle naureskellaan.”
”Niin, kaasuisku onkin yhtäkkiä vähän kuin huono läppä”, Hartikainen lisää.
”Joo, ’LOL, nää kiistää kaasuiskun’. On se omalla tavallaan hauska ja samalla karu muutos”, Vihma sanoo.
Tässä tullaan kirjailija Don DeLillon Valkoinen kohina -romaanin ideaan, että me alamme viehättyä siitä, minkälaisia hulluuksia asioiden todellisesta laidasta koko ajan keksitään. Näin sanoo Totuuden jälkeen -kirjan kirjoittajista kolmas, Ylen toimittaja Olli Seuri. Valkoinen kohina esiintyy kirjassa useamman kerran.
”Mitä räikeämpi juttu, sitä kiehtovammalta se kaikki alkaa tuntua ja sitä kauemmas ajaudutaan totuudesta.”
Simulaatio korvaa todellisuuden, kuten filosofi Jean Baudrillard esitti 1980-luvulla.
Samalla ollaan Totuuden jälkeen -kirjan alaotsikossa: miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana?
”Paskanpuhuminen on totuuden ja valheen tuolla puolen, koska kahtiajako ei merkitse enää oikeastaan mitään. Paskanpuhuminen perustuu siihen, että ollaan koko ajan tapahtumien etupuolella eli hyökätään uudelleen ja tuotetaan uutta sisältöä sen sijaan, että pysähdyttäisiin märehtimään, onko sanottu totta vai ei”, sanoo Sitran asiantuntija Hannu-Pekka Ikäheimo, Totuuden jälkeen -kirjan neljäs kirjoittaja.
”Machiavellimainen valehtelu on eri asia kuin paskanpuhujan tapa olla välittämättä totuusarvoista”, Seuri komppaa.
Vihma toivoo, että jos jokin heidän kirjastaan ja siitä käytävästä keskustelusta menee läpi ihmisten tajuntaan, niin juuri paskanpuhumisen nousu.
”Jos keskustelu menee nopeasti siihen, että kyllä Neuvostoliittokin teki propagandaa ja poliittisia valheita on ollut aina, oletteko lukeneet Platonia, niin se on harmi ja menetetty tilaisuus”, Vihma sanoo.
”Paskanpuhuminen on meille analyyttinen käsite. Se ei ole vain ’Paska Suomi’, jes, saatiin provosoiva otsikko”, Seuri sanoo.
Salisburyn hermomyrkkyiskussa paskanpuhumisen vaikutus näkyy erityisen selkeästi: asiaa ei lyödä vain leikiksi, vaan hermomyrkkyiskun vakavasti ottavaa vastapuolta työllistetään puhumalla aivan mitä sattuu. Isku kuitenkin vaati yhden täysin sivullisen ihmisen hengen ja siinä yritettiin murhata kaksi ihmistä.
”Yhtäkkiä tällä asian vakavasti ottavalla puolella on todistustaakka selittää, että eivät nämä epäillyt olleet turisteja, miksi he olisivat ottaneet tällaisen reitin ja että tarinassa ei ole mitään järkeä”, Hartikainen sanoo.
Tätä on valheen ja paskanpuhumisen ekonomia.
”On helvetin helppo tuottaa vastanarratiiveja ja jättää toisen vastuulle niiden alasampuminen”, Hartikainen jatkaa.
Koko hermomyrkkyisku ja sen muuttaminen vitsiksi on ”valtava slap in the face kansainvälisiä normeja vastaan”, sanoo Vihma. Putin tekee mitä tahtoo, oli se sitten miten naurettavaa hyvänsä länsimaisesta näkökulmasta, RT:n video antoi ymmärtää.
”Kun Putinista on sanottu, että häntä ei voi häiritä faktoilla, samaa on sanottu Trumpista. Esimerkiksi virkaanastujaisten yleisömäärästä käydyssä keskustelussa Trump ja hänen alaisensa esiintyivät erittäin hyökkäävästi ja vähättelevästi ihmisiä ja reporttereja kohtaan, jotka puhuivat ilmakuvista ja metromatkustajamääristä”, Vihma sanoo.
”Kellyanne Conway ja Sean Spicer antoivat julkisuudessa ymmärtää, että tässä ollaan niin mahtavia ja häikäilemättömiä, että faktoilla ei ole väliä. ’Meidän kertomus on tämä ja jos sä jankutat faktoista, niin olet vanhanaikainen ja naurettava.'”
Paskanpuhuminen näkyy erityisen selvästi Putinin hallinnossa. Totuuden jälkeen -kirjassa puhutaan kuitenkin enemmän liberaalien demokratioiden ja niiden julkisen keskustelun uudenlaisesta haavoittuvuudesta some-kanavien aikakaudella.
”Julkisen keskustelun rakenne on haavoittuva tällaiselle hämmentämiselle”, Ikäheimo sanoo.
Poliittinen järjestelmä on nyt samaa suuruusluokkaa olevien vaikeuksien edessä kuin 500 vuotta sitten.
Olli Seurin mielestä erityisen hyvä esimerkki hämmentämisestä on MH17-lennon alasampuminen Ukrainassa, johon tuli jatkuvasti lisää uusia valheen kerroksia.
”Ihan järkevätkin ihmiset kyseenalaistavat itsensä. Jos ajattelen asiaa toimittajan näkökulmasta, kun siellä on kuulijoita ja lukijoita, jotka seuraavat tarkkaan ja lähettävät kipakkaa palautetta, niin vaikeaa on päättää esimerkiksi suorassa lähetyksessä, millä sanamuodolla minkäkin asian esittää”, Seuri sanoo.
”Jos sanon, että ’Venäjän oletettu’, niin olen jo vähän sen vastanarratiivin vanki. Ja siitä se sitten kiertää. Tämä Venäjän käyttämä mediaekosysteemi vaikuttaa myös läntiseen mediaan.”
Hermomyrkkyiskusta epäiltyjen haastattelussakaan Venäjän ei tarvinnut huolehtia länsimaiden perinteisistä julkisen keskustelun portinvartijoista pätkän vertaa.
”Video RT:n saitille ja Youtubeen, niin sen jälkeen se leviää sosiaalisessa mediassa. Tietysti moni osasi tulkita sen oikein, mutta koskaan ei tiedä, kuinka moneen se kuitenkin upposi ja loi riittävän epäilyksen siitä, että ei voi tietää, kyllä siitä on monenlaista näkökantaa”, Hartikainen sanoo.
”Halvalla meni taas”, Vihma komppaa.
”Helvetin halpa video oli! Todella kökkö”, Hartikainen lisää.
”Jos se leviää, sanotaan nyt sadalletuhannelle, ja pimeä kytkin menee päälle viidellä, niin silti se kannatti tehdä”, Vihma sanoo.
Perinteiselle medialle RT:n video ja siitä tehdyt meemit ovat vaikeita tapauksia, koska niistä on helppo viehättyä liikaa, sanoo Olli Seuri.
”Perinteisen median pitäisi pystyä pitämään tietty maltti ja asettaa asiat mittasuhteisiin. Että kertoo tarinan, miksi tällainen video on julkaistu, eikä sitä tarinaa, että nyt osapuoli x sanoo näin ja osapuoli y että näin ja onpa mahtavaa.”
”Joo! Ja sen jälkeen tehdään vielä juttu, että Skripal-tapaus tuotti meemejä ja tästä on kyse”, sanoo Hartikainen.
”…ja siksi se on niin mahtavaa”, jatkaa Vihma.
”Niin, lähdetään mukaan nettihassutteluun”, Hartikainen komppaa.
Kaupallisen median logiikassa ja yleisön palvelemisessa on Seurin mukaan ”edelleen kannustimia tehdä juttuja niin, etteivät ne ole journalististen ihanteiden mukaisia”.
Median on usein ylivoimaisen vaikea vastustaa spektaakkelin houkutuksia. Tämä toistuu Vihman, Hartikaisen, Ikäheimon ja Seurin kirjassa useaan otteeseen.
Totuuden jälkeen -kirjassa analysoidaan suomalaisen median kykyä vastata totuudenjälkeisen ajan haasteisiin viidessä eri tapauksessa.
Yksi ja kenties räikein esimerkki ovat perussuomalaisten Matti Putkonen ja räjähtävät lepakot syksyllä 2016. Suomalainen media oli tapauksessa jonkin aikaa täysin vietävissä. Asiaa, joka olisi ansainnut maininnan korkeintaan sivulauseessa, käsiteltiin useassa eri jutussa kaikissa Suomen tärkeimmissä medioissa.
”Puoluevirkailija Matti Putkonen löysi Googlen avulla tutkijan väitteen lepakoista ja muutti sen taitavan paskanpuhujan tapaan omaa sanomaansa vastaavaksi. Totuutta oli tuskin siteeksi”, kirjassa sanotaan.
Tekijöiden mukaan räjähtävät lepakot -tapaus osoitti, kuinka ”arkinen, jokapäiväinen journalismi on Suomenkin kaltaisessa korkean medialuottamuksen maassa totuudenjälkeisten strategioiden edessä haavoittuva”.
”Media on julkisen keskustelun areenana oiva pelialusta kyynisille toimijoille, jotka ovat valmiita hämärtämään totuutta, vääristelemään muiden puheita ja – sanalla sanoen – valehtelemaan”, tekijät kirjoittavat.
Yksi mediaa piinaavista vanhoista ongelmista on tasapuolisuusharha. Esimerkiksi räjähtelevien lepakoiden tapauksessa Putkonen sai Ylen A-studiossa esittää näkemyksensä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkijan rinnalla. Ensimmäisenä askeleena median pitäisi kyetä edes erottamaan paskanpuhuja totuuteen pyrkivistä toimijoista.
Vihman, Hartikaisen, Ikäheimon ja Seurin kirjan pääviesti on, että teknologinen muutos ja poliittinen polarisaatio ovat luoneet yhteiskunnallisen tilanteen, jossa totuudenjälkeiset ilmiöt toimivat.
Internet ja sosiaalinen media ovat murtaneet tiedon julkaisemisen ja jakamisen hierarkkiset käytännöt. Poliittinen polarisaatio puolestaan kasvaa kaikkialla länsimaissa. Erityisen pitkään se on näkynyt Yhdysvalloissa. Polarisaatiolle on sekä teknologisia että poliittisia syitä.
”Vaikka on helppo nauraa monelle Jenkki-ilmiölle vielä täältä Pohjoismaista käsin, niin se nauru muuttuu vähän kankeammaksi koko ajan”, sanoo Vihma ensi kevään eduskuntavaaleja silmällä pitäen.
Median täytyy siis vahtia ainakin kotimaisia paskanpuhujia. Toinen asia ovat sosiaalista mediaa ja kohdennettua mainontaa pyörittävät algoritmit, joiden tuntemus on todennäköisesti useimmilla täysin nolla.
”Toivoisin, että jokainen, joka googlailee ehdokkaita, miettisi, miksi hän näkee tietyillä hakuehdoilla juuri ne ehdokkaat. Ja miksi näemme juuri tiettyjen ehdokkaiden mainokset ja tietyt sanomat omassa fiidissämme”, Ikäheimo sanoo.
”Medialukutaidon lisääminen tässä ajassa on pikkuisen tehotonta, jos algoritmien vaikutusta ei ymmärretä.”
Olli Seuri mainitsee Youtuben esimerkkinä algoritmien tavasta viedä ihmisiä koko ajan äärimmäisempään sisältöön.
”Katsopa muutama Jordan Petersonin video ja tsekkaa sitten, mitä seuraavaksi ehdotetaan.”
Algoritmien ja sosiaalisten median jättien valta vie kysymyksen totuudenjälkeisyydestä mediaa pidemmälle. Liberaalin demokratian ja terveellisen poliittisen yhteisön selviäminen edellyttää vähintään kohtuullisesti jaettua käsitystä todellisuudesta ja totuudesta, yhteisiä kokemuksia elämästä.
Miten jaettu todellisuus selviää, kun jokaisen some-kanavat ovat omannäköisiään? Miten politiikassa säilyy dialogi, jos teknologia mahdollistaa keskustelun kannattajille suoraan ilman välikanavia? Onko liberaaleilla demokratioilla toivoa?
Kyllä, toivoa on, sanovat Totuuden jälkeen -kirjan tekijät, mutta se on vähän samankaltaista kuin niissä Suomen jääkiekkomaajoukkueen pudotuspeleissä, joissa Suomi on tappiolla ja selostaja toistaa toistamistaan, että ”vielä on aikaa”.
Elämme keskellä perustavanlaatuista teknologista muutosta. Hierarkiat on rikottu, vähän kuten kirjapainot rikkoivat katolisen kirkon tiedon monopolin 1500-luvulla. Martti Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen lokakuun lopussa 1517, ja joulukuussa käytännössä koko Euroopan lukutaitoiset ihmiset tiesivät asiasta – tai siis silloisen ”Kristikunnan” lukutaitoiset ihmiset, sillä Eurooppaa nykyisenkaltaisena maantieteellisenä käsitteenä ei historioitsija Mark Greengrassin mukaan ollut edes olemassa. Vasta muun muassa Lutherin teeseistä alkanut murros synnytti modernin käsitteen Euroopasta.
Samalla Luther oli osaltaan syypää sata vuotta myöhemmin alkaneeseen 30-vuotiseen sotaan. Tämäkään tarina ei olisi täydellinen ilman mahdollisia valeuutisia: on hyvin mahdollista, ettei Luther varsinaisesti naulannut teesejään yhtään mihinkään.
Poliittinen järjestelmä on nyt samaa suuruusluokkaa olevien vaikeuksien edessä kuin 500 vuotta sitten.
”Sen pitäisi kesyttää sekä digitalisaatio että polarisoitunut politiikka. Tämä vaatisi somejättien ja valeuutisten sääntelyä, tehokasta puuttumista tulonjaon ja työn jakautumisen kaltaisiin kysymyksiin sekä uusia utooppisia näköaloja, asteittaista kulttuurista muutosta populismia vastaan. Finanssikriisin ja brexitin nöyryytysten jälkeisessä maailmassa harva uskoo tällaiseen julkisen vallan säätelykykyyn tai näkemyksellisyyteen. Ilmassa on läkähdyttävää voimattomuutta”, Totuuden jälkeen -kirjan loppusanoissa kirjoitetaan.
Olli Seuri summaa: ”Jury is out there, että onko tämä teknologia ihmiskunnalle pidemmän päälle hyvä vai huono asia, mutta me tiedämme, että meidän elinaikanamme se tulee lisäämään poliittisen järjestelmän kaaosta.”
Mutta hei: ainakaan emme enää usko naiivisti Piilaakson tuottamaan käsitykseen uudesta uljaasta maailmasta. Totuudenjälkeisyys otetaan yhä useammin todesta.
Se on ensimmäinen askel.
Totuuden jälkeen – Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana (Teos) julkaistaan 25.9. Kirjan tekijät jutun pääkuvassa vasemmalta: Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo ja Olli Seuri.
