https://soundcloud.com/user-800477492/kaikki-loppuu-pian
Olemme kusessa.
Suomessa heinäkuu rikkoi aiemmat lämpöennätykset. Helle jatkui jatkumistaan. Ihmiset hikoilivat yöunensa olemattomiin taloissa, joiden ilmastointia ei ole suunniteltu viikkoja jatkuviin helteisiin.
Eurooppa kärvisteli kuivuudessa. Mikä oli ennen vihreää, oli muuttunut avaruudesta nähtynä ruskeaksi, kertoi astronautti Alexander Gerst elokuussa.
”Hän, joka keksi laivan, keksi myös haaksirikon.” (Paul Virilio)
Madridissa asuva kaverini lähetti elokuun alussa kuvan bussipysäkin lämpömittarista. Mittari näytti 49 astetta.
”Happy Friday!!!!”, kaverini kirjoitti.
Kaliforniassa taisteltiin kesällä yhtä aikaa 17:ää suurta maastopaloa vastaan. Laajin ja samalla osavaltion historian suurin palo oli elokuussa polttanut yli 1 700 neliökilometriä maastoa.
Alkuvuodesta neljän miljoonan asukkaan Kapkaupunki Etelä-Afrikassa varautui jo siihen, että hanoista loppuu vesi ensimmäisenä suurkaupunkina maailmassa. Syynä oli mittaushistorian pahin kuivuus.
Sää vaihtelee. Yksittäisen vuoden kuumuudesta ja kuivuudesta ei voi tehdä päätelmiä ilmaston tilasta.
Silti: me tiedämme, että ilmasto lämpenee ja ääri-ilmiöt yleistyvät.
Ilmasto muuttuu, koska olemme fossiilisten polttoaineiden humalassa tupruttaneet ilmakehään hiilidioksidia niin paljon, että sen pitoisuus on suurempi kuin koskaan ainakaan 800 000 vuoteen.
Vuonna 1978 Helsingin Sanomat kertoi suomentamassaan Newsweekin artikkelissa, että ”maapallon keskilämpötilan nousu saattaa olla tuhoisa”.
Kymmenen vuotta myöhemmin, kesällä 1988, ilmastotutkija James Hansen sanoi Yhdysvaltain senaatin kuulemisessa, että kasvihuoneilmiö erottuu kerätystä datasta.
Sen jälkeen ihmiskunta on vain kiihdyttänyt ilmastonmuokkaustaan.
Viimeisen 30 vuoden aikana olemme kasvattaneet energiankulutustamme niin paljon, että olemme päästäneet ilmakehään enemmän hiilidioksidia kuin kaikkina aiempina vuosina yhteensä. Siis sivilisaatioiden synnystä saakka.
Viime vuonna hiilidioksidipäästöt nousivat uuteen ennätykseen, 32,5 gigatonniin vuodessa.
150 vuotta kestäneen mittaushistorian kahdeksastatoista lämpimimmästä vuodesta 17 on mitattu 2000-luvulla.
Asiaa havainnollistaa Ilmatieteen laitoksen erikoistutkijan Antti Lipposen video. Siinä on esitetty eri maailman maiden vuosittaisten keskilämpötilojen poikkeavuus vuosien 1951–1980 keskitasosta.
Signaali todella erottuu. Ilmastonmuutosta ei enää torjuta, sitä voidaan korkeintaan hillitä.
Silti maailman maita laillisesti sitovaa sopimusta päästöjen rajoittamisesta, vähentämisestä puhumattakaan, ei ole tehty.
Nykymenolla Pariisin ilmastosopimuksen kauniit aikeet lämpenemisen rajoittamisesta alle kahteen asteeseen esiteolliseen aikaan verrattuna jäävät aikeiksi. Ilman erittäin aggressiivisia toimia – joita ei näy eikä kuulu – kahden asteen raja on jo menetetty.
Jo tuo kahden asteen keskilämpötilan nousu on arvaamaton: kukaan ei tiedä tarkkaan, miten ilmasto siihen käytännössä reagoi.
Kahta astetta suurempi keskilämpötilan nousu on entistä arvaamattomampi. Nykymenolla päädymme nimenomaan näille tuntemattomille teille. YK:n hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n mediaaniennuste vuodelle 2100 näyttää noin neljän asteen keskilämpötilan nousua, mikäli jatkamme fossiilisten polttoaineiden käyttöä nykyiseen tahtiin.
Neljän asteen lämpeneminen tarkoittaisi sitä, että osa planeetasta muuttuisi mahdottomaksi paikaksi elää. Lämmön ja kosteuden yhteisvaikutus muuttuisi trooppisilla alueilla sietämättömäksi, ja niin sanottu märkälämpötila voisi kohota paikoin yli 35 asteeseen.
Ihminen ei selviäisi tuollaisessa paikassa hengissä kuutta tuntia kauempaa.
Jossain vaiheessa nyt elettävää vuosisataa tiheästi asutuilta seuduilta pitäisi evakuoida kymmeniä ellei satoja miljoonia ihmisiä. Euroopassa vuoden 2015 tapahtumia kutsuttiin jo ”pakolaiskriisiksi”. Tuolloin Euroopan unioniin tuli noin 1,2 miljoonaa turvapaikanhakijaa.
Samalla globaali ruoantuotanto romahtaisi. Etelä-Euroopassa ei voisi enää viljellä mitään.
Merenpinta nousisi kymmeniä metrejä ja hukuttaisi rannikkokaupunkeja ympäri maailmaa. Yhteiskuntia romahtaisi. Sitten sodittaisiin.
Kertauksena: jo kahden asteen keskilämpötilan nousu tarkoittaa sitä, että planeetta on nykyistä selvästi huonompi paikka ihmisen elää. Kuinka paljon huonompi, sitä emme tarkkaan tiedä. Mutta todennäköisyydet viittaavat siihen, että saamme tietää tämän vuosisadan aikana.
Toisin sanoen iso osa nykyisin elävistä ihmisistä pääsee näkemään, miten hyvin maailma palaa.
Lähdin heinäkuun alussa reissulle Suomen läpi Pohjois-Norjaan. Latasin puhelimen vielä viimeisen kerran Helsingissä. Tavalliseen tapaani en ajatellut lainkaan, mistä puhelin saa virtansa. Akku täyttyy laittamalla kaapelin toinen pää pistorasiaan ja toinen puhelimeen!
Tosiasiassa puhelimen kaipaama sähkö syntyy Helsingissä poltetulla kivihiilellä, fossiilisista polttoaineista kaikkein tuhoisimmalla.
Asiaa ei kuitenkaan ajattele. Sitä ei tarvitse ajatella.
Matkustin Joensuuhun. Sieltä lähdimme ystävän kanssa autolla kohti pohjoista. Autossa oli kaikki mukavuudet. Ilmastointi, kulloisenkin nopeusrajoituksen kojetauluun ilmoittavat kamerat, matalat taajuudet sydämeen asti vievä äänentoistojärjestelmä.
Puhelimesta Spotify auki, linkitys auton kanssa Bluetoothilla, ja kas, ranskalainen räppi raikaa. Tuhat kilometriä maantietä edessä.
Kertaakaan emme miettineet, mikä tämän kaiken mukavuuden tuottaa: tankki täynnä dieseliä. Moottorissa muinaiset, fossilisoituneet eliöt palaavat kuoleman takaa palamaan ja nostamaan elintasomme niin korkeaksi, että voimme unohtaa koko asian.
Tuo unohdus on syy ilmastonmuutokseen ja meneillään olevaan kuudenteen sukupuuttoaaltoon.
Unohduksen ytimessä on syvä ironia. Energian alkuperä on voitu unohtaa vain siksi, että fossiilienergiaa on niin paljon, sanoo filosofi Tere Vadén.
”Tämä on öljyn musta kirous. Vain luonnossa ollut ominaisuus, sen rikkaus, antoisuus ja anteliaisuus, teki mahdolliseksi ajatuksen, että olemme riippumattomia luonnosta.”
Vadén on yhdessä toisen filosofin, Antti Salmisen, kanssa kirjoittanut öljystä ja sen luomasta tavasta ymmärtää maailma kaksi kirjaa: Energian ja kokemuksen (2013) ja Elon ja anergian (2018).
Niiden peruslähtökohta on, että fossiiliset polttoaineet ovat luoneet sokean pisteen modernin ihmisen kokemukseen.
”Elämäntapamme on riippuvainen jostain sellaisesta, minkä kanssa ei olla arkikokemuksessa kosketuksissa riittävän usein riittävän konkreettisesti”, Vadén sanoo.
Vadén tarjoaa ensin päinvastaisen esimerkin: jos lämmittää talon puilla, puiden hankkiminen ja niiden pilkkominen haloiksi on hyvin raskasta puuhaa. Tuo työ pitää ihmisen kiinni energian alkuperässä.
”Siinä saa myös käsityksen, millaiset halkopinot pitää olla, jotta talo lämpenee talven yli. Tämä ilmenee edelleen tosi lystikkäästi suomalaisessa yhteiskunnassa: on puolisoita, jotka ilmaisevat rakkautensa hakkaamalla ison halkopinon.”
Öljy-yhteiskunnassa kokemus energiasta on aivan toinen. Energia vain tulee jostain.
”Kun öljyn energiasisältö on todella iso ja sitä voidaan kuljettaa pitkiä matkoja niin, ettei se happane matkalla, kulutus ja tuotanto saadaan fyysisesti kauas toisistaan. Tuntuma alkuperästä katoaa. Kaikki kokemukselliset vaikutukset kumpuavat tästä”, Vadén sanoo.
”Perusvitsi on, että omavaraistaloudessa metalliset työkalut eivät ole kannattavia, koska niiden tekemiseen menee enemmän energiaa kuin mitä niillä saa. Se on omavaraisjärjen laskelma.”
Niin sanottu ”fossiilijärki taas sanoo, että gps:llä ja appeilla varustettu leikkuupuimuri, joka toimii puoliautomaattisesti, on se, mikä kannattaa”, Vadén jatkaa.
Ihminen on sopeutuvainen eläin. Parissa sukupolvessa ikiaikainen kokemus energian juurevuudesta ja konkreettisuudesta katosi.
”Miksi välittäisi asiasta, josta ei tarvitse välittää?” Vadén summaa.
Toisin sanoen ihmiskunta on ollut noin 150 vuotta jatkuvasti pahenevassa öljy-humalassa.
Tuossa humalassa olemme länsimaissa saavuttaneet täysin ennennäkemättömän elintason, panneet kaiken maailman tiedon ja ystävämme saataville pieniin lasimetallisuorakulmioihin, nostaneet taivaalle 200 000 lentoa yhtä aikaa, käyneet kuussa ja luulotelleet itsellemme, että moderni tapa elää ja ymmärtää on järkevin mahdollinen tapa elää ja ymmärtää.
Humalassa tekojen seurausten miettiminen vain jää usein puolitiehen.
”Moderni, fiksu ja luonnontieteellisesti valistunut ihmiskuva, joka lähtee Valistuksesta ja saa lisäpontta talouskasvusta, esittää, että se on kylmähermoisin, objektiivisin ja tarkin ihmiskuvaus, mitä on saatu aikaiseksi”, Vadén sanoo.
Kuitenkin tämä ihminen, me, meidän modernit yhteiskuntamme ovat saaneet vahingossa aikaan ilmastonmuutoksen, kuudennen sukupuuttoaallon ja merten muovilautat.
Ihmisestä on tullut geologinen voima, kykenevä muuttamaan koko planeetan elinoloja. Tunnetuin termi tälle on antroposeeni (ἄνθρωπος eli anthrōpos on muinaiskreikkaa ja tarkoittaa ihmistä).
Antroposeeni saattaa kuitenkin antaa ihmiselle liian suuren roolin. Ikään kuin ihminen olisi kukistanut luonnon. Ekofeminismin johtava tutkija Donna Haraway on ehdottanut, että uusi aikakausi pitäisi nimetä chthuluseeniksi. Nimi tuo mieleen H. P. Lovecraftin luoman kuvitteellisen jumalhirviön.
Chthuluseeni kuvaa kieltämättä paremmin sitä, kuinka modernin ja valistuneen ihmisen pitkäikäisimmät saavutukset eli ilmaston, ympäristön, muiden lajien ja lopulta oman tulevaisuuden tuhoaminen ovat tapahtuneet ilman, että kukaan tarkoitti sitä.
”Siinä on aivan käsittämättömän järkyttävä paradoksi”, Vadén sanoo.
”Olemmeko me sitä, mitä me kuvittelemme olevamme? Emme todellakaan ole.”
Vadénin mielestä ”tämä fakta viittoilee siihen suuntaan, että syvä ongelma on ihmisenä olemisessa”.
”Asia menee nykyään melkein niin karusti, että kaikki mikä on taloudellisesti kannattavaa, on ekologisesti tuhoisaa.”
Historioitsija Yuval Noah Harari esitti kirjassaan Sapiens – Ihmisen lyhyt historia (2011) teorian, jonka mukaan maanviljelykseen siirtyminen oli ihmiskunnan suurin huijaus.
Maanviljely ei tuhansiin vuosiin muuttanut ihmisten elämää paremmaksi. Se huononsi sitä.
Edelleen satojen miljoonien ihmisten elämä kehitysmaissa on monin paikoin ankeampaa kuin muinaisten metsästäjä-keräilijöiden.
Esimerkiksi vehnälle maanviljelys sen sijaan oli erinomainen muutos. Voidaan ajatella, että vehnä orjuutti ihmiskunnan edistääkseen omaa leviämistään.
Tietyllä tapaa myös fossiiliset polttoaineet orjuuttivat ihmiskunnan. Olemme tehneet itsemme niistä niin riippuvaisiksi, että poltamme tarvittaessa ne kaikki, jottei elintasomme vain laskisi.
Maan alta löydetty ylimääräinen energialahja tuottaa ihmiskunnalle yli kymmenen kertaa enemmän työtä kuin ihmiskunta voisi teoreettisesti tuottaa pelkällä lihasvoimalla.
Koko elintasomme on riippuvainen fossiilisista polttoaineista. Korvaavia energianlähteitä ei ole, vaikka uusiutuvan energian tuotanto kasvaakin vähitellen.
Samalla olemme päästäneet niin sanotun anergian valloilleen. Anergia tarkoittaa käytännössä sitä, että energia on myös jätettä. Jätteenä eli ylimääräisenä hiilidioksidina se tekee tuhojaan ja uhkaa koko ihmiskuntaa.
Anergiaa on ollut Salmisen ja Vadénin mukaan käytännössä mahdotonta ajatella, ”koska se on tehokkaan ja toimeliaan fossiilisen subjektin kannalta hyödytöntä, eikä se palvele ketään”.
Niin sanottu fossiilisubjekti eli nykyaikainen länsimainen ihminen luulee olevansa itsenäinen ja muista riippumaton. Yksilö, joka voi tarvittaessa hylätä synnyinpaikkansa, perheensä ja ystävänsä, jos kokee saaneensa niistä tarpeekseen.
Niin se voi myös tehdä, mutta yksi side jää. Fossiilisubjekti on anergian orja. Se voi katkaista siteensä vain polttamalla fossiilisia polttoaineita eli hienoja hiilivetyketjuja.
”Kuin Picassoja polttaisi, on joku sanonut”, Vadén sanoo.
Hän tiivistää: ”Asia menee nykyään melkein niin karusti, että kaikki mikä on taloudellisesti kannattavaa, on ekologisesti tuhoisaa.”
Heinäkuussa matkalla Pohjois-Norjaan tankkasimme auton lähellä Kajaania, Kontiomäen Nesteellä.
Siellä polttoaine vain odotti ottajaansa, kunhan suostui maksamaan noin 1,4 euroa litralta.
Jälleen kerran: polttoaineen alkuperää ei tarvitse ajatella. Sen tuotanto on niin kaukana kulutuksesta.
Tankattavan polttoaineen alkuperää ajattelee harvoin edes asiasta todella perillä oleva Veli-Pekka Tynkkynen, Venäjän ympäristöpolitiikan apulaisprofessori Aleksanteri-instituutista.
”Autoilevalla kansalaisella on tietynlainen torjuntareaktio. Asiaa ei mielellään ajattele, vähän niin kuin ei muitakaan ympäristökysymyksiä. Ne painetaan mielen takasopukoihin.”
Mietitään kuitenkin hetki. Mistä Suomi saa polttoaineiden jalostukseen tarvittavan raakaöljyn?
Venäjältä.
”Käytännössä Neste tuo Suomeen kolme kertaa enemmän öljyä kuin täällä käytetään. Kaksi kolmasosaa menee maailmalle. Me hyödymme näistä virroista hirveästi”, sanoo Tynkkynen.
Nesteen jalostamot on suunniteltu nimenomaan Venäjältä tulevalle Urals-öljylaadulle, joka on rikkipitoisempaa kuin Pohjanmereltä tuleva Brent-laatu.
”Neste on jalostanut omat prosessinsa niin, että se tekee voittoa venäläisestä öljystä tehdyllä hyvälaatuisella bensalla ja muilla tuotteilla, joita se myy maailmalle.”
Suomi ostaa lisäksi käytännössä kaiken maakaasunsa Venäjältä. Sitä poltetaan jonkin verran esimerkiksi Helsingin Vuosaaren voimalassa, mutta suurimmat käyttäjät ovat teollisuus ja Neste.
”Neste hyödyntää venäläistä kaasua jalostaessaan venäläistä öljyä.”
Suomen Abc-, St1- ja Shell-asemille polttoaineet tulevat yhteiseltä hankintayhtiöltä North European Oil Tradelta. Se taas hankkii ison osan polttonesteistään ruotsalaiselta Preem-yhtiöltä, jonka jalostamasta raakaöljystä liki puolet tuli Venäjältä vuonna 2017.
Alle kahden kuukauden välein Venäjän maaperään vuotaa yhtä paljon öljyä kuin historian pahimmassa merellä tapahtuneessa öljyvuodossa.
Kun Suomessa tankkaa auton, on siis mitä todennäköisimmin kiinni energiavirrassa, jonka yläjuoksu on Venäjän takamailla, Siperiassa. Kulutus on hyvin kaukana tuotannosta ja sen yhteiskunnallisista, sosiaalisista ja ympäristöongelmista.
Venäjä on maailman suurimpia öljyntuottajia yhdessä Saudi-Arabian kanssa. Kumpikin tuottaa yli 500 miljoonaa tonnia öljyä vuodessa.
Venäjällä tapahtuu vuosittain selvästi yli 10 000 öljyputkirikkoa, eniten maailmassa. Rikoissa syntyvä hävikki on Tynkkysen mukaan arvioitu 1–5 prosentiksi koko tuotannosta.
Jos pienin arvio pitää paikkansa, sekin tarkoittaa yli viittä miljoonaa tonnia raakaöljyä, joka päätyy saastuttamaan luontoa joka vuosi.
Määrä on puolet siitä, mitä Suomi ostaa Venäjältä vuodessa. Se on myös noin seitsemän kertaa suurempi määrä öljyä kuin mitä Deepwater Horizonin öljyonnettomuudessa vuonna 2010 vuosi Meksikonlahteen.
Siis: alle kahden kuukauden välein Venäjän maaperään vuotaa yhtä paljon öljyä kuin historian pahimmassa merellä tapahtuneessa öljyvuodossa.
”Se on aivan käsittämätön määrä ja valtava ympäristöongelma”, sanoo Tynkkynen.
Öljyvuotojen vaikutukset ovat paikallisia: maaperä pilaantuu, joet ja järvet saastuvat, kalat ja kasvit kuolevat. Jos öljyvuoto tapahtuu asutulla alueella, juomavesi voi pilaantua ja muuttua terveydelle vaaralliseksi.
Toinen suuri ympäristöongelma on öljyntuotannossa sivutuotteena syntyvä kaasu. Sitä syntyy geologisista olosuhteista johtuen Venäjän öljyntuotannossa paljon enemmän kuin esimerkiksi Saudi-Arabiassa tai Pohjanmerellä.
Tuo kaasu on perinteisesti poltettu pois soihduttamalla suoraan öljykentillä. Pahimmillaan sitä poltettiin vuodessa 50 miljardia kuutiota, mikä vastaa neljäsosaa EU:n Venäjältä vuosittain ostamasta kaasusta.
”Järkyttävän suuri määrä sekin”, sanoo Tynkkynen.
Soihdutus synnyttää niin hiilidioksidi- kuin metaanipäästöjä. Yhdessä ne ovat kaksi merkittävintä ihmiskunnan tuottamaa kasvihuonekaasua. Paikallisesti soihdutus voi synnyttää happosateita, jotka tuhoavat esimerkiksi havupuumetsiä.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana soihdutus on Venäjän sähköreformin ansiosta vähentynyt, mutta edelleen maan öljyntuotannossa palaa 15–20 miljardia kuutiota kaasua vuodessa.
EU painosti Venäjää soihdutuksesta vielä 2000-luvun alkuvuosina, mutta kun Venäjä alkoi vaurastua öljyllä ja Vladimir Putinin politiikka muuttui varmemmaksi, energiadialogista katosi ympäristönäkökulma, Tynkkynen sanoo.
”Ei voi siis syyttää EU:ta, etteikö mitään olisi tehty, mutta kauhean painokkaasti ei yritetty. Meidän vastuullamme asia kuitenkin on, koska olemme Venäjän öljyn loppukuluttaja. 70 prosenttia öljystä menee Eurooppaan.”
Samoin kaasuntuotannon ongelmat ovat meidän vastuullamme. Kukaan ei tarkkaan tiedä, minkälaisia metaanipäästöjä Venäjän kaasuntuotannossa syntyy, mutta ”todennäköisesti ne ovat suuria”, Tynkkynen sanoo. Tarkkaan ei tiedetä sitäkään, miten päästöttömästi kaasu kulkee putkistoissa kuluttajille Venäjällä ja Euroopassa.
Kukaan ei tiedä, koska energiasektori näyttelee Putinin hallinnon vallanpidossa niin suurta roolia. Hiilivetytalouden menestys takaa Putinin vallan, ja se on siksi ”turvallistettu” eli siirretty normaalin poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle.
Minkä tahansa tarkan tiedon saaminen erityisesti energiasektorin aiheuttamista haitoista on melkein mahdotonta.
”Se on musta aukko”, Tynkkynen sanoo.
Tuosta mustasta aukosta ja Putinin diktatuurista Suomi hyötyy. Sitä ei halua ajatella.
On niin helppo unohtaa. Ilmastonmuutoskin jää taustalle heti, kun ilmat viilenevät. Media ei enää kerro aiheesta samalla tahdilla, koska se ei kiinnosta yleisöä. The New York Times kertoi elokuussa, että saman asian havaitsi James Hansen Yhdysvaltain senaatin kuulemisissa marraskuussa 1987.
”Ilmaston lämpenemistä koskevien kuulemisten järjestäminen näin viileässä säässä ei ikinä saa huomiota”, Hansen kertoi ystävälleen New York Timesin mukaan.
Ihminen sopeutuu ja unohtaa.
Toisenlainen maailma oli olemassa. Taistelu on hävitty.
”Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat menevät hajalle, kaikki vastamuodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään”, Karl Marx ja Friedrich Engels kirjoittivat Kommunistisessa manifestissa vuonna 1848.
Marx ja Engels puhuivat kapitalismista, mutta ”kaiken pyhän häpäisy” syntyy pikemminkin tuotantokoneesta, johon syötetään vuosi vuodelta enemmän fossiilisia polttoaineita.
Ilman fossiilisia polttoaineita tuntemaamme kapitalismia ei olisi. Ilmastotuhosta ei siis voi suoraan syyttää kapitalismia, ja reaalisosialismi aiheutti aivan yhtä suuret ympäristötuhot.
Kapitalismi kuitenkin nauttii erityisesti öljystä täysin siemauksin.
”Sille sopii, että tuotanto ja kulutus voidaan erottaa toisistaan ja tuotanto viedä mihin vain. Jos työläiset ryttyilevät, tuotanto viedään sinne, missä ei ryttyillä. Öljy mahdollistaa tämän”, Tere Vadén sanoo.
”Se” ja ”me”. Kyse on fossiilisubjekteista eli jotakuinkin ihmiskunnan rikkaimmasta 10–20 prosentista, ei kaikista ihmisistä.
Ainakin noin kolmasosa ihmiskunnasta elää planeetan kannalta kestävästi. Osa heistä elää jopa niin, että esimerkiksi terveydenhuolto toimii ja elämä on muutenkin vähintään kelvollista.
”Rikkain parikymmentä prosenttia ihmisistä elää kasvihuoneessa eli hyvin suurella energiansyötöllä ylläpidetyssä kuplassa. Silloin ihmisistä tulee tietynlaisia verrattuna siihen, että he kasvaisivat luonnon armoilla”, Vadén sanoo.
Mitä paremmin fossiilisubjekti toimii, mitä tehokkaampi ja hyötyä maksivoivampi se on, sitä tuhoisampi se on niin ekologisesti kuin oman kasvihuoneensakin kannalta.
Emme halua tietää tätä, mutta Vadén korostaa, että emme oikeastaan edes voi tietää tätä.
Syyllistäminen on turhaa. Muutos ei Vadénin mukaan voi ”edes periaatteessa tapahtua järjen kautta”.
”Muutos ei ole sitä, että ostaa Arlan maidon sijaan Valion maitoa, vaan se on kuin alkoholisti tulisi uskoon.”
Tämä ei tarkoita, että meidän, ihmiskunnan rikkaimpien, pitäisi löytää Kristus sydämestämme tai alkaa buddhalaisiksi. Vaadittava muutos on kuitenkin samansuuruinen ja -tapainen.
”Järki ja moralisointi voivat viedä vain tiettyyn pisteeseen asti, mutta eivät kuitenkaan tarpeeksi pitkälle”, Vadén sanoo.
Tiedettä ei pidä hylätä. Vadén korostaa, että tarvitsemme ilman muuta esimerkiksi parasta mahdollista ilmastotiedettä ja ilmastomalleja. Niiden viestit kannattaa ottaa vakavasti, jos järjestäytyneestä yhteiskunnasta halutaan pitää kiinni.
Sen sijaan usko teknologian apuun hädän hetkellä ja esimerkiksi villeihin geomuokkausideoihin kertoo vain fossiilisubjektin ylimielisyydestä.
Juuri harhaluulo siitä, että kaikkea voi hallita, johti ilmastotuhon partaalle.
Tuo ylimielisyys kuitenkin hallitsee maailmaa.
Aleksanteri-instituutin Tynkkynen ei usko, että suurvallat saadaan luopumaan fossiilisista polttoaineista ja investoimaan ennennäkemättömällä tavalla uusiutuvaan energiaan ennen kuin jossain suurvallassa tapahtuu ”jokin valtavan kokoluokan ympäristökatastrofi”.
”Silloin ihmiset tulevat lopulta kaduille ja sanovat, että jotain on tehtävä.”
Millainen tuo katastrofi voisi olla?
Ehkä Euroopan vuoden 2003 lämpöaallon toistuminen, mutta paljon pahempana. 15 vuotta sitten yli 70 000 ihmistä kuoli kuumuuteen. Yksin Ranskassa kuumuuden aiheuttamiin komplikaatioihin kuoli noin 15 000 ihmistä. Lisäksi koko EU:n vehnäsato jäi noin kymmenen prosenttia tavallista pienemmäksi.
Katastrofin jälkeen on kuitenkin monella tapaa aivan liian myöhäistä tarttua toimeen. Silloin olemme jättäneet lapsillemme ja lastenlapsillemme ratkaisevalla tavalla huonomman elinympäristön. Heidän tulevaisuutensa uhrattiin, koska joka talvi oli niin mukava päästä lomalle Kaukoitään.
Samalla uhrattiin myös iso osa jo elävistä ihmisistä.
”Kaikkein karuinta on, että ihmiskunnan rikkaimmat ja eniten päästöjä tehneet todennäköisesti hyötyvät siitä kaaoksesta, joka tästä kaikesta syntyy. He voivat muuttaa johonkin kivempaan paikkaan ja bunkkeroitua sinne”, Vadén sanoo.
Osin tämä näkyy jo. Ei tarvitse kuin katsoa EU:n bunkkeroitumista ja sen aikomuksia perustaa Pohjois-Afrikkaan ”maihinnousukeskuksia”. Niitä Vadén nimittää ”keskitysleireiksi”.
James Hansen sanoi vuonna 1988, että ilmastonmuutos erottuu jo tilastoista. Sen jälkeen päästöt ovat vain kasvaneet.
Toisenlainen maailma oli olemassa. Taistelu on hävitty.
Se ei silti tarkoita, etteikö taistelua kannattaisi käydä.
”Sekin on vähän fossiilijärjen ja modernin yksilön hyödyn maksimointi -ajattelua, että käy vain taisteluja, jotka voi voittaa”, Vadén sanoo.
”Historiassa on kuitenkin usein ajateltu, että ihmiskäsityksen ja itsekunnioituksen kannalta tärkeimpiä ovat hävityt taistelut.”
Lopulta häviämme taistelun aina. Kaikki voitot ovat tilapäisiä. Me kaikki kuolemme. Silti emme luovuta.
Vadén huomauttaa, että kaiken pessimismin voi kääntää toisinpäin.
”Mieti, miten paljon trumpit ja putinit joutuvat tällä hetkellä tekemään töitä sen eteen, että nykyjärjestelmä pysyy pystyssä. Se kertoo jatkuvasti siitä, kuinka paljon painetta muutokseen on. Ei ole helppoa. Täytyy painaa mainoksia joka tuutista ja pitää ihmiset töissä vielä pidempiä päiviä ja viikkoja.”
Vadén on omassa ”punaviherkuplassaan” huomannut, kuinka entistä useampi on ymmärtänyt, että tärkein ilmastoteko on lähteä mukaan politiikkaan ja liittoutua muiden kanssa. Kuluttajan valinnat eivät riitä, vaikka esimerkiksi kieltäytymällä syömästä eläimiä on merkityksensä.
Ei maailmassa silti kovin positiivisia trendejä näy, sanovat niin Tere Vadén kuin Veli-Pekka Tynkkynen, joka kuvailee itseään realistipessimistiksi.
Positiivisia kehityskulkuja oli vaikea löytää myös vuonna 1940, keskellä toista maailmansotaa. Pahin oli vasta tulossa, mutta filosofi Albert Camus pohti jo, miten rikki revityn maailman voisi koskaan ommella takaisin yhteen.
Camus myönsi, että tehtävä on yli-inhimillinen.
”Mutta yli-inhimillisiksihän kutsutaan sellaisia tehtäviä, joiden suorittaminen vie kauan aikaa, siinä kaikki.”
***
Pääkirjoitus: Ilmastovaalit ovat suuri huijaus
Korjaus 6.9. kello 13.09: Jutussa luki alun perin virheellisesti, että Donna Haraway olisi ehdottanut uuden aikauden nimeksi chthuluseenia H. P. Lovecraftin kuvitteellisen hirviön mukaan.
