Alussa on halli, maitokahvi ja pitkiä taukoja. Kirjailija Turkka Hautala, 30, katsoo pois ja puntaroi, olisiko Hakaniemen hallissa aineksia erityisen suomalaiseksi paikaksi.
”Ei tämä kaikista suomalaisimpia ole. Ennemminkin suomalaisuuden simulaatio, Suomi-tuotteita turisteille.”
Viereisessä pöydässä eläkeläisnaiset huovutetuissa hatuissaan pyyhkivät munkkisokeria sormistaan. Torilta kuuluu vaimeana romanisoittajan haitari: tanssi lambadaa, peppukin jo heilahtaa.
”Salon iltatori on aidommin suomalainen”, sanoo Hautala ja näyttää siltä, miltä suomalaisen kirjailijan kuuluukin: vaalealta, korkeaotsaiselta ja turhia pulisemattomalta.
Emäntä peittelee lauantaimakkarat juustoviipaleilla ja istuu odottamaan. Iltaperunoiden jälkeen poika on sanonut pubii kattoo pelii ja noussut pihaan lujaa ajaneeseen Nissaniin. Mennyt ensi kertaa viikkoon. Hymyillyt kuukauteen.
Nakkikioskit, myllyverkkarit, metrilakut, kiitos-paidat. Pikkukaupunki-Suomen armoitetuksi kuvaajaksi kiiteltyä Hautalaa vetää puoleensa se, mikä Helsingin kantakaupungista katsoen on jo muuttunut eksotiikaksi. Hautalan uusin teos, Kansalliskirja, yrittää tavoittaa hetkiä ja hahmoja, joita ei voi kohdata missään muualla kuin Suomessa. Novellikokoelman 48 tarinassa äijät äijittelevät toisiaan ja kutsuvat naisystäviään hallintopäälliköiksi. Palataan krapulaisina risteilyiltä, pöllitään lätkäkortteja ja haikaillaan hyppyrimäkien perään.
”Kahden romaanin jälkeen halusin kirjoittaa taas lyhyempää. Romaanin hirviömäisen rakennelman virittäminen tuntui liian raskaalta. Kansalliskirja syntyi tarpeesta kuvata kotimaani tunnelmaa.”
Monien ikätoveriensa tapaan Hautala on elänyt pätkänuoruutensa kiertolaisena. Opiskellut elokuvaa Englannissa, juonut halpaa ouzoa vaihto-opiskelijana Kreikassa, matkustanut naisen perässä Pariisiin. Muuttokuorma on pakattu kymmenen vuoden ajan joka syksy.
Ajanvietteeksi valikoituivat kirjoittaminen ja juokseminen. Ne kulkivat mukana minne vain.
Nyt Hautala asuu kivenheiton päässä Hakaniemen hallin luomutiskeistä ja Hämeentien etnisistä ruokakaupoista. Kirjaansa hän viimeisteli Rytmissä, muiden maitokahvia ja punaviiniä nieleskelevien kulttuurifreelancerien seassa. Silti kirjojen fokus pysyy ostari-Suomessa.
”Suomi jakautuu edelleen niin, että on Helsingin kantakaupunki ja muu Suomi. Helsinkejä on ympäri maailmaa, mutta pikkukaupunki-Suomia vain yksi”, Hautala perustelee.
Kun ajattelette nyt nuoruuttanne, mitkä asiat siinä olivat parhaita?
Kaverit hauskan pito kalastus lenkit koiran kanssa. Lapsen saanti!!
Kadutteko mitään?
Luotto tiedot pahoinpitely kokki koulun lopetus pettäminen (1 kerran!!) että hajos perhe. Siskon kanssa etten saanut autettua!!
Esikoisteoksessaan Salo (2009) Hautala ei säästellyt suomalaista pikkukaupunkia. Episodiromaanissa ystävällinen kurdi saa kantasuomalaisilta turpaansa, ambulanssimiehet kuskaavat paloittelumurhan uhria ja lämpöä riittää vain nakkikioskin naisella.
Hautala ei myönnä purkavansa Salo-traumaa. Päinvastoin.
”Monet lähtivät Salosta, koska halusivat pois. Minä lähdin, koska kaikki muut olivat jo lähteneet.”
Salon Seudun Sanomien toimittajan poika haaveili urheilutoimittajan urasta. Lapsena Hautala luki kirjoja vain silloin, kun ulkona ei enää nähnyt harrastaa liikuntaa. Lehdestä poika tallensi urheilutilastot naisten ykkösdivarin pesäpallosta lähtien.
”Lukion jälkeen pääsin opiskelemaan viestintää Vaasan yliopistoon. Aika nopeasti tuli selväksi, etten sovi toimittajan ammattiin. Viihdyn harvoin seurassa.”
Kun Hautala vuosien kiertolaiselämän jälkeen löysi itsensä kirjoittamasta fiktiota, lapsuuden kotikaupungista tuli käyttömateriaalia ensimmäisille novellinpätkille.
”Urbaani yksinäisyys on lopulta aika samanlaista, oltiin sitten Salossa tai Pariisissa. Salo on vain piirtynyt paikoista mieleeni parhaiten.”
Kolmatta teosta aloittaessaan Hautala näki mielessään ulkoluistinradan kopin: sisään hokkareilla kopsuttelevat hikiset miehet ja lysähtäneet lätkäkassit.
Kopin tunnelmaa ei voi kuvitella mihinkään muualle kuin Suomeen, kirjailija ajatteli. Paperille alkoi hahmottua niitä paikkoja lisää: kioskien veikkauspisteitä, markettien kah-vioita, veistoluokkia.
Kun novelleja oli kasassa liki 30, Hautala lähetti tekstiviestillä kustannustoimittajalle nimiehdotuksen. Miten olisi Kansalliskirja?
Kustantamossa oltiin heti samaa mieltä: se oli kirjalle ainut oikea nimi.
”Nimi on hyvällä tavalla röyhkeä, vaikka siinä on pilkettä silmäkulmassa. Joku siitä nokkiinsa ottaa.”
Tainalla oli päästötodistuksessa kaikesta kahdeksan. Olipa hauska ilta! hän kirjoitti aina tytöille Rossosta kotiuduttuaan. Hän toisteli suosittuja hokemia ja tanssi hillitysti laukkukasojen ympärillä.
Kansalliskirja kuulostaa röyh-keältä siksi, että odotamme edelleen uuden vuosituhannen Suurta Suomalaista Romaania. Samalla tiedostamme, että uutta Seitsemää veljestä tai Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa ei ehkä tule. Yhtä suomalaista todellisuutta ei enää ole – Hakaniemestä on henkisesti lyhyempi matka Berliiniin kuin Kiihtelysvaaraan.
Hautala nimittää novellejaan sirpaleiksi, ”pienimuotoisiksi yritelmiksi kuvata Suomi”.
”On kohtuutonta vaatia kirjailijalta kokonaiskuvaa nyky-yhteiskunnasta. Koko ajatus aikalaisromaanista on enemmän tai vähemmän myytti. Vaikka Täällä Pohjantähden alla kertoo harvinaisen paljon 1900-luvun alun Suomesta, ei sekään anna kokonaiskuvaa.”
Hautalan mukaan historia selittää osaltaan, miksi odotamme polttavaa ajankuvaa juuri kirjailijoilta.
”Kirjailijat olivat pitkään ainoita ihmisiä, jotka saivat ajatuksiaan julki isoille massoille. Mutta kuinka moni lukee nykyään romaaneja?”
Rapakon takana Jonathan Franzenin Vapaudesta on yritetty leipoa Suurta Amerikkalaista Romaania: ei-niin-lukeneellekin avautuvaa, mukaansatempaavaa, realistista ja kikkailematonta nyky-yhteiskunnan kuvausta. Samaa temppua odotetaan suomalaisissa kirjallisuuspiireissä kieli pitkällä.
”Kyllä minäkin haluaisin lukea 2800-sivuisen romaanin, joka pyrkii tyhjentävään kokonaiskuvaukseen Suomesta.”
Mistä Suuri Suomalainen Romaani kertoisi? Onko Hautalan oma tarina vaihto-oppilasvuosineen ja pätkätöineen suomalainen kertomus vuosimallia 2012? Vai elääkö yhtenäinen suomalaisuus enää vain ironisina heittoina Kansalliskirjan kaltaisissa teoksissa?
Hautalalla ei yksiselitteistä vas-tausta ole.
”Maailma yhdenmukaistuu ja kaupunkien keskustat muistuttavat toisiaan. Se on yksi syy kuvata hiipuvaa Suomea.”
Hautala uskoo, että tasapäistyvässä maailmassa ihmiset haluavat yhä enemmän tarttua siihen, mikä omassa kulttuurissa on ainutlaatuista. Jotain kertoo jo se, että Hautala kaavailee pistävänsä kavereidensa kanssa Kalevala-lukupiirin pystyyn. Isänmaalliseksi Kansalliskirjan kirjoittaja ei silti tunnustaudu.
”Ärsyttää, ettei tuohon kysymykseen voi vastata myöntävästi. Siihen liitetään niin ikäviä sävyjä.”
Hymyilin lehdenkansissa surumielisesti. Sanoin: nyt uskallan viimein rakastaa/elää/tutustua tunteideni palimpsestisiin karttakirjoihin. Luin Saksassa täydelle tuvalle. Aiemmissa teoksissani oli äkkiä vaikka mitä ansioita, puhumattomuuteni yhdistettiin nyt jurouden sijasta viisauteen.
”Täällä voisi olla vaikka koko päivän”, Hautala sanoo, ja katse pyörii kauppahallin Elvis-potreteissa ja Unikko-essuissa.
Mitään Lönnrot-henkisiä keruureissuja Hautala ei ole Kansalliskirjaa varten harrastanut. Pieneen vihkoon tallentui keskustelunpätkiä, hahmojen luonteenpiirteitä ja nopeita tilannehahmotuksia. Suurin osa novelleista syntyi silti siten, että Hautala vain istui alas ja kirjoitti.
”On mysteeri, mistä ideat tulevat. Se on iso osa koko homman viehätystä.”
Entä jos Kansalliskirjaan pitäisi kirjoittaa 49. novelli Hakaniemen hallista? Hautala empii hetken.
”Jotenkin tuli mieleen kalatiski ja se tyyppi, joka tuo ne kalat sinne. Mistä ne kalat oikein tulevat?”
Tauko, pohdintaa.
”Tai sitten voisi kirjoittaa tyypistä, joka asuu kauppahallissa.”
Tauko, nuotti muuttuu varsinaissuomalaiseksi.
”En tiä mist toiki tuli.”
Kursivoidut lainaukset ovat Hautalan teoksesta Kansalliskirja (Gummerrus, 2012)
Kuka
Turkka Hautala, 30, on Salossa syntynyt ja Helsinkiin kotiutunut kirjailija, jonka esikoiskirja Salo (2009) oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Maaliskuun lopussa Hautalalta ilmestyy kolmas teos, novellikokoelma Kansalliskirja. Ennen kirjailijanuraansa Hautala paistoi makkaroita salolaisella grillikioskilla, kirjoitti paikallislehteen, jakoi postia ja asui ympäri Eurooppaa.
Kaduttaa Ystävän kutsuminen kiharakeskoseksi. Ja esinahkaeetuksi.
Himottaa Hallin ruispatukka voilla.
Kyrpii Radiokanavien alennustila. Ja suomirokin. Ja iskelmän. No helkutti, musiikin ylipäätään, innostuin viimeksi bändistä, kun telkkarista tuli vielä Jyrki.
Sanat Verna Kuutti, kuva Satu Haavisto
