He eivät hyväksy keskinkertaisuutta itseltään eivätkä muilta.
He esiintyvät aina äärimmäisen huoliteltuina, pöyheäksi föönatut, toffeenväriset hiukset tarkoin paikoilleen aseteltuina.
Kumpikin viihtyy salamavalojen räiskeessä ja väläyttää punaisella matolla hymyn yhtä punaisilla huulillaan, mutta vain jos sattuu haluamaan niin.
He eivät tyydy päätoimittajina edustusrooliin, vaan pitävät lehtensä tiukasti oikealla linjalla – omallaan.
Hehän ovat kuin kaksi marjaa: Anna Wintour on luotsannut Amerikan Vogueta vuodesta 1988, Riitta Lindegren loi Glorian vuotta aiemmin.
Sekä Voguen että Glorian toimitusten kerrotaan ajautuvan kaaokseen, jos päätoimittaja ei ole paikalla. Kukaan ei ole aivan varma, miten toimia, jottei joutuisi tekemään kaikkea uudestaan pomon palattua.
Heillä on valta nostaa ja laskea muotisuunnittelijoita. Wintour istuu nuoria suunnittelijoita tukevassa säätiössä, Lindegren Kultaisen vaatepuun raadissa.
He ovat syntyneet 40-luvulla ja asuneet 60-luvulla Lontoossa. Lindegren opiskeli siellä englantia vuoden 1965 – ja millaisen vuoden! Beatlemania ja muut villitykset valtasivat kaupungin. Kun Lindegren palasi jouluksi kotiin, äiti oli lentokentällä vastassa ja kauhistui. Tyttären hame peitti juuri ja juuri takamuksen.
”Onko sulla jäänyt alaosa laittamatta?” äiti tiedusteli.
On toki eroavaisuuksiakin: Wintour oli isän tyttö. Isä päätti tyttären puolesta, että tästä tulee Voguen päätoimittaja. Lindegrenin isä kuoli tämän ollessa puolitoistavuotias. Juristiäiti kasvatti yksin kaksi lastaan. Hän näytti esimerkillään, ettei ole mitään, mitä ihminen ei voi tehdä vain siksi, että sattuu olemaan nainen.
Wintourin avarasta kulmakonttorista näkyy pilvenpiirtäjiä.
Lindegren istuu avokonttorissa alaistensa keskuudessa, jotta tietäisi paremmin, mitä toimituksessa tapahtuu. Hän Suomen Sanoma Magazinesin ainut päätoimittaja, joka kieltäytyy omasta huoneesta. Konttorin kulmapöydästä avautuu munkkivuorelainen lähiömaisema.
Lindegren tuli tehtäväänsä dramaattisesti. Hänen miehensä kuoli auto-onnettomuudessa samaan aikaan kuin hänet pyydettiin päätoimittajaksi uuteen lehteen.
”Olin juuri ajatellut jäädä vapaaksi taiteilijaksi. Jos mieheni eläisi, en varmasti olisi ottanut näin isoa tehtävää. Se oli eräällä tavalla kohtalon tahto. Ilman tätä henkilökohtaista tragediaa ei olisi syntynyt Gloriaa.”
Lindegren koki työskentelevänsä kahdessa vuorossa ympäri vuorokauden. Päivänvalotyönä oli uuden lehden tekeminen. Yötyönä oli kuolleen miehen sureminen. Sitä Lindegren ei tuonut esiin työpaikalla.
Suru ei näy pääkirjoituksen vieressä hymyilevän kuvan silmistä eikä persikanvärisistä poskista.
”Jotkut sanovat, että työ on paras lääke suruun. En missään tapauksessa allekirjoita sitä. Tämä työ ei millään lailla helpottanut, vaan ennemminkin vaikeutti ja pitkitti sitä kokemusta.”
Surun unohtaminen työpäivien ajaksi on rankka vaatimus itseä kohtaan. Sama pätee muuhun maailmaan. Lindegrenillä on maine kovana ja vaativana pomona.
”Hyväksyn sen, että jokainen tekee virheitä. Silti toivon, että ihmiset aivan oikeasti yrittävät tehdä parhaansa. Puolivillaisesti tekeminen ärsyttää minua.”
Vogueen ei mene yhtään kuvaa ennen kuin Wintour on tarkistanut ne. Lindegren on tarkempi teksteistä. Hän lukee ne jo ennen kuin ne menevät taittoon.
”Minulla on hyvin selvillä, mitä lehteen tulee. Olen aika siitä tarkka, ettei lehteen tule mitään sellaista, joka mielestäni lehden linjan vastaista.”
Jopa 90-luvun lama hävisi Lindegrenin kontrollille. Gloria oli vasta kolmevuotias, kun Suomen talous romahti. Lindegren ilmoitti toimituspalaverissä, että Gloriassa ei saa mainita sanaa lama, Gloria jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Jos kielletty sana ilmaantui sivuille muualle kuin haastateltujen sitaatteihin, päätoimittajan punakynä heilahti.
Ankeuden sijasta Gloria tarjosi todellisuuspakoa. Se esitteli ”huippunaisten viimeisen villityksen” personal trainerin, Angelika Kallion muotikuvissa, golf-kartanoelämää ja kauneusleikkausloman Naantalin kylpylässä. Gloria ennusti rokkijoogasta eli astanga vinyasasta 90-luvun aerobicia ja markkinoi lukijamatkaa Balille.
Joulunviettovaihtoehtona esiteltiin asuntovaunujoulu. Juttu ei tietenkään kertonut konkurssin tehneestä asunnottomasta yrittäjäperheestä. Joulupöydässä oli viinirypälehyytelöä ja lohipateeta.
L-sana debytoi Gloriassa vasta kun pääministeri Paavo Lipponen piti puheen, jossa ilmoitti laman jääneen taakse.
”Kirjoitin pääkirjoituksessa, että nyt se on ohi. Yksi Glorian menestyksen salaisuuksia on, ettemme painuneet kasaan ja ripotelleet tuhkaa päällemme. Jos olisimme luopuneet ideologiastamme, en usko että Gloriaa olisikaan.”
Nuori nainen hymyilee ujosti. Hän istuu kahvilannurkassa valkoinen hilkka päässä ja lappuessu edessä.
Lyhythiuksinen nainen istuu selin kameraan ja tiukkaa:
”Oletko sinä ottanut kantaa tai muodostanut mielipidettä sellaisista asioista, kuin Vietnamin sota tai Intian nälkäänäkevät?”
”En ollenkaan.”
”Ei ole tullut mieleesi lähteä protestimarsseille?”
”Ei ollenkaan.”
Laajakulma-ohjelmassa vuodelta 1969 baariapulainen Aila Virtasta haastatteli toimittaja Riitta Lindegren.
”Ne olivat aika liikuttavia juttuja”, Lindegren kommentoi nyt.
Elettiin aikaa, jolloin nuoret halusivat muuttaa maailman, eikä Lindegren ollut poikkeus. Keskiluokkaisessa töölöläiskodissa tiedostamista ei aina ymmärretty.
”Minun oli hirveän vaikea ymmärtää, miksi aina puhutaan sodasta. Nyt ymmärrän sen oikein hyvin. Eihän sen päättymisestä ollut kuin 15 vuotta.”
Lindegrenistä ei koskaan tullut taistolaista. Kun yhteiskunnallisesta tiedostamisesta siirryttiin puoluepolitiikkaan, hän jättäytyi syrjään.
”En ole sellainen ihminen, jolle sopisivat valmiit doktriinit.”
Lindegren ei koe juurikaan muuttuneensa Laajakulman ajoista.
”Ajattelen ehdottomasti edelleen, että maailma on muutettavissa ja että itse voin olla siinä mukana. Se, etten toimi sellaisessa mediassa on enemmänkin sattumaa. Voisin hyvin kuvitella, että radikalisoidun uudelleen vanhemmalla iällä.”
Radikaalin toiminnan aiheina voisivat olla ilmastonmuutos ja köyhyys.
”Olen käynyt muutaman kerran Afrikassa. Se kyllä panee arvot uuteen järjestykseen, kun näkee, että on olemassa ihmisiä, joilla ei ole mitään. Samaan aikaan me täällä mietimme, että mihin helvettiin laittaisi kaikki nämä vanhat romut.”
Afrikan köyhien asia ei tietenkään sovi Glorian brändiin. Lindegrenin ideologia näkyy Gloriassa muilla tavoin.
Vaikkei sitä tulisi aivan ensimmäisenä ajatelleeksi, Gloria on oikeastaan melkein feministinen lehti.
Lindegrenin luomus on Gloria-nainen. Lehteä tehdään Gloria-naisille ja lehdessä esiintyvät Gloria-naiset.
Gloria-nainen ei voi olla identiteetiltään pelkästään jonkun vaimo, vaan hän luo itse loistonsa ja kunniansa, oman glooriansa. Gloria-nainen on ylpeä naiseudestaan ja hänelle kaikki on mahdollista.
Toisin sanoen hänessä on paljon Lindegrenin äitiä.
Tasa-arvon lisäksi Lindegren on laadun ja pukeutumiskulttuurin apostoli. Siinä missä muiden naistenlehtien pääkirjoituksissa lätistään lapsiperheen arjen hassuista sattumuksista tai siitä, että on kiva kun kevät tulee, Glorian päätoimittaja lataa täysillä.
Aiheet ovat toisinaan kaukana suomalaisten enemmistön arjesta. Lindegren on puuttunut Suomessa myytävän kashmirin heikkoon laatuun ja vaatinut pukemaan lapset muihin kuin mukaviin urheilujalkineisiin, jotta he oppisivat ”monipuolisen kenkäkulttuurin”.
Lindegrenistä on luonnollista vaatia kaikessa parasta.
”Kun ihminen tekee sen, mitä tekee niin hyvin kuin pystyy, se siirtyy automaattisesti kaikkeen muuhun. Tuotteiden ja tavaroiden on oltava niin hyvää laatua kuin mihin on varaa omissa puitteissa. Elämä on niin lyhyt, ettei yksinkertaisesti ole aikaa huonoille asioille. ”
Linja näkyy jo ensimmäisessä Gloriassa vuodelta 1987.
”Olisi korkea aika jo täällä pohjan perukoillakin unohtaa väittämä, että vaatimattomuus kaunistaa. Se on vale”, Lindegrenin pääkirjoitus julistaa.
Ei ihme, että lehti hämmensi ja suututti.
Lindegren itse ei pidä kynttiläänsä vakan alla. Elämästään puhuessaan hän ei sano päässeensä, joutuneensa tai ajautuneensa mihinkään. Hän joko meni tai hänet pyydettiin.
Lindegren esittelee äidin ylpeydellä luomiaan lehtiä: Gloriaa, Gloria Antiikkia, Gloria Kotia, Gloria Ruoka ja Viiniä.
Syystäkin. Erittäin harva voi sanoa synnyttäneensä kokonaisen menestyvän lehtiperheen.
”Kukaan muu ei voi. Tämä on aivan ainutlaatuinen”, Lindegren huomauttaa.
Lindegren, 66, jättää Glorian vuoden vaihteessa. Hän uskoo pystyvänsä vastustamaan kiusausta tehdä kirstipaakkaset ja jäädä kyttäämään seuraajansa Sami Sykön työtä.
Lindegren aikoo toteuttaa unelmat, jotka jäivät odottamaan 23 vuodeksi kun hänestä tuli yhtä aikaa leski ja Glorian päätoimittaja. Hän on varannut työhuoneiston etelähelsinkiläisen kerrostalon kivijalasta.
”Sellaisesta lukaalista olen aina haaveillut. Olen aivan lapsellisen innoissani.”
Työhuoneella Lindegren kirjoittaa ainakin yhden kirjan, omasta elämästään. Lisäksi Lindegren haluaa kehittyä valokuvaajana – eikä tietenkään millään harrastelijatasolla.
”Haaveenani on tulla valokuvauksen grande madameksi, joka ottaa vielä 90-vuotiaana aivan käänteen tekeviä kuvia.”
Munkkivuoren ylle sataa räntää. Toimituksessa on hiljaista. Väki on valmistelemassa joulukuun lehteä, josta tulee viimeinen Riitta Lindegrenin päätoimittama Gloria. Pääjutun tekoa varten on vuokrattu asunto Lauttasaaresta. Otsikko on jo selvillä: ”Parasta joulua!”.
KVG: Hyvästi kertakäyttökulttuuri!
Kulutuksen kuningatar, otsikoi Voima. Riitta Lindegrenin nimi löytyy myös Älä kuluta mitään -päivän tapahtuman panelististien joukosta.
Lindegren ja Gloria ovat googlauksen perusteella monelle kerskakulutuksen ja materialismin symboleja. Käsitys on Lindegrenistä väärä ja sen hän on tuonut julki.
”Olen aina osannut selittää, ettei ideana ole kuluttaa hullun lailla, vaan oikein. ”
Lindegren on tuonut Gloriaan kestävän kehityksen ajattelua. Kyse on myös ajan seuraamisesta.
”Turha kulutus ei ole enää minkään ideologian mukaan tärkeää. Meillä lähdetään siitä, että laatu on ekologisesti oikein. Kertakäyttökulttuurista on luovuttava.”
Samalla on tietenkin pysytty Gloria-hengessä. Ympäristönumerossaan Gloria neuvoi välttämään välilaskuja lomamatkoilla ja viemään perintökorut huoltoon.
Teksti: Ninni Lehtniemi
Kuva: Teemu Granström
