Niin kauan kuin muistan, on suomalainen elokuvantekijä valittanut resurssien puutetta. Pari vuotta sitten kotimaiset elokuvatuottajat menivät jopa lakkoon rahoituksen saamiseksi.
Lukaisin suomalaisen elokuvan tavoiteohjelman vuosille 2006-2010. Neljä vuotta sitten kirjoitetussa läpyskässä on kerjäys vahvasti esillä. Rahaa kaivataan markkinointiin, kuvauspäivien lisäämiseen, kansainvälistymiseen ja levitykseen.
”Digitaalisia efektejä käytetään elokuvissa enemmän, mikä mahdollistaa elokuvan tekijöille irtautumisen realismista. Nuoret tekijät tarttuvat genre-aiheisiin, kuten vaikka fantasiaanja kauhuun. Myös 3D-animaatioita tehdään enemmän”, tavoiteohjelmassa maalaillaan.
Taidan olla yksinkertainen elokuvanystävä, mutta minulle tärkeintä on hyvä käsikirjoitus.
En muista hetkeen pettyneeni suomalaisen elokuvan halvalla tehtyihin lavastuksiin tai UFFilta lainatun näköiseen puvustukseen. Näyttelijät ovat pääosin harkinnalla valittuja (hyväcasting!) ammattilaisia, joiden puheista saa nykyisin jopa selvää (hienoa äänimiehet!) ja soundtrackina voi kuulla hyvällä maulla valittua poppia. Suomalainen elokuvaväki taitaa olla todella ammattitaitoista, kun he muihin Pohjoismaihin verrattuna 65 prosentin resursseilla pystyvät tekemään teknisesti laadukasta elokuvaa. Siitä ei sanomista.
Mutta aika monta kertaa olen nähnyt kotimaisen elokuvan, jolla on ennalta-arvattava juoni ja ankeaksi kirjoitetut henkilöhahmot. Mitä niillä lukuisilla kuvauspäivillä tekee, jos käsikirjoitus kusee ja dialogi dunkkaa? Ihan sama, miten paljon markkinointitukea on annettu, jos pelkkä leffajulisteen synopsis saa haukottelemaan.
Suomalainen elokuvateollisuus tykkää verrata itseään musiikkiteollisuuteen, joka teki kansainvälisen läpimurtonsa 2000-luvun vaihteessa. Aloilla on vain se ero, että musiikkiteollisuus teki läpimurtonsa sisältö edellä, pienillä resursseilla – ja täysin ilman valtiovallan tukea.
”Käsikirjoitustuen lisääminen ja tukisummien nostaminen on myös tapa taata tekijöille työrauha varsinaista kehittämistä edeltävän käsikirjoitusvaiheen aikana”, on nykyisen tavoiteohjelman fiksuin lause. Sen toivoisi olevan seuraavan viisivuotisen tavoiteohjelman pääpointteja.
Resurssit nimittäin tuskin ovat nousussa, kiitos taantuman. Mutta katsojamäärät mahdollisesti ovat, kiitos myös taantuman. Tukalat talousajat ovat yleensä ajaneet kansan elokuvateattereihin. Toivottavasti siellä olisi nähtävissä enemmän hyviä kotimaisia tarinoita.
Matti Markkola
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimittaja.
