28. marraskuuta 2018
Teksti: | Kuvat: Iiro Immonen

Päätimme ottaa kristinuskon kerrankin vakavasti, emme vaivautuneesti.

Matkaan sumussa kohti valoa.

Olen bussissa, ja Viitostiellä Mikkelistä pohjoiseen on niin paljon sumua, että näkyvyys on muutamia metrejä. Perillä sen sijaan on Ilmatieteen laitoksen applikaation mukaan aurinkoista.

Perillä tarkoittaa Valamon luostaria Heinävedellä.

Aurinko todella paistaa pilvien välistä, kun saavun luostariin. Pihapiiriä hallitsevan pääkirkon sipulitorni välkkyy valossa.

Majoitun puiseen ja askeettiseen vierasmajaan, sen toiseen kerrokseen. Huone numero 47 on leveydeltään noin kaksi ja pituudeltaan kolme metriä. Huoneessa on pöytä, kaappi ja sänky. Wc ja suihku ovat kerroksen läpi vievän käytävän toisessa päässä.

Avaan verhot. Ikkunalaudalla on useita kuolleita kärpäsiä. Yksi kärpänen on lokakuusta huolimatta vielä elossa ja lähtee surraamaan ilmassa.

Tästä tulee pitkät kolme päivää.

Aion käyttää puhelinta niin vähän kuin mahdollista. Annan itseni lähettää muutamia viestejä päivässä, mutta muuten pysyttelen laitteesta erossa.

Huoneessa ja luostarissa on tarkoitus viettää kolme yötä, hiljentyä ja ottaa kristinusko kerrankin vakavasti, ei vaivautuneesti.

Joulu lähestyy ja kaupasta saa jo lokakuussa jouluoluita, -suklaita ja melkein mitä tahansa joulubrändättyä merchandisea.

Pian pitää taas olla ostamassa lahjoja ja vaikka mitä krääsää. Tiedän, kulutusjuhlaa on arvosteltu n+1 kertaa, ja tosiasiassa aina toistuva arvostelu on sekin muuttunut tyhjäksi eleeksi.

Joulu on niin kulunut juhla, että sen arvostelukin on täysin passé. Sen laulut ovat tyhjiä rallatuksia. Ajatelkaa vaikka Katri Helenan Joulumaata! Ei herranen aika, sitä ei voi sanoa edes kamalaksi kuraksi, se on vain turhaksi kulunut. Ja pian sitä saa taas kuunnella vähintään kauppakäynnillä.

Joulu yhteiskunnallisena ilmiönä on niin tyhjä, että se jaksaa hädin tuskin ärsyttää.

Sen sijaan itse joulu, sen ”ihme”, aiheuttaa lähinnä kiusaantumista – tai jonkinlaisen mykän pakenemisen tunteen.

Näin on ollut pitkään omalla kohdallani. Kristinusko näyttäytyy joko hihhuleina, joita ei todellakaan halua ajatella, tai sitten kristinusko ja Jeesus ovat jotain niin vaativaa, että ainoa järkevä reaktio on paeta ja unohtaa.

”Nyt historia on muuttunut painajaisuneksi.” – Juhani Rekola

Parhaani olen tehnyt, jotta unohtaisin. Samalla olen kuitenkin pitänyt jo pidemmän tovin kirjailija Antti Nylénin tavasta ruotia omaa uskoaan. Luin nelisen vuotta sitten Tunnustuskirjan, ja pidin sen lähtökohdasta: mitä jos elämä otettaisiin sinä kauheana ja pelottavana seikkailuna, mitä se tosiasiassa on, eikä turvallisena, pehmustettuna ja turrutettuna leikkipaikkana, miltä se on valtavan korkealla elintasolla saatu näyttämään?

Parhaat eksistentialistit ovat aina olleet samoilla apajilla, ja heistä olen pitänyt vielä pidempään kuin Nylénistä.

Valamoon olen kuitenkin ottanut mukaani Juhani Rekolan tekstejä, koska Nylén kehui tuota Tukholmassa vaikuttanutta suomalaista ja luterilaista pappia ja esseistiä niin suuresti parin vuoden takaisessa teoksessaan Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet. Nylén lainaa Rekolan vuonna 1969 kirjoittamaa tekstiä:

”Nyt historia on muuttunut painajaisuneksi. Se on Rouenin punaiset liekit, joille yhä uudelleen kahlehdittu Orléansin Jeanne nostetaan. Se on polttorovio, joka jatkuvasti vaatii uutta ainesta palaakseen. Se on tuhoutuvia, kidutettuja kansoja. Voitetut tekevät historiaa verellään ja kyynelillään, mutta voittajat kirjoittavat sitä. Historia on menettänyt kaiken järjellisen ja mielekkään sisällön, enkä kykene näkemään siinä minkäänlaista Jumalan suunnitelmaa.”

Tästä minä pidän.

Asetun pitkäkseni ja alan lukea Rekolan kirjaa Ilo pimeydessä. Se sisältää Rekolan joulumeditaation nimeltä Beetlehem on kaikkialla vuodelta 1974.

”Totuus ei ole jotain, joka löydetään, vaan jota löydetään”, lukee esipuheessa.

On aivan hiljaista. Huoneessa ei kuulu äänen ääntä, paitsi silloin kun kärpänen yrittää jälleen kerran lasin läpi ja vapauteen. Yritän päästää sen ulos kylmään, mutta lasin takana on hyttysverkko, jota ei saa avattua. Kärpänen jää huoneeseen.

Jatkan lukemista. Hiljaisuuden keskeyttää vain kärpänen silloin kun sille päälle sattuu ja käytävältä pariin eri kertaan kuuluva venäjänkielinen puheensorina.

”Ei ole toista juhlaa, joka niin todistaisi kristillisen perinteen kulumisesta kuin joulu. Silloin on käsiteltävä Beetlehemiä, tähteä, seimeä, paimenia, enkeleitä. Kuitenkin ne voidaan kokea pelkkinä fraaseina. On hyvä muistaa, että fraasissa on kysymys lähinnä vastaanottajan kokemuksesta. Fraasi on jotain, jonka juuri kuulija tai lukija kokee fraasina, kuolleena sanana.”

Rekola pyrkii välttämään tutun toistamista. Huh, ei Katri Helenaa – tai kuka ikinä olikaan 70-luvun Katri Helena, ehkä Katri Helena itse?

Mutta niin, ei tuttua: alun perin eivät kristityt edes tunteneet joulua. Raamatussa puhutaan syntymäpäivistä vain jumalattomien kohdalla. Kuolema on uskovan todellinen syntymäpäivä. Jeesuksen syntymäjuhlaa alettiin viettää Roomassa joskus 300-luvulla.

Se sopii hyvin vuoden pimeimpään aikaan, kuten Johannes Kastajan syntymäpäiväksi sopii juhannus. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä”, Johannes sanoi ja siksi syntymäpäivistä toinen on talvipäivänseisauksena ja toinen kesäpäivänseisauksena.

Kristillinen kuvaus joulusta pitää sisällään joukon eläimiä. Rekolalle härkä, aasi ja lampaat todistavat siitä, että eläimet kuuluvat samaan maailmaan kuin mekin.

”Emme tosin tiedä, miten ne käsittävät tämän elämän, miten kuulevat äänet, miten näkevät värit. Ehkä vain kärsimyksen kohdalla voimme todeta, että on jotain minkä ne ilmeisesti kokevat samalla tavalla kuin mekin. Samaan maailmaan kuitenkin kaikki kuulumme, ja siitä kertoo jouluyö.”

Rekola lainaa saksalaista Annette Drostea ja hänen runoaan ”Vaikeroiva luomakunta”. Kannamme kaikki taakkaa: ”se on syyllisyys, koska olemme murhanneet / Maan lempeyden ja ihanuuden, / Olemme syyllisiä eläinten mykkään kiroukseen / Se on syvä, raskas syyllisyys…”

Jos joulun viestin aikoo ottaa tosissaan, joulukinkku pitäisi jättää syömättä.

Sen jälkeen seuraa Rekolan vuosikymmeniä etukäteen tekemä tyrmäys nykyhetken jordanpetersoneille ja perussuomalaisille: että ensin pitäisi muka panna ”omat asiat kuntoon ennen kuin voi kritisoida maailmaa”.

Beetlehemin lapset murhattiin Jeesuksen syntymän takia, ja 28. joulukuuta vietetään sen muistoksi viattomien lasten päivää. Tässä joulunajan päivässä on kyse kärsimyksestä, jolla ei ole mitään mieltä eikä tarkoitusta.

”Mahdoton on löytää tarkoitusta esimerkiksi eläinten kärsimyksestä ja erityisesti silloin, kun se on ihmisten aiheuttamaa. Tämä kärsimys painaa muutamia. Heille kyllä nauretaan. Heille huomautetaan, että miksi miettiä eläinten kärsimystä, kun myös ihmisten maailmassa on niin paljon korjaamisen varaa. Tämä on sitä päättelyä, jonka avulla kaikki voidaan tehdä tyhjäksi. Miksi auttaa täällä, kun voi auttaa tuolla? Aina voidaan auttajalle osoittaa paikka, missä hänen apuaan tarvittaisiin vielä kipeämmin. Aina voidaan sanoa, että me olemme epäjohdonmukaisia. Näin voidaan kaikki toimiva rakkaus tuhota.”

Ilmeisesti myös Twitter-ölisijöiden ja Keskuskauppakamarin toimitusjohtajan Juho Romakkaniemen (case vihreiden puheenjohtajakisa ja maailmalla seikkailleet ehdokkaat) kannattaisi lukea Rekolaa.

Jos joulun sanoma otettaisiin tosissaan, pakolaisten ja siirtolaisten syntipukittaminenkin loppuisi. Jeesus ja hänen perheensä ovat nimenomaan pakolaisia. Heti pian syntymänsä jälkeen hän joutuu pakenemaan perheensä kanssa Egyptiin.

”Kodittomana hän syntyy, niin kuin monet muut ovat syntyneet kotia vailla tähän kylmään maailmaan. Julistaessaan sitten evankeliumia Jumalan valtakunnasta, jota kuulijat eivät ota vastaan, hän on eräs heistä, jotka näyttävät täysin epäonnistuvan elämäntyössään. Kun hän riippuu ristillä vastausta vaille jäävä kysymys huulillaan, hänkin tuntee monen muun tavalla olevansa Jumalan ja ihmisten lopullisesti hylkäämä.”

Mieleen tulee ruotsalaisen Ingmar Bergmanin elokuva Talven valoa (1963), jossa pastori Tomas Ericsson tajuaa, ettei usko Jumalaan. Raamatun lauseet ovat hänelle tyhjiä, ja taivas pysyy hiljaa. Olen nähnyt elokuvan vuosia aiemmin elokuva-arkiston näytöksessä Eerikinkadun Orionissa.

Taivaan hiljaisuus särki itse ihmiseksi tulleen Jumalan.

Elokuva huipentuu marraskuun lohduttomassa valossa järjestettävään jumalanpalvelukseen tyhjässä kirkossa. Juuri ennen saarnaa pastori Ericsson kohtaa liikuntavammaisen suntion. Suntio on ottanut asiakseen lukea evankeliumeita iltaisin, jotta ramman jalan kivut eivät olisi koko ajan mielessä. Erinomaista unilääkettä, suntio myöntää pastorille.

Suntio on kuitenkin huomannut, että ehkä Jeesuksen/Kristuksen kärsimyksessä keskitytään aivan väärään asiaan. Fyysinen kipu, se ei voinut olla ristiinnaulittaessa niin suurta kuin väitetään. Omalla tavallaan suntio on kärsinyt aivan yhtä paljon omasta vammastaan ja sen aiheuttamasta jatkuvasta kivusta.

Suntion mielestä Jeesuksen on täytynyt kokea paljon suurempaa tuskaa siitä, etteivät opetuslapset olleet oppineet kolmen vuoden ystävyyden aikana mitään. He eivät ymmärtäneet viimeisen aterian merkitystä eivätkä mitään muutakaan. Kun viranomaiset tulivat, opetuslapset pakenivat. Pietari kielsi hänet. Kaikki hylkäsivät hänet.

”Sen täytyi olla tuskallista: ymmärtää, että kukaan ei ymmärtänyt, tulla hylätyksi juuri silloin kun tarvitsisit jotakuta, johon luottaa”, suntio tulkitsee.

Mutta vielä pahempaa oli tulossa, suntio sanoo. Jeesus huusi ristillä niin kovaa kuin pystyi ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, eikä saanut vastausta. Jeesus kuoli siinä luulossa, että kaikki mistä hän oli saarnannut olikin valetta. Viimeisinä hetkinään Jeesus epäili kaikkea.

Taivaan hiljaisuus särki itse ihmiseksi tulleen Jumalan.

Ulkona on pimeää, ja huoneessa täysin hiljaista. Toisinaan seinän takaa kuuluu naapurihuoneessa majoittuvan ihmisen kuorsaus.

Nukahdan. Yöllä herään pari kertaa kärpäsen surinaan.

Aamulla nousen sängystä ja lähden aamiaiselle. Majatalon käytävällä liikkuu toisinaan joitakin ihmisiä, mutta aina kun liikun sillä itse, ehdin nähdä korkeintaan sulkeutuvan ovenraon. Käytävä on jälleen tyhjä. Auringonvalo siivilöityy käytävän kummassakin päässä olevista ikkunoista.

Ihmiset taitavat ottaa hiljaisuusretriittinsä tosissaan.

Käyn aamiaisen jälkeen luostarin laivalaiturissa Juurikkasalmen rannalla. Salmi on peilityyni, ja jo talviunille ennättäneen luonnon ja taivaankannen peilikuva salmessa on niin täydellinen, ettei maailmaa kääntämällä tietäisi, katsooko heijastusta. Mistään ei kuulu äänen ääntä.

Laiturilta päätän lähteä lyhyelle vaellukselle helppokulkuiselle maastoreitille luostarin läheisyydessä.

Parin kilometrin matkan jälkeen tulen laavulle ja kuulen ensimmäistä kertaa ääniä luonnosta. Noin kymmenen metrin päässä olevaa kituvaa puuta rummuttaa lintu, mahdollisesti käpytikka.

Puu on aivan järvenrannan vieressä. Lähestyn rantaa, ja tikka lentää hetkeksi pois, mutta palaa heti kohta takaisin ja jatkaa rummutusta. Käyn rannassa, kokeilen veden kylmyyden – hyvin kylmää! – ja jään ihastelemaan aivan pikkiriikkisen liikkuvasta järvenpinnasta heijastuvia pilviä, sinistä ja pilviharson läpi puskevaa aurinkoa. Rummutus ei lopu. Muita ihmisiä ei ole näkynyt missään.

Palaan rannasta takaisin vaellusreitille ja kävelen viimeiset kilometrit hitaasti vesilammikoita väistellen. Käyn myös niin sanotulla matkamiehen ristillä, joka on luostarin veljestön Juojärven rantaan 1980-luvulla pystyttämä kumarrusristi.

Tikan rummutus muuten täysin hiljaa pysyneessä luonnossa oli ristiä suurempi kokemus.

Palaan luostarialueelle, luen jälleen hetken, annan kärpäsen häiritä, syön lounaan/päivällisen ja lähden alkuillasta saunaan. Majatalon käytävällä on jälleen aavemaisen hiljaista.

Kävelen luostarin pääkirkon ohi. En ole käynyt sen sisällä, enkä uskalla mennä sisään nytkään, kesken jumalanpalveluksen.

Saunassa tai pikemminkin sen vilvoittelutiloissa tapaan visiittini ensimmäisen ja ainoan kerran ihmisiä, joille juttelen enemmän kuin muutaman sanan verran. Kari Miromäki ja Esa Ollila ovat saunoneet jo tovin, kun saavun paikalle. Heitä ei tarvitse erikseen paljon kehottaa kertomaan asioista: tarinaa riittää, vaikka pysyisin hiljaa.

”Kun minulle kaikkein paras kirkko on metsä.” – Esa Ollila

Kysyn kuitenkin, mikä on saanut heidät Valamoon lokakuun loppupuolella. Tämä ei varsinaisesti ole majoituskauden parasta aikaa.

Miromäki ja Ollila kertovat, että he ovat luostarissa talkoohommissa. Luostarin toiminta ei mitenkään pyörisi pelkästään munkkien varassa. Valamon munkkiveljestössä on kymmenkunta jäsentä.

Rupattelemme tovin ajan niitä näitä, mutta kun olen kerran tullut Valamoon ottamaan kristinuskon vakavissaan, kysyn Miromäeltä ja Ollilalta, mitä usko ja uskonto heille merkitsevät.

”Minä olen keskustellut paljon tästä asiasta, esimerkiksi silloin kun ihminen, joka kieltää Jumalan ja sitten sanoo, että ‘Jumalaa ei ole olemassa’, niin minun on helppo kysyä, että mikä se toinen puoli on”, Miromäki sanoo.

”Siihen en ole ikinä saanut vastausta.”

Miromäki kertoo, että hän on aikoinaan kääntynyt luterilaisesta ortodoksiksi. Se ei ole vaikuttanut Jumala-kysymykseen hänen mukaansa mitenkään, vain tärkein juhla on vaihtunut. Ennen se oli joulu, nyt pääsiäinen.

Joskus hän on kuitenkin joutunut omien sanojensa mukaan puolustautumaan, kun ortodokseja on syytetty Jumalan kuvien palvomisesta.

”Minun on pitänyt korjata, että tietääkseni yhdessäkään ortodoksisessa ikonissa ei ole Jumalan kuvaa. Koska minun mielestäni kukaan ei ole vielä nähnyt Jumalaa.”

”Tosin molemmissa kirkoissa saattaa olla aika ajoin, että pidämme jotakin asiaa jumalaisena, olkoon se vaikka hieno auto tai jokin muu.”

Miromäen mukaan täytyy olla joku, ”joka tätä meidän elämää säätelee”.

”Muuten jos mikään ei meitä säätelisi, niin ei meidän äly täällä… Aika ajoin ei se riittäisi.”

Miromäki kertoo käyneensä Artjärven observatoriossa, jossa hän sai oppitunnin maailmankaikkeudesta. Se on Miromäen mukaan visualisoitu observatorion seinälle, ja kun observatorion johtaja alkoi selittää asiaa, Miromäki ymmärsi, että maailmankaikkeus on ”niin suuri asia, ettei siihen riitä tiedemiehen kynnet eikä siihen riitä mikään”.

Hän on välttänyt asian pohtimista siitä lähtien. Käsite kosminen kauhu muistuu mieleeni Nylénin Rekola-esseestä.

Esa Ollilan suhde uskoon ja uskontoon on paljon lyhyempi tarina.

”Kun minulle kaikkein paras kirkko on metsä.”

Ollila sanoo, ettei hän ole tapauskovainen, ja siksi hänelle ei tulisi mieleenkään kääntyä ortodoksiksi, vaikka vaimo ortodoksiseen kirkkoon kuuluukin.

”Minulle riittää tämä luterilaisuus, jossa hyvin harvakseltaan tai lähinnä olosuhteiden pakosta osallistun jumalanpalvelukseen pari kertaa vuodessa.”

”Pappien saarnat ja muut, ne ei minulle merkitse mitään. Mieluummin käytän sen ajan ja menen metsään. Olen itsekseni ja omine ajatuksineni”, Ollila sanoo jatkaa:

”Ne ei kauhean korkealentoisia ole, mutta mietin koko ajan sitä, että jostain tämä maailma on lähtenyt ja johonkin tämä päättyy. Ja joku sitä ohjaa, minun mielestäni siitä ei päästä mihinkään.”

Ollila sanoo, että hänellä on historianopettajan koulutus. Sen pohjalta voisi päätyä toisenkinlaisiin aatoksiin.

”Kun historiaa katsoo, niin paljon on uskonnon varjolla tehty vääryyttä. Voisi olla skeptikko, mutta siihen en ole kuitenkaan ajautunut.”

Miromäki tarttuu Ollilan parjaamiin saarnoihin. Hän muistelee arkkipiispa Leon pitämää saarnaa kuukausi takaperin Orimattilassa. Leo puhui anteeksiannosta.

”Leo sanoi, että anteeksiantoa on tänä päivänä loppujen lopuksi aika vähän. Vaikka sanotaan, että meidän pitäisi anteeksi antaa. Jos ei anna anteeksi niin sitä seuraa viha. Ja viha voi lietsoa ja olla niinkin paha, että lietsoo sotia ja on lietsonutkin sotia, kun ei ole pystytty jotakin antamaan anteeksi.”

”Siitä meillä onkin riittävästi esimerkkejä”, Ollila vastaa.

”Sitä sitä piisaa”, Miromäki myöntää.

Kerron, että olen ottanut luostariin mukaani Rekolan tekstejä. Niissäkin puhutaan historian vääryyksistä. Rekola nostaa esiin yhden konfliktin, johon ei ollut näköpiirissä ratkaisua 1960–70-lukujen taitteessa, eikä sitä ole näkynyt sen jälkeen.

”Poliittinen tilanne arabimaiden ja Israelin välillä tuntuu mahdottomalta ja toivottomalta, koska mitään selvityksen mahdollisuutta ei tunnu olevan näköpiirissä. Viha molempien osapuolten välillä on pelottava. Ratkaisua ei sisällä tunteenomainen uskonnollis-romanttinen näkemys, että Israel on valittu kansa ja Jumalan silmäterä, jonka puolelle on ilman muuta asetuttava. Tällainen kannanotto on epäkristillinen.”

Valittujen puolelle ei Rekolan mukaan tarvitse asettua, koska valitut selviävät muutenkin. Heikkojen puolelle täytyy asettua.

Lähi-idän konfliktissa kumpikin osapuoli on oikeassa, ja siksi kumpikin on myös väärässä, Rekola kirjoittaa.

”Kumman puolen valitseekin, valitsee oikein, mutta samalla väärin, sillä silloin joutuu loukkaamaan toisen oikeutta. Valinta kahden oikean vaihtoehdon välillä merkitsee aina väärää valintaa. Tämä on vanha tragedian tilanne: on pakko valita ja on valittava väärin. Muuta mahdollisuutta ei ole annettu.” 

Voisi kuitenkin olla yksi tapa ratkaista Lähi-idän vihanpito, Rekola sanoo. Jos toinen osapuoli luopuisi oikeudestaan, uhrautuisi niin, että ”molemmat puolet voivat yhtyä toisen oikeudessa”.

Rekola myöntää, että poliittisena ratkaisuna ja kokonaisia kansoja ajatellen mahdollisuus näyttää toivottomalta.

Ollila vastaa Rekola-fiilistelyni jälkeen, että ei ole tuollainen historiassa onnistunut.

Ei ole, ei. Harvoin on edes yritetty.

Lopulta saan tarpeekseni.

Torstaina sää on edellisiä päiviä huonompi. Aurinko ei näyttäydy. Käyn jälleen aamiaisella ja lounaalla, mutta muuten vietän päivän lähes yksinomaan sisätiloissa. Majatalon käytävällä en taaskaan näe ketään kuin vilaukselta.

Jatkan lukemista. Kärpänen surisee harvemmin, mutta samalla entistä harvinaisempi surina ärsyttää enemmän. Lopulta saan tarpeekseni, käärin Valamon infolehtisen rullalle ja läimäytän kärpäsen kuoliaaksi noin viidennellä yrittämällä.

Tulee täysin hiljaista.

Illalla hiljaisuus ja pimeys muuttuvat jo liiallisiksi. Mitä ihmettä edes teen täällä? Kosminen kauhu. Pakko alkaa räplätä puhelinta ja keskustella ystävien kanssa virtuaalisesti. Paeta näytön maailmaan!

Perjantaiaamuna lähden pois. Maahan on satanut aivan ohut kerros lunta. Se ei jaksa edes peittää nurmen vihreyttä ja hiekkatien ruskeutta, mutta valoisuutta lumi lisää.

Nousen bussiin, laitan kuulokkeet korvilleni ensimmäistä kertaa kolmeen päivään ja avaan Spotifyn. Sovellus ilmoittaa heti ensimmäiseksi, että Thom Yorken tekemä soundrack Suspiria-kauhuelokuvan remakeen on nyt saatavilla (suspiria on latinaa ja tarkoittaa huokauksia). Yorke, ikuinen melankolikko, laulaa:

Open again

We breathe again

Upon another shore

Washed up

We live again

We’re demons

Or we’re birds

We’re open

Just singing

Just say the magic words

Open again

We live again   

 

 

EPILOGI

Tämän kirjoituksen viimeistelyvaiheessa Helsingissä saan bussipysäkillä seisoneelta mieheltä pyytämättä ja yllätyksenä käsiini lappusen. Sen kannessa lukee ”Hyvä uutinen: Hän on tulossa!” Kuvassa on jonkinlainen valkoiseen kaapuun pukeutunut heppu sadan torvea soittavan enkelin kanssa. Adventtikirkon Raamattuopiston mainos!

Naureskelen hetken lappusesta löytyville lopunajan ilmiöille ja roomalaisiin numeroihin perustuvalle todistukselle, jonka mukaan paavin latinankielinen nimi todistaa pedon luvusta. Lisäksi lappusen mukaan ”vuoden 1798 Ranskan vallankumouksessa Rooman paavi vangittiin ja hän kuoli St. Helenan saarella”. Missä universumissa tämä on tapahtunut?

Tyydyn tähän universumiin, jossa Rekolan sanoin kaikkialla on hämärää ja mitä pitemmälle silmä kantaa, sitä pimeämpää on.