10. syyskuuta 2018
Teksti: | Kuvitus: Pauliina Holma

Runoilija Aura Nurmi kirjoittaa laivahyttien siivoamisesta.

Pomo nousee autostaan ja paiskaa oven kiinni.

Hän suo meille yhden katseen kiertäessään takaluukulle. Huomioliiveihin pukeutuneita hyttisiivoojia. Meitä on neljä. Olemme tuskin nukahtaneet, tuskin heränneet. Pomo alkaa nostella takakontista teollisuusimureita, ämpäreitä ja mattolakaisimia. Keskikokoinen Saksasta saapunut risteilijä kohoaa vieressämme. Muutama kiireinen rekkakuski astelee alas kaltevaa laskusiltaa. Valikoin yhden painavista imureista ja käärin putken ympärilleni kuin saalin.

Ensimmäistä hyttiä aamun kajo tuskin valaisee. Erotan hämärästä kimmeltävän kokis-tölkin, jota on käytetty tuhkakuppina. Tuoksu leijuu vielä vienona hytin sijatun vuoteen kohdalla. Työnnän sormeni metallisesta tölkin suusta sisään ja kaadan mustan nesteen tumppeineen lavuaariin. Samalla kuulen, kuinka virolainen poistuu jo ensimmäisestä kohteesta ja lentää kärryineen seuraavan hytin soikealle ovelle. Minä olen haaveilija.

Kaikki työkaverini ovat venäläisiä tai virolaisia, paitsi pomoni, joka aivan yllättäen puhuu mieluiten ruotsia. Keskustelemme taukotilassa, taustalla televisiossa pyörii vaaleansininen ohjelma Australian rannikkovartiostosta. Aamukymmeneen mennessä olemme jo vähän enemmän hereillä, venyttelen metallisella tuolilla ja puhun viikonlopusta, BDSM:stä ja teknomusiikista. Olemme käyneet monissa samoissa bileissä toisistamme tietämättä, minä kaveriltani varastetun henkilökortin avulla. Se on helppoa, ostan alkoholia kioskilta, jota kutsumme kinkkikiskaksi sen vietnamilaisen harteikkaan ja meille suopean myyjän vuoksi.

Töissä olemme hyttien tomuun katoavia muukalaisia, mutta bileisiin laittaudumme. Hohdamme ja säkenöimme hopean, neonkeltaisen ja kirkkaan vihreän väreissä. Yksi työkavereistani on DJ Orkidean esitanssija. Hän sanoo näkevänsä tanssikorokkeeltaan, kuinka pöytien takaa aukeaa pillereiden ja kokaiinin valtameri. Hän on alkanut itsekin diilata voidakseen ”viikkotasolla bailata enemmän”. Aikuislukiosta hän ei välitä. Hän sanoo, että nukkuu mieluummin ja tekee töitä.

Seuraan hyttien ikkunoista ahtaajia, joista suurin osa on miehiä muutamaa naista lukuun ottamatta. Yhden huutoääni muistuttaa kauan pakkasessa seisseen auton käynnistämistä. Hän pyörii ympyrää alhaalla satamassa, sulloo kätensä painavan lastin alle irrottaakseen sinne jääneen ketjun ja vetää kätensä tottuneesti viime tingassa kymmenien tuhansien kilojen painon alta. Kontit voisivat yhdestäkin nostokurjen liikkeestä tai äkkinäisestä voimakkaasta tuulenpuuskasta rusentaa hänen raajansa.

Pienen satamamme yhdessäkään työntekijässä ei ole uteliaisuutta jäljellä, arvelen, ja työnnän pesusta tulleita kovia lakanoita käännettäviin yläpeteihin kiinni. Olemme jotenkin niin mitättömyyteemme uupuneita.

Kerron pomolleni, etteivät tuntini riitä oman kotini vuokraan. Hän kehottaa hakemaan puuttuvan osuuden sossusta. Hän sanoo, että itsekin tekee niin ja laskee lapsensa neljällä sormella. Kaikki tekevät niin tällä alalla. Hän järkkää minulle kuitenkin kakkostyön Stockmannilta. Harjoitteluaika alkaisi heti. Kävisin aamulla satamassa ja iltaisin Stockan vessoja siivoamassa, tai toisin päin, ihan vain miten minulle sopisi.

Työkaverini ihastelevat minua uudessa paikassa. Olen eksoottinen, vanttera ja lukutaitoinen suomalainen ja teen työni nopeasti. Minä olen kaunis ja pääsen moniin puhdistusalan esitteisiin mannekiiniksi. Saan kiiltäviä katalogeja Kärcherin siivoustarvikkeista kiitokseksi. Asiakkaat sähisevät minulle. Pidän katseeni tiiviisti kauppatalon kermanvalkoisessa lattiassa kiinni. Tuijotan lattiaa ja leikin, että sysään lastallani kaiken pahan maailmasta villakoira kerrallaan yli reunan. Työkaverit ujostelevat asiakkaita. Heillä on taito irrottaa nahkakengän alle jäänyt liina niin, ettei asiakas havaitse mitään.

Meille varattu taukopaikka on kuin vankityrmä. Se on ikkunaton, pimeä ja mustaksi maalattu betoninurkka aivan parkkihallin kyljessä. Monta metriä maan alla. Kun autot ajavat sisään, meteli on korvia huumaava. Sykkeeni kohoaa ja käteni alkavat täristä. Jaamme tilan kahden vaatteistamme ruskeaa linkoavan sinisen pesukoneen sekä satojen pyykkinaruilla kuivuvien moppirättien kanssa. Joku on aina alhaalla pyykkivuorossa ja merkitsemässä rasteja kosteuden käyristämään kansioon, johon on levinneellä tussilla kirjoitettu LAADUNVALVONTA – PALVELUOHJAAJA TÄYTTÄÄ.

Tulen ensimmäisten joukossa töihin, kun olen viimeistellyt työni satamassa. Päiväni ovat muuttuneet tunneiksi, jolloin nukun tai jolloin matkustan ennätyshitaasti raitiovaunulla, vaunuja matkalla vaihdellen. Yhtä tarkasti Stockmannille tulevat vain muslimisiskokset, jotka puhuvat minulle liian nopeaa suomea. Kiirehdin pääovien kautta kohti omaa maanalaista paikkaani ja vaihdan firman mustan t-paidan päälleni. Minun haltuuni on annettu avainlätkä, jolla voisin koska tahansa ryöstää pienen osaston kenenkään huomaamatta.

Siivoojilla ei ole varaa lounastaa muiden työntekijöiden ruokalassa. Käyn siellä kerran ja kaadan vettä jännityksestä päälleni. Ostan vitriinistä monimutkaisen ruisleivän, jossa on graavilohta ja jonka syöminen sotkematta on hankalaa. Kahvi on hyvää ja täyteläistä ja juon sitä kuin lapsi lämmintä maitoa, ahnehtien ja itseni täyttäen.

Kun muutamia kuukausia myöhemmin herään Auroran mielisairaalasta ensimmäisen itsemurhayritykseni jälkeen, alan etsiä puhelintani hätääntyneenä. Uskollinen työkaverini, joka on antanut minulle sen avainlätkän ilman oman tiimimme esimiehen suostumusta, on lähettänyt minulle kymmenittäin tekstiviestejä. Ensimmäiset viestit ovat raivostuneita, sitten ne muuttuvat aneleviksi ja lopulta pelkästään huolestuneiksi. Hän saattaa olla jo vaikeuksissa, ajattelen.

Olen niin voimaton, että en jaksa vastata. Painan tyynyn kasvoilleni ja itken; pari päivää myöhemmin hän kirjoittaa, että en saisi toiseksi viimeistä enkä viimeistä palkkaani. Niillä vaihdetaan kauppakeskuksen ovien pienet kultaiset lukot.

Poiminta tulevan Seitsemäntoista-runokokoelman proosaosuuksista.