Fiktio: Uusi kuivike ylitti odotukset ja kokeilua päätettiin jatkaa

Jaakko Yli-Juonikkaan tekstissä uusi kuivike ylitti odotukset, ja kokeilua päätettiin jatkaa.

T:Teksti:

K:Kuvat: Pauliina Holma

Auringon päistäreitä lojui tallipihassa hujan hajan. Myös omegan muotoiset onnenmerkit laikuttivat tanteretta: hevoset ja ponit olivat teikaroineet siinä edestakaisin kuten aina. Rauta-anturoiden kaaret olivat koristelleet sotkuisella kampakeramiikallaan hiekan ja saven ja kuran ja hampun.

Kokeilujakso oli ohi. Auringon päistäreillä ruoskitut vainajat hauduttelivat tuloksia, makustelivat ja mehustelivat hamppua kaikessa hautarauhassa, oljentelivat oljilla, liehtoivat kokeen jälkihehkua. Hiljakkoin talleilla oli siirrytty uuteen aikaan ja aikakäsitykseen: karjakko, maitotyttö, hiljakko. Viikkokausia kestäneen hapuilun, haistelun, tapailun ja tunnustelun jälkeen saattoi jo unissakävijän varmuudella sanoa, että kokemus uudesta hamppukuivikkeesta oli sataprosenttisen hyönteinen. Heinäkuinen höynäytys oli mennyt täydestä, tuli täyteen hampun täyteläisiä höytyviä ja hyötyeläinten puuskuttamaa aamusumua. Ajatus sumeili aamussa pölyttäjäparven lailla, haki muotoa kanervikosta ja metsän reunan varjoista.

Se nojasi ulkohyyskän seinään. Se otti tukea tallin seinästä, maneesin seinästä, karsinan seinistä, hieroi tikut syvälle kämmeniin, niin että siihen olisi melkein voinut heittäytyä riipuntaan. Ponnisti. Poski ja rinta seinää vasten, täynnä tikkuja. Hamppuköysissä se oli jo rimpuillut ja repinyt kämmenensä valmiiksi, se ei tuntunut missään, ei niin miltään, millekään. Ja kysyi: mikä näistä on neljäs seinä, onko näistä neljäs seinä mikään, missä se on, mikä se on tässä ulottuvuudessa, ulottuuko ajatuksen päistäre neljänteen seinään, mitä se tarkoittaa meille täällä?

Näyttämöllä neljännen seinän uskotaan kaatuvan, kun esiintyjä kääntyy yleisön puoleen; äkkinäinen liike saa kantavan rakenteen kaatumaan. Totuusharha höyrystyy ja haihtuu, kun esiintyjä ilmaisee olevansa tosi eikä vain toden kuvajainen. Se on erikoista, harvinaista, nurinkuristakin: siis tässä peilitalossako on vain yksi piste, josta tiettyyn oikeaan suuntaan katsomalla voi nähdä ja todeta, kuinka tosi tulee esiin? Ja mikä keskeisintä, onko meidän peilitalossamme vastakappaletta noille kuvitteellisten ulottuvuuksien sermeille? Erottaako neljäs sermi vain totta ja kuvitusta? Ja aina niin päin, että kuviteltu puhuttelee kuvittelijaa? Etteikö meidän maailmamme pimeys ja hämähäkinseitit kätke katsomoa, jonka voisi kohdevaloa kääntämällä räväyttää näkyviin?

Sattuuhan tiemmä joskus semmoistakin, että elävä tämän maailman ihminen kääntyy korkeamman voiman puoleen. Meemikuvassa vanhus pui nyrkkiä pilvelle ja syytää manauksia taivaisiin. Vanha merimies kiroaa myrskypilveä, ärjyy ymmärkille. Emme ole itse tämmöistä kokeneet, mutta jokin sermi täytyy kai silloinkin sysätä nurin. Ei kai mitään tuonpuoleista olisikaan, ellei tuota erottaisi tästä jokin normaalioloissa ylittämätön seinä. Tuota noin. Tuota tuota. Onko vanhus tällöin näyttelijä, joka paljastaa tempun korkeammalle voimalle? Korkea voima on lyyhistynyt penkkiin, haukottelee, torkahtelee, rapistelee kvasaareja ja imee virvoitusjuomaa eikä käsitä mitään, kaikki menee yli ymmärryksen. Tai sitten on käynnissä lastennäytös, korkea voima toljottaa tapahtumia suu auki ja silmät selällään, äärimmilleen keskittyneenä, kertomuksen elävältä nielemänä. Täytyy työntää nurin neljäs seinä ja katsoa korkeaa voimaa silmiin, jotta tämä heräisi huumauksesta, joka ei syntynyt pistävästi silmiin tuijottamalla hypnoositaikurin tapaan, vaan täsmälleen päinvastoin, kaihtamalla katseiden kohtaamista viimeiseen saakka.

Ajatus tarttuu seinässä riippuvaan riimuun veltolla otteella, tuskin jaksaa kantaa sitä päättelyn loppuun. Kuvittelen tämän kuvatuksen eli olen sen ehtona. Ehtona olen myös niille näennäisesti korkeammille voimille, jotka ajatuksiini ovat hivuttautuneet ja kuvittuneet. Sillä pelkkiä kuvatuksiahan täytyy olla kaikkien semmoisten, mitkä pystyn mieltämään. Jos kohta kuvatus ei voi minua nähdä eikä mitään minusta tiedä, se voi silti kääntyä minun puoleeni ja puhutella. En voi sanoa sille mitään takaisin, en saa tahtoani kuuluviin. Näyttelijä tietysti näkee minut ja kuulee huutoni katsomosta lavalle, mutta näytelty ei. Vastaavasti voin puolestani minä puhua sille tuonpuoleiselle ymmärkille, josta ei voi mitään tietää eikä sanoa, korkeintaan osoittaa ja elehtiä, heilauttaa riimua, piirtää ilmaan: tämmöinen, vähän jotakin tämäntapaista, tuota noin, tai ei oikeastaan, ei mitään sinne päinkään, eikä tännekään päin, eikä tuonne, tai siis tuota tuota. Sama sääntö näyttää pätevän siinäkin: kuten ei mielikuviteltu, yleisönsä puoleen kääntynyt maailmanlopun ratsastaja saa selvää pilkka- eikä varoitushuudoistani vaikka heittäisin valkokangasta lusikalla, samoin en minäkään kuule tuonpuoleista pilkka- tahi varoitushuutelua.  Jotakin jos kuulen, se kuuluu kuvittelukykyni piiriin eli tulee tältä puolen, näiden seinien sisältä.

Näiden seinien sisälle, kahden sotajoukon väliin, meidät on saarrettu: yhdet olemme kuvitelleet ja voimme nähdä, toisia emme koskaan voi nähdä emmekä tavoittaa. Eräät esiintyvät minulle, toisille minut kukaties on pantu esiintymään. Siinä ravintoketjussa kahden rintaman välissä rimpuilen sinne tänne päivästä toiseen, leukaluu menee päivä päivältä pahemmin sijoiltaan näkymättömän voiman tempoessa ketjua, verinen vaahto vain purskuu sieraimistakin kuolainten runneltua poskihampaat, joita tuskin sentään enää tarvitsen, koska tässä ravintoketjussa syön vain aineettomia kertomuksia ja kuvitteellisia hahmoja ja olen kukaties itse samanlainen aineeton kertomus sille, joka minua piilostaan tarkkailee ja syö elävältä, kunnes saavuttaa ytimeni ja tyhjentää siitä mehun, jolloin kipinä vihdoin sammuu.