05. toukokuuta 2012
Teksti:

Pienikokoinen mies nousee seisomaan Melbournen kirjallisuuskeskus Wheeler Centressä. Juuri päättyneen puhetilaisuuden jälkeen sana on vapaa. Hän ivaa lyhyessä puheenvuorossaan tyyliä, jolla julkkiksista kirjoitetaan lehdissä.

Wheeler Centressä mies on julkkis itsekin. Hän on Tony Wheeler, joka on vaimonsa kanssa antanut paikalle nimensä ja miljoonia dollareita. Rahaa riittää jaettavaksi. Pariskunta on perustanut Lonely Planetin, maailman suosituimman matkaopasbrändin. Sen he myivät BBC:lle 200 miljoonalla dollarilla, suurimman osan vuonna 2007 ja viime vuonna viimeisen neljänneksen.

Kyseessä on tuhkimotarina, joka alkoi puiston penkiltä Lontoosta.

 

On vuosi 1970. Insinöörinä työskentelevä Tony ja juuri Belfastista muuttanut Maureen istuvat samalle penkille ja alkavat jutella. He puhuvat matkustamisesta.

Vuotta myöhemmin he ovat naimisissa. He matkustelevat ympäri Eurooppaa, mutta haluavat enemmän. He päättävät lähteä autolla Aasiaan. He myyvät matkan varrella 65 puntaa maksaneen auton pienellä voitolla. Matka jatkuu bussilla ja lautalla.

Määränpäänä on Australia. Pariskunta asettuu Sydneyyn. Tarkoituksena on viettää siellä muutama kuukausi, jotka kuitenkin venyvät vuodeksi.

“Kun saavuimme Australiaan, taskussani oli 27 senttiä. Onneksi oli kamera, myin sen 20 dollarilla. Pian meillä oli työtä ja vuokra-asunto”, kertoo Tony Wheeler, 66, kirjallisuuskeskuksen kahvilassa.

Sen asunnon keittiössä kirjoitettiin vuonna 1973 ensimmäinen Lonely Planet, Across Asia on the Cheap. Kirja ei ollut suunniteltu juttu, mutta koska matkan vaiheet kiinnostivat ihmisiä, pariskunta päätti sen kirjoittaa.

Oppaita tuli lisää. Ensimmäinen suurhitti oli Intiasta julkaistu kirja vuonna 1981. Vähitellen Lonely Planetista kasvoi maailman suurin matkaoppaita julkaiseva yhtiö.

“Vieläkin pysähdyn miettimään, miten tämä oikein kävi.”

 

Wheelerien vuodet Lonely Planetin omistajina kasvattivat pariskunnan omaisuuden 27 sentistä 200 miljoonaan. Raha ei Tony Wheelerin mukaan koskaan ollut syy tehdä matkaoppaita. Kuten se ei ollut syy sillekään, että Wheelerit päättivät myydä firman pois.

“Monet luulevat, että lähdimme pakoon painoteollisuuden kohtaamia vaikeuksia ja median murrosta. Emme lähteneet. Lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen oli vain aika kääntää sivua.“

Wheelereillä ei ole enää virallista asemaa Lonely Planetissa. Tony päivittää silti yhä oppaita ja kirjoittaa kolumneja Lonely Planetin lehtiin. Maureen sen sijaan on pessyt kätensä touhusta.

“Hän sai tarpeekseen Lonely Planetista. Hänellä oli paljon vastuuta bisneksestä viimeisten viiden, kymmenen vuoden aikana.”

 

Nyt, kun Tony Wheelerillä ei ole firman huolia harteillaan, hänellä on aikaa keskittyä Lonely Planetin perimmäiseen olemukseen.

“En koskaan kyllästy matkustamiseen. Se voi olla joskus turhauttavaa tai ärsyttävää, mutta ei koskaan tylsää. Aina on uusia paikkoja, joihin mennä.”

Ääni on painokas, naururypyt silmien ympärillä syvenevät.

Vuoden sisällä Wheeler on käynyt muun muassa Balilla, jossa hän nukkui 500 dollarin luksushotellissa ja Salomonsaarilla, jossa yösijana toimi 12 dollarin majatalo. Hän on yöpynyt tulivuoren päällä Kongon demokraattisessa tasavallassa, jossa joutui myös pidätetyksi, kuten Kongossa asiaan kuuluu.

Siellä Wheeler oli, koska hän kirjoittaa kirjaa maista, joissa asiat ovat täysin retuperällä. Kongon lisäksi mukana ovat muun muassa Haiti, Pakistan ja Papua-Uusi-Guinea – paikkoja, joihin turistit eivät ensimmäisenä eksy.

“Minä pidän kaikista vähän oudoista paikoista.”

 

Silloin, kun Wheelerit ensimmäisen kerran matkustivat Aasian halki, ei turisteja näkynyt myöskään siellä. Nyt tilanne on toinen.

“Monet paikat, joissa on paljon turisteja, ovat aivan upeita. Oletteko käyneet Venetsiassa? Se on täynnä turisteja, ja silti voit paeta heitä kaupungin kujille.”

Turistina Wheeler pitää itsekin itseään ja taitaa olla samanlainen kuin kaikki turistit. Parasta on päästä pois toisten turistien luota, paeta paikkoihin, joissa paikallisuuden tunteita on mahdollista kokea.

Wheeler pitää kotinaan koko maail-maa. Se, että pariskunnan asunnot ovat Melbournessa ja Lontoossa, on melko lailla sattumaa.

“Pidän Melbournesta, mutta sydämeni ei särkyisi, jos joutuisin muuttamaan pois.”

Seuraavaksi Wheelerit lähtevät New Yorkiin, Haitiin, takaisin New Yorkiin, matkustavat Atlantin yli laivalla Eurooppaan, käyvät Irlannissa ja Saksassa ja menevät aistimaan olympiahumua Lontooseen. Tärkeintä on, että pääsee liikkeelle, sillä kuusi viikkoa yhdessä paikassa on ehdoton yläraja.

“Sanon aina, että tarvitsisin vuoteen 18 kuukautta matkustaakseni kaikkialle, minne haluaisin.”

Siitä huolimatta hän tietää, että paras matka on tehty jo.

“Se oli se aivan ensimmäinen reissu Aasian halki. Sitä ei mikään tule koskaan voittamaan.”

 

Sanat Sonja Saarikoski, kuva Jussi Sippola