Kuolema käyttää takaovea

lilja

Suomalaisella kuolemalla on Topi Sorsakosken ja Kari Tapion kasvot. Me muut kuolemme kohteliaasti piilossa.

 

Mummo virkatussa pipossa vetää savuja helsinkiläisen vanhainkodin ovella. Ilmekään ei värähdä, kun musta auto lipuu pihaan. Raine Wartiaisen visiitti ei ole ohjelmanumero.

”Ajetaan tuonne taakse, päästään suoraan kylmiön oven eteen”, hau-taustoimisto Mikko Monosen autonkuljettaja selostaa ja nostaa peililasit ohimolle.

Vanhainkodin kylmiön ylähyllyllä Wartiaista odottaa 85-vuotias Alma, jonka elämä päättyi eilisaamuna. Omaiset ovat jo ehtineet jättää Almalle hyvästit vanhainkodin kappelissa. Ruumis on kääritty suojakankaaseen. Laskosten alta pilkottaa pieni, valkoinen lilja.

Wartiainen asettelee 40 kilon nyytin silkkiverhoiltuun arkkuun. Esiin tulevat kasvot: ohut, hapsottava tukka, kellertävänharmaa iho, hieman raollaan olevat silmät, luiset poskipäät. Leuka on jäykistynyt tiukasti kiinni, niska taipunut taaksepäin.

”Hei nyt sitten Alma”, kumartuu hoitaja vanhuksen ylle.

”Aika vaikea uskoa, että vielä toissailtana käytiin yhdessä pissalla.”

Wartiainen kaivaa esiin kuolinpaidan ja sukkaparin. Rinnalle ristityt kädet ovat ehtineet jumahtaa koviksi, mutta Wartiainen pujottaa selästä aukileikatun puuvillapaidan paikoilleen rutiinilla. Iho sukan alla on kylmä.

”Vainaja on todella hyväkuntoinen. Huonokuntoisempien kanssa pitää varoa, etteivät nesteet valu arkun verhoilulle.”

Kammataan vielä tukka jämptisti vasemmalle ja asetellaan kasvoille kuolinliina. Pään alle tyyny ja jaloille peitto. Wartiaisen päivän ensimmäinen vainaja on nopeasti arkutettu.

Matkalla krematoriolle kukaan ei anna ruumisautolle tietä. Ja miksipä antaisi: suruliputuksessa kulkevia saisi väistellä alvariinsa. Pääkaupunkiseudulla kuolee joka päivä parikymmentä ihmistä. Helsinki on niin täynnä vainajia, että arkkuhautausta Hietaniemeen tai Malmille toivovalla on syytä olla perhehauta odottamassa.

Siltikin, rehellisesti sanottuna: käsi ylös, jos olet nähnyt kuolleen ihmisen.

Kuoleman ammattilaiset tekevät työnsä katseilta piiloissa, hillityissä puvuissa ja sivuovista kulkien. Sillä aikaa kun työmatkalaiset istuvat ruuhkissa, joku säilöö, pesee, kuskaa, pukee, hautaa ja polttaa ruumiita.

Kuljettajat noutavat muumioituneita vainajia kodeista ja ihmisen kappaleita kiskoilta. Preparaattorit irrottavat vainajien elimiä ruumiinavauksia varten. Hautaustoimistot kotiuttavat kuolleita Iraniin ja Nepaliin. Krematorion työntekijät käynnistävät tuhkankäsittelykoneita.Papit lukevat kuolleille psalmeja, rabbit hesped-puheita ja imaamit janazah-rukouksia.

Me muut saamme keskittyä unohtamaan.

 

Vuonna 1918 perustetussa Monosen hautaustoimistossa tiedetään hyvin, miten kuolema on kadonnut tavallisten suomalaisten näkyvistä. Kuten Muksut-yhtyeen laulussa lauletaan, oli Mononenkin aluksi vain ruumisarkkuliike. Suomalaiset kuolivat kotona, ja vainajan valmistelu kuului perheelle tai suvulle. Arkku vietiin omin voimin kirkkomaalle.

1900-luvulla  Suomi kaupungistui, teollistui ja vaurastui. Lääketiede kehittyi, ihmiset elivät yhä pidempään ja kuolema sysättiin kauemmas ja kauemmas. Ruumiiden logistiikka siirtyi hautureille, jotka laajensivat nopeasti toimintaansa arkkukaupasta täyden palvelun hautaustoimistoiksi.

Tänään hautajaisjärjestelyt voi tilata halutessaan netissä, astumatta jalallakaan hautaustoimistoon.

Tutkijat selittävät kuoleman ulkoistamista medikalisaation käsitteellä: elämän päättymistä hahmotetaan etupäässä lääketieteellis-teknisenä asiana. Kun kuolema jää sairaalan tai hautaustoimiston seinien sisäpuolelle, muu yhteiskunta voi jatkaa elämäänsä keskeytyksettä.

”Kun olin vielä töissä hautaustoimistossa Annankadulla, tosi moni kulmilla vuosia asunut ei ollut koskaan huomannut liikettä. Ehkä hautaustoimistoa ei halutakaan nähdä,” pohtii Monosen palvelupäällikkö Johan Nordenswan.

”Kaupunkiyhteisössä ei huomaa enää edes ketkä ovat surevia. Hyvin, hyvin harva käyttää suruharsoa tai surunauhaa. Tai surunappia.”

Silmien sulkeminen vääjäämättömältä lopulta tuottaa joskus hautaustoimistolle hankaluuksia. Nordenswan kohtaa työssään neuvottomia omaisia, jotka eivät missään vaiheessa ottaneet hautajaisia puheeksi läheisensä kanssa.

”Sitten yritetään miettiä, mitä faija olisi halunnut.”

 

Jälleen yksi takaovi: Alma-vainajan viimeinen automatka päättyy Hietaniemen krematoriolle. Wartiainen vetää arkun liukuvan lavetin avulla suoraan lastauslaiturille. Kremato-rion väki on jo vastassa, päivitetään lomakuulumiset ja ihaillaan Wartiaisen rusketusta.

Hänen kyytiläisensä ei herätä yhtä paljon innostusta: vainajan siunaustilaisuus on poikkeuksellisesti vasta kuukauden päästä. Alma siirretään odottamaan tuhkausta krematorion lähes täyteen kylmiöön.

Lähes 85 prosenttia helsinkiläisistä polttohaudataan jo hautapaikkojen vähyydenkin vuoksi. Hietaniemen uunissa saatetaan tuhkata päivässä jopa kymmenen vainajaa. Nytkin polttokammiossa roihuaa luuranko ilmiliekeissä. Kallossa on leipälautasen kokoinen reikä, jonka sisällä tulenlieskat hulmuavat. Tuhkaus ei kestä kauaa: reilussa tunnissa ruumis on tiivistynyt hippusiksi metalliseen astiaan.

Omaiset eivät pääse näkemään tuhkausta kuin poikkeustapauksessa. Vainajat työnnetään sisäänvientivaunulla uuniin aina arkussa. Krematorion työntekijöillä on jo valmiiksi niin paljon hommaa, että järkyttyneiden omaisten rauhoittelu olisi mahdotonta.

Wartiaiselle vainajien näkeminen on arkipäivää, eivätkä kuolleet jää kummittelemaan mieliin sen jälkeen, kun autotallin ovi sulkeutuu.

 

Siltavuorenpenkereen näköalatasanteella kielitieteen opiskelijat nauttivat kevään ensimmäistä pussikaljaa. Alhaalla kallioilla haaleat ruohotupsut puskevat esiin lumilaikkujen alta. Vielä alempana kykkivät talven viimeiset pilkkijät.

Joillekin helsinkiläispoloille näkymä Siltavuorensalmelle on ollut viimeinen vilaus tämänpuoleisesta maailmasta. Vielä 1700-luvun alussa Kruunuhaan kallioilla – silloisen asutuksen laitamilla – katkottiin kauloja lapsenmurhista, jumalanpilkasta ja sukurutsasta tuomituilta. Yleisöä ei tarvinnut houkutella julkisiiin teloituksiin. Välillä pitäjien asukkaat joutuivat kiipeämään puihin nähdäkseen paremmin, mitä mestauslavalla tapahtui.

Siltavuorenpenkereellä kaljoittelevista opiskelijoista harva on nähnyt kuollutta ihmistä in real life, mutta kuolema kiinnostaa ihmisiä yhtä paljon kuin 1700-luvulla.

Viime viikkojen ykkösuutisaiheet ovat silkkaa kuolemaa: Toulousen sarjamurhaaja, Sveitsin bussiturma, Bagdadin kivitetyt punkkarit, Whitney Houstonin kuolinsyy. Iltapäivälehtien sivuilla käydään järkyttynyttä keskustelua siitä, voiko Salattujen elämien Seppo Taalasmaa todella tehdä itsemurhan.

 

”Kaupunkitodellisuudesta kuolema on viety laitoksiin, mutta mediassa se on koko ajan läsnä. Uutisethan pyörivät kuoleman ympärillä”, sanoo viestinnän tutkija Johanna Sumiala sisällä Siltavuorenpenkereen opiskelijaravintolassa.

Sumiala on tutkinut kuoleman rituaalien siirtymistä mediaan muun muassa Kauhajoen kouluampumisten jälkeen. Tutkijaa askarruttaa erityisesti se, kenen kuoleman ympärille mediahuomio keskittyy.

”Media rakentaa kuvaa siitä, minkälainen kuolema on normaali ja mikä poikkeuksellinen. Ranskan kouluampumiset nousevat uutisten kärkeen, koska uhreina oli lapsia. Samaan aikaan Afrikassa kuolee joka päivä valtava määrä lapsia.”

Vaikka kuolema on uutisten peruskauraa, loistaa fyysinen kuolema poissaolollaan – tietyin poikkeuksin.

”Sanonnan mukaan sankarin kuolemaa ei näytetä, mutta vihollisen kyllä. Tämä näkyi hyvin siinä, kuinka Gaddafin ruumis päätyi lehtikuviin. Samoin etäisyys vaikuttaa: tsunamissa kuolleiden ruumiita on ihan okei näyttää, mutta kouluampujan uhreja ei.”

 

Mediasta on tullut paikka käsitellä menetyksiä. Topi Sorsakosken ja Kari Tapion kuolemista tuli kansallisia tragedioita, joita käsiteltiin iltapäivälehtien erikoisliitteissä. Tavalliset ihmiset tekevät julkkiskuolleille muistovideoita ja muistosivuja nettiin. Eivätkä kuoleman mediarituaalit rajoitu todellisiin henkilöihin: kun salkkarihahmo Ken Ojala kuoli jää-tyään raitiovaunun alle, toivat fanit kukkia ja kynttilöitä Pursimiehenkadulle.

”Mitä se kertoo meistä suomalaisista, että Halmeen muistosivulle kirjoitetaan tyyliin ’en itkenyt äitini kuolemaa, mutta sinun kuolemasi sai kyyneliin’?”

Sumiala selittää, että rituaalien tehtävänä on auttaa yhteiskuntaa järjestymään uudestaan kuoleman ai-heuttaman kaaoksen jälkeen. Joidenkin teorioiden mukaan nyky-yhteiskunnassa rituaalit ovat ohentuneet, eivätkä ihmiset enää oikein tiedä, miten käyttäytyä kuolintapauksen sattuessa. Julkkiksen muisteluun tempautuminen voi olla yksi tapa käsitellä elämän päättymistä, mutta  auttaako se todella kohtaamaan kuoleman? Sumialalla ei ole valmiita vastauksia.

”Nykyajan selviytymiskeino on pikemminkin se, että kuolemaa torjutaan kaikin keinoin. Sen puolesta puhuu kaikki ruoka- ja terveyshysteria, puhumattakaan botox-villityksestä. Ikuiseen elämään sopii huonosti kuva tavallisesta kuolemasta.”

 

Sormukset kalisevat metallia vasten, kun kylkimakuulla pötköttävä vanhus liu’uttaa kättään sängynkaiteella. Ylös ja alas, uudestaan ja uudestaan. Sairaalavuoteen vierellä on pieni valkoinen lipasto, jonka päällä on ruukkukukkia ja aikakauslehtiä. Sälekaihtimien läpi erottuvat Töölön katot. Hoitaja tuo kärryllä välipalaa: kääretorttua ja mehua.

Laakson sairaalan akuuttiosasto 10 voisi olla kuva tavallisesta suomalaisesta kuolemasta. Vaikka suurin osa ihmisistä toivoo nopeaa kuolemaa saappaat jalassa ja kotona, hiipuu elämä useimmiten  vihreissä tai pinkeissä sairaalavaatteissa. Tilastojen mukaan jopa 80 prosenttia suomalaisista kuolee sairaalassa.

Laaksossa kuolee vuosittain noin 400 ihmistä, tasaisesti kaikilla osastoilla.

”Pyrimme toteuttamaan kuole-vien potilaiden toiveet niin hyvin kuin mahdollista – esimerkiksi järjestämään yhden hengen huoneen. Yleensä toiveet ovat hyvin pieniä, tyyliin keltaista jaffaa ja lohileipää”, sanoo apulaisylilääkäri Kaisa Halinen.

Halinen on erikoistunut sekä ge-riatriaan että palliatiiviseen lääketieteeseen. Palliatiiviseen hoitoon siirrytään silloin, kun potilas ei ole enää parannettavissa, ja hoitohenkilökunta keskittyy vain kivun ja muiden oireiden lievitykseen. Saattohoitopotilaille on toivottu Helsinkiin omaa yksikköä, mutta toistaiseksi parantumattomasti sairaat viettävät viimeiset päivänsä tavallisilla akuuttiosastoilla.

”Joskus huonetoverin kuolema ahdistaa muita potilaita. Vaikka olisikin dementoitunut, ehtii huonekaveriin tutustua ja ystävän poismeno itkettää.”

 

Palliatiivinen lääketiede on Suomessa vielä nuori erikoisala, ja myös hoitajien saattohoitokoulutuksessa on puutteita. Kuolevan hoitaminen on muutakin kuin kipulääkkeen antamista: loppu pelottaa ja selvittämättömät asiat kalvavat. Osasto 10:n henkilökunta on oppinut kohtaaman parantumattomasti sairaan pitkälti kokemuksen kautta.

”Kuolema on ihan yhtä yksilöllistä kuin elämäkin. Jotkut kieltävät koko asian, toiset haluavat jutella paljonkin”, sanoo sairaanhoitaja Taisto Bollström.

”Moni saattaa vielä käydä sellaista kaupankäyntiä, että jos tästä vielä lähtisin kotiin, niin keittäisin sulle kahvit.”

Halisen mukaan kotona tapahtuvaa saattohoitoa pyritään lisäämään koko ajan, mutta työelämän todellisuus haraa vastaan. Ihmisillä on niin kiire, että harva pystyy ryhtymään omaisensa hoitajaksi.

”Kuolema halutaan mielellään ulkoistaa muille. Samaan aikaan monille keski-ikäisille on hirveän vaikea luopua omista vanhemmistaan, vaikka vanhus olisi jo itse valmis lähtemään.”

 

Ensihoitajat työntävät ovista sisään rullilla kulkevaa sairaalasänkyä. Vaaleanpunaisessa pyjamassa lepäävän naispotilaan kasvoja ei erota, mutta hänen täytyy olla vain hieman yli kolmenkymmenen. Nainen kaivaa käsilaukustaan henkilöllisyystodistusta sisäänkirjautumista varten. Visiitistä ei tule pitkä: parantumattomasti sairaiden saattohoitoon erikoistuneessa Terho-kodissa viivytään keskimäärin 11–13 päivää.

”Raskaimpia kuolemantapauksia ovat nuoret äidit, joilla on pieniä lapsia. Sellaistakin käy, että nuori, aina terveenä pysynyt nainen käy kipuilun takia lääkärissä ja on kahden kuukauden päästä täällä. Epäoikeudenmukaisuuden ja epäuskon tunne on niin valtava, että sanoja on vaikea löytää”, sanoo kahdeksan vuotta Terho-kodissa vapaaehtoisena toiminut Matti Karjalainen saattohoitokodin aulassa.

Kuolevien rinnalla kulkeminen kiinnostaa yllättävän monia. Terho-kotiin olisi moninkertaisesti enemmän vapaaehtoisia tarjolla kuin mitä ehditään kouluttaa. Seula on tiukka: saattohoitokotiin ei saa tulla hoitamaan omia ongelmiaan. Vapaaehtoiset vastaavat puhelimeen, keittävät kahvia ja auttavat hoitajia potilaiden siirtämisessä, mutta ennen kaikkea ovat läsnä ja kuuntelevat.

”Kuolevan aikakäsitys on erilainen: minuuttikin yksin saattaa tuntua liian pitkältä ja ahdistavalta”, kertoo Karjalainen.

”Jokainen kuolema on erilainen, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään sanovan, että olisi valmis lähtemään.”

Siviilissä pelastushelikopteria lentävä Karjalainen on nähnyt työssään ja vapaa-ajallaan satoja viimeisiä hengenvetoja. Vaikeasti sairailla kuolemaan voi liittyä verenvuotoa tai tukehtumista, mutta suurimmalla osalla elämä päättyy rauhallisesti. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja joskus myös katkonaiseksi. Sydän lakkaa lyömästä, verenkierto loppuu.

”Omassa työssäni kuolema on aina karvas tappio, mutta täällä se voi olla voitto. Minulle kuolema ei ole mörkö.”

 

Juttutuokio keskeytyy, kun rovaniemeläisten sairaanhoitajaopiskelijoiden ryhmä saapuu tutustumaan Terho-kotiin. Yksi syöpäjärjestöjen omistaman hoitokodin tehtävistä on jakaa tietoutta saattohoidosta hoitoalalla työskenteleville.

”Muistakaa, että täällä hoidetaan eläviä ihmisiä”, muistuttaa sairaanhoitaja Miia Salonen opiskelijoita.

Salonen vertaa kuolemaa kevätjäihin: vielä pystyy pilkkimään, vaikka jää huomaamatta alla jo sulaakin. Sitten humahdus, ja pohja putoaa sekunnissa pois. Kun jäljellä on enää kuukausia, viikkoja tai päiviä, pahinta on tuntematon.

”Se saattaa ihmisen avuttomuuden tilaan. Ettei tiedä, miten kuolema tulee.”

Tutustumiskäynti päättyy Terho-kodin kappeliin, jossa omaiset voivat hyvästellä vainajan. Takaovesta sisään astuva hauturi lupaa kohteliaasti odottaa sen aikaa, että Salonen esittelee paikan opiskelijoille.

”Varsinkin vaikean saaton jälkeen, kun on ollut esimerkiksi turvotusta tai kipuja, omaisille on tärkeä nähdä rauha kuolleen kasvoilla. Kukaan ei ole koskaan katunut vainajan näkemistä.”

 

Alman nimi on muutettu.

 

Sanat Verna Kuutti, kuva Otto Donner

Yksi kommentti;

Top