Kun kirjailija, käsikirjoittaja ja roolipelisuunnittelija Mike Pohjola oli pieni, hän luuli olevansa Jumalan valittu ja Jeesuksen toinen tuleminen. Kun usko loppui, ajatus maailman pelastamisesta jäi. Näistä aineksista syntyy seuraava romaani, Ihmisen poika.
”Taitaa haista”, itseään Ihmisen pojaksi luullut mies sanoo ja kaappaa ihmisen pojan syliinsä.
”Teit sitten tervetuliaislahjan isälle”, hän sanoo ja nuuhkii yhdeksänkuukautisen Aslan-pojan peppua.
Ollaan Jumalan valituksi itseään luulleen kirjailijan, käsikirjoittajan ja roolipelisuunnittelijan kotona. Jääkaapin ovessa roikkuu tarkka aikataulu Aslanin rutiineista, eteisessä haiskahtaa vienosti kakkakassi, olohuoneen lattia on lapsen valtakuntaa.
Mike Pohjola, 32, on juuri palannut kotiinsa. Pohjola ja hänen vaimonsa, elokuvatuottaja Elina Pohjola, vaihtavat lapsenvahtivuoroa lennossa. Pohjolan romaani Ihmisen poika ilmestyy syksyllä, mutta hänestä on otettu pressikuvia jo tänään.
Hyvissä ajoin oli liikkeellä myös Hollywood. Pohjola myi jo joulukuussa omaelämäkerrallisen, dramatisoidun romaaninsa elokuvaoption yhdysvaltalaiselle näyttelijä-tuottajalle Ron Gilbertille. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta jotain oikeuksien myynti kertoo. Gilbert on haistanut hyvän tarinan – sillä onhan tarina pojasta, joka ihmepelastumisen seurauksena päättelee olevansa Jumalan poika, kaikessa absurdiudessaan herkullinen.
Mutta kun on kyseessä mytologioista kiinnostunut larppaaja ja hahmoja työkseen työstävä tarinankertoja, uskoako vai ei? Onko tarina, jonka piti alun perin olla ”perinteinen sinkku Kalliossa -kertomus”, mutta jonka Jeesus-osuus alkoi kirjoittaessa nousta päällimmäiseksi, totta vai tarua?
Tämä on tarina miehestä tarinan takana.
Kaikki alkoi saappaasta, joka oli luultavimmin kokoa 28 ja maitokahvinvärinen.
Eletään 1980-luvun alkua Ulvilassa. Viisivuotias Mike ja naapurin pojat seikkailevat tapansa mukaan lähimetsikössä. Syyssateen jäljiltä on märkää, mutta kelomänty houkuttelee poikia kiipeilemään.
Kun naapurin poika päättää kivuta, ei Mike halua jäädä toiseksi. Viiden metrin korkeudessa kumppari kuitenkin lipeää ja poika syöksyy kohti kivikkoa. Yhtäkkiä syöksy pysähtyy. Saappaan remmi on jäänyt oksaan kiinni, ja pelastaa.
”Kun kerroin äidille, mitä oli tapahtunut, hän sanoi suojelusenkelin pelastaneen. Ajattelin konkreettisesti, että se oli Maan korvessa kulkevi -tyylinen valkokaapuinen hahmo, joka nappasi jalasta – että Jumala halusi suojella mua”, Pohjola kertoo.
Tapahtuma jää kummittelemaan päähän, ja kahdeksanvuotiaana Pohjola alkaa etsiä selitystä Raamatusta. Se löytyy Vanhan testamentin ja Ilmestyskirjan ennustuksista.
”Tuntui selvältä, että Jumalalla on mulle tarkoitus. Ehkä on mahdollista, että Jeesuksen toinen tuleminen olen minä, ajattelin. Ja jos näin on, mun pitää varautua siihen.”
Voisi kuvitella, että kyseessä oli lapsille tavanomainen mielikuvitusleikki. Kun vanhempien kanssa tulee kränää, lapsi pohtii, onkohan hän salaa adoptoitu.
Pohjola kuitenkin tyrmää ajatuksen. Hänen mukaansa kyse oli loogisesta päättelystä. Kuusivuotiaana pyhäkoulussa paraabelien avulla maailmankuvaansa rakentaneelle tottakin todemmasta.
”Jos lapselle kerrotaan, että kuolleet ihmiset asuvat taivaalla pilvien päällä ja siellä hallitsee valtava partasuu-ukko, niin lapsi ajattelee, että okei. Se on sama kuin että Afrikassa asuu mustia ihmisiä, okei. Tai sama kuin joku tajuaa, `oh my god, olen homo`. Mulle se oli `oh my god, olen Jeesus`. Ei se ollut rooli.”
Ajatus antoi elämälle tarkoituksen ja päämäärän. Jokainen kouluvuosi ja päivä oli osa suurempaa jatkumoa, ja pilkkaavat koulukaverit vain erehtyväisiä kuolevaisia.
”Vielä 1980-luvulla se, että katsoo Star Trekkiä ja osaa lainata Aku Ankkaa ja Sormusten herraa ulkoa, ei ollut niin coolia kuin nykyään. Ei mua varsinaisesti kiusattu, pikemminkin se ajatus tuotti itseriittoisuutta. Että nyt te pilkkaatte, mutta odottakaahan vain”, Pohjola sanoo.
Jeesukseksi itsensä luuleminen myös rajoitti elämää. Uuden Jeesuksen piti elää hyveellisesti. Ei saanut ainakaan polttaa tai juoda tai ajatella muista pahaa. Jumalan mahdollista suunnitelmaa ei saanut myöskään paljastaa.
”Olisihan äärimmäisen noloa, jos olisin rööki suussa sillä hetkellä, kun taivaalliset sotajoukot tulee ilmoittamaan, että olet valittu.”
Pohjola ryntää kakkavaippapussia eteisessä kaivavan Aslanin perään.
”Mitä jos susta tulee Jeesuksen toinen tuleminen – oisko kivaa että syöt kakkaa tässä haastattelussa?”
Niin, tosiaan. Aslan. C.S Lewisin Narnian tarinoissahan seikkailee leijona-Aslan, merentakaisen majesteetin, Jumalan poika. Sattumaa?
Ei toki. Nimi tosin ei ollut mytologioista ja fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneen miehen ajatus, vaan sen bongasi nimikirjoista Elina. Mike ei sitä olisi kehdannut ehdottaa.
Jos elämä olisi elokuvaa, Pohjola olisi pitänyt saappaita muistona pelastumisestaan ja rippikoulun jälkeen pukenut lenkkarit symboloimaan muutosta, uskonmenetystä. Rippikoulusta tuli nimittäin käännekohta. Jo sitä ennen uskonnollisesta maailmankuvasta kiinnipitämisestä oli tullut vaikeaa tieteellisiin maailmanselityksiin tutustumisen myötä.
”Ajattelin, että rippikoulussa tulee vastauksia niihin ristiriitaisuuksiin, joita on Raamatun oppien ja muun todellisuuden välillä. Kun ei tullut, aloin feidata agnostikoksi tai ateistiksi. Silti ajatusrakennelmat jeesuksisuudesta säilyivät pidempään kuin 15-vuotiaaksi, vaikka uskon menetinkin.”
Uskonnollisessa oikeistolaisperheessä kasvaneesta Pohjolasta tuli vasemmistolainen ateisti. Mutta tarina Ihmisen pojasta ei pääty vielä tähän.
Toinen puolisko Pohjolan kirjassa käsittelee sitä, voiko olla uusi Jeesus, jos ei ole uskossa. Mutta ei mennä vielä siihen.
Pohjola oli jo kymmenvuotiaana pelannut Dungeons & Dragons -pöytäroolipeliä seurakunnan kerhossa. Kiinnostus roolipeleihin lisääntyi samoihin aikoihin, kun ajatus omasta jeesuksisuudesta kuoli. Toisin kuin Jeesuksena olemisessa, roolipelaamisessa oli kyse eskapismista, Pohjola pohtii.
”Sen avulla olen saanut elää satoja erilaisia elämiä ja nähdä maailmaa kymmenien eri olentojen silmin. Se on valtava rikkaus.”
MIke Pohjolan kirjoittama Jumalan poika ilmestyy ensi syksynä.
Sittemmin Pohjola on liveroolipelisuunnittelijana tuottanut ja käsikirjoittanut kymmeniä larppeja. Hän on yksi tuotantoyhtiö The company P:n perustajista. Yhtiö voitti kansainvälisen Emmyn parhaasta tv-palvelusta, SVT:n kanssa yhteistyössä tehdystä Sanningen om Marika -ohjelmasta, jonka kylkiäiseksi yhtiö tuotti interaktiivisen larpin. Yhtiö on ehdolla myös tänä vuonna Lontoossa järjestetyllä Conspiracy For Good -pelillä.
Pohjoismaissa roolipeleistä on tullut kahdeksas taiteenlaji, ja Pohjolalla on siinä osansa. Liveroolipelejä on nähty taidefestivaaleilla, ja niitä on arvosteltu Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Vuonna 2008 Katvealue-nimiset pelit valtasivat Kiasman ja Ateneumin. Pelit ovat Pohjolan suunnittelemia.
”2000-luvulla oli missiona vakuuttaa maailma siitä, että liveroolipelit voivat olla taidetta. Koen, että se taistelu on nyt voitettu”, Pohjola sanoo.
M itä Pohjola sitten aiemmin tarkoitti sisäisen Jeesuksen säilymisellä ja toteuttamisella?
Mies kertoo tajunneensa, ettei maailman pelastaminen ole myötäsyntyinen ominaisuus vaan vaatii aktiivisia tekoja. Hänelle läheisiä ovat ihmisoikeudet ja luonnon suojeleminen. Pohjola on ollut myös vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokkaana.
”Tällä hetkellä koen, että taiteen tekeminen on mulle parempi keino vaikuttaa. Mutta tuen hyviä poliitikkoja ja järjestöjä rahallisesti tai toimimalla. Koetan auttaa hyvät vaalivoittoon”, Pohjola kertoo.
”Jos ajattelee maailmaa pelinä, viralliset ja oikeat säännöt ovat kaukana toisistaan. Usein ne, jotka eivät pelaa oikeiden sääntöjen mukaan, pärjäävät paremmin.”
Hän toivoo, että onnistuisi kirjoillaan, näytelmillään ja elokuvillaan myös tekemään osansa. Pohjola tahtoisi, että Ihmisen poika saisi kirkon ottamaan kantaa joihinkin Raamatun väitteisiin sekä toisi kunnallispolitiikan korruption suurennuslasin alle.
”Kyllä sieltä fariseukset ja pilatukset löytyy. Olisi kiva saada joku tutkiva journalisti selvittämään harmaan talouden ja poliitikkojen kytköksiä.”
Entä tavoitteleeko hän mainetta? Eikö taiteilija toivo aina tunnustusta?
”Se, pääsenkö Arto Nybergin vieraaksi, ei ole olennainen kysymys. Kuuluisuus ei kiinnosta, mutta haluaisin olla merkityksellinen. Juhlittu kirjailija? Ehkä väärinymmärretty nero on sopivampi titteli”, hän sanoo.
Ovi kolahtaa, ja on aika vaihtaa vahtivuoroa. Pohjola valmistautuu lähtemään Hakaniemeen kuvaamaan vaalivideota, jossa Niko Saarela esittää Paavo-nimistä puheenjohtajaa ja Olavi Uusivirta kavalaa mainostoimiston miestä. Vasemmistoliiton tilaama video tulee Youtubeen tämän jutun ilmestymisen aikoihin. Ihmisen pojan osalta tulokset nähdään vasta ensi syksynä.
Kuka
Mike Pohjola on 32-vuotias kirjailija, käsikirjoittaja ja roolipelisuunnittelija. Hän on julkaissut roolipelikirjoja ja romaanin Kadonneet kyyneleet sekä käsikirjoittanut vuoden alussa Turussa esitetyn 1827 Infernal Musical -hevimusikaalin ja Hurjaruuthin Talvisirkus Valon. Pohjolan ja hänen vaimonsa perustaman Pohjola-filmin lyhytelokuva Baabelin metsä palkittiin Prix Europa -festivaaleilla viime syksynä. Pohjola opiskelee TaiKissa elokuva- ja tv-käsikirjoittamista.
Himottaa
”Nähdä Eduskunta uudelleen.”
Kaduttaa
”Että larppien järjestäminen on jäänyt kaiken muun taiteilun jalkoihin.”
Kyrpii
”Se, että media keskittyy kuittailemaan perussuomalaisille sen sijaan, että pureutuisivat oikeisiin poliittisiin kysymyksiin ja rehottavaan korruptioon.”
Sanat: Ann-Mari Huhtanen
Kuvat: Teemu Granström
”Taitaa haista”, itseään Ihmisen pojaksi luullut mies sanoo ja kaappaa ihmisen pojan syliinsä.
”Teit sitten tervetuliaislahjan isälle”, hän sanoo ja nuuhkii yhdeksänkuukautisen Aslan-pojan peppua.
Ollaan Jumalan valituksi itseään luulleen kirjailijan, käsikirjoittajan ja roolipelisuunnittelijan kotona. Jääkaapin ovessa roikkuu tarkka aikataulu Aslanin rutiineista, eteisessä haiskahtaa vienosti kakkakassi, olohuoneen lattia on lapsen valtakuntaa.
Mike Pohjola, 32, on juuri palannut kotiinsa. Pohjola ja hänen vaimonsa, elokuvatuottaja Elina Pohjola, vaihtavat lapsenvahtivuoroa lennossa. Pohjolan romaani Ihmisen poika ilmestyy syksyllä, mutta hänestä on otettu pressikuvia jo tänään.
Hyvissä ajoin oli liikkeellä myös Hollywood. Pohjola myi jo joulukuussa omaelämäkerrallisen, dramatisoidunu romaaninsa elokuvaoption yhdysvaltalaiselle näyttelijä-tuottajalle Ron Gilbertille. Mikään ei ole vielä varmaa, mutta jotain oikeuksien myynti kertoo. Gilbert on haistanut hyvän tarinan – sillä onhan tarina pojasta, joka ihmepelastumisen seurauksena päättelee olevansa Jumalan poika, kaikessa absurdiudessaan herkullinen.
Mutta kun on kyseessä mytologioista kiinnostunut larppaaja ja hahmoja työkseen työstävä tarinankertoja, uskoako vai ei? Onko tarina, jonka piti alun perin olla ”perinteinen sinkku Kalliossa -kertomus”, mutta jonka Jeesus-osuus alkoi kirjoittaessa nousta päällimmäiseksi, totta vai tarua?
Tämä on tarina miehestä tarinan takana.
Kaikki alkoi saappaasta, joka oli luultavimmin kokoa 28 ja maitokahvinvärinen.
Eletään 1980-luvun alkua Ulvilassa. Viisivuotias Mike ja naapurin pojat seikkailevat tapansa mukaan lähimetsikössä. Syyssateen jäljiltä on märkää, mutta kelomänty houkuttelee poikia kiipeilemään.
Kun naapurin poika päättää kivuta, ei Mike halua jäädä toiseksi. Viiden metrin korkeudessa kumppari kuitenkin lipeää ja poika syöksyy kohti kivikkoa. Yhtäkkiä syöksy pysähtyy. Saappaan remmi on jäänyt oksaan kiinni, ja pelastaa.
”Kun kerroin äidille, mitä oli tapahtunut, hän sanoi suojelusenkelin pelastaneen. Ajattelin konkreettisesti, että se oli Maan korvessa kulkevi -tyylinen valkokaapuinen hahmo, joka nappasi jalasta – että Jumala halusi suojella mua”, Pohjola kertoo.
Tapahtuma jää kummittelemaan päähän, ja kahdeksanvuotiaana Pohjola alkaa etsiä selitystä Raamatusta. Se löytyy Vanhan testamentin ja Ilmestyskirjan ennustuksista.
”Tuntui selvältä, että Jumalalla on mulle tarkoitus. Ehkä on mahdollista, että Jeesuksen toinen tuleminen olen minä, ajattelin. Ja jos näin on, mun pitää varautua siihen.”
Voisi kuvitella, että kyseessä oli lapsille tavanomainen mielikuvitusleikki. Kun vanhempien kanssa tulee kränää, lapsi pohtii, onkohan hän salaa adoptoitu.
Pohjola kuitenkin tyrmää ajatuksen. Hänen mukaansa kyse oli loogisesta päättelystä. Kuusivuotiaana pyhäkoulussa paraabelien avulla maailmankuvaansa rakentaneelle tottakin todemmasta.
”Jos lapselle kerrotaan, että kuolleet ihmiset asuvat taivaalla pilvien päällä ja siellä hallitsee valtava partasuu-ukko, niin lapsi ajattelee, että okei. Se on sama kuin että Afrikassa asuu mustia ihmisiä, okei. Tai sama kuin joku tajuaa, `oh my god, olen homo`. Mulle se oli `oh my god, olen Jeesus`. Ei se ollut rooli.”
Ajatus antoi elämälle tarkoituksen ja päämäärän. Jokainen kouluvuosi ja päivä oli osa suurempaa jatkumoa, ja pilkkaavat koulukaverit vain erehtyväisiä kuolevaisia.
”Vielä 1980-luvulla se, että katsoo Star Trekkiä ja osaa lainata Aku Ankkaa ja Sormusten herraa ulkoa, ei ollut niin coolia kuin nykyään. Ei mua varsinaisesti kiusattu, pikemminkin se ajatus tuotti itseriittoisuutta. Että nyt te pilkkaatte, mutta odottakaahan vain”, Pohjola sanoo.
Jeesukseksi itsensä luuleminen myös rajoitti elämää. Uuden Jeesuksen piti elää hyveellisesti. Ei saanut ainakaan polttaa tai juoda tai ajatella muista pahaa. Jumalan mahdollista suunnitelmaa ei saanut myöskään paljastaa.
”Olisihan äärimmäisen noloa, jos olisin rööki suussa sillä hetkellä, kun taivaalliset sotajoukot tulee ilmoittamaan, että olet valittu.”
Pohjola ryntää kakkavaippapussia eteisessä kaivavan Aslanin perään.
”Mitä jos susta tulee Jeesuksen toinen tuleminen – oisko kivaa että syöt kakkaa tässä haastattelussa?”
Niin, tosiaan. Aslan. C.S Lewisin Narnian tarinoissahan seikkailee leijona-Aslan, merentakaisen majesteetin, Jumalan poika. Sattumaa?
Ei toki. Nimi tosin ei ollut mytologioista ja fantasiakirjallisuudesta kiinnostuneen miehen ajatus, vaan sen bongasi nimikirjoista Elina. Mike ei sitä olisi kehdannut ehdottaa.
Jos elämä olisi elokuvaa, Pohjola olisi pitänyt saappaita muistona pelastumisestaan ja rippikoulun jälkeen pukenut lenkkarit symboloimaan muutosta, uskonmenetystä. Rippikoulusta tuli nimittäin käännekohta. Jo sitä ennen uskonnollisesta maailmankuvasta kiinnipitämisestä oli tullut vaikeaa tieteellisiin maailmanselityksiin tutustumisen myötä.
”Ajattelin, että rippikoulussa tulee vastauksia niihin ristiriitaisuuksiin, joita on Raamatun oppien ja muun todellisuuden välillä. Kun ei tullut, aloin feidata agnostikoksi tai ateistiksi. Silti ajatusrakennelmat jeesuksisuudesta säilyivät pidempään kuin 15-vuotiaaksi, vaikka uskon menetinkin.”
Uskonnollisessa oikeistolaisperheessä kasvaneesta Pohjolasta tuli vasemmistolainen ateisti. Mutta tarina Ihmisen pojasta ei pääty vielä tähän.
Toinen puolisko Pohjolan kirjassa käsittelee sitä, voiko olla uusi Jeesus, jos ei ole uskossa. Mutta ei mennä vielä siihen.
Pohjola oli jo kymmenvuotiaana pelannut Dungeons & Dragons -pöytäroolipeliä seurakunnan kerhossa. Kiinnostus roolipeleihin lisääntyi samoihin aikoihin, kun ajatus omasta jeesuksisuudesta kuoli. Toisin kuin Jeesuksena olemisessa, roolipelaamisessa oli kyse eskapismista, Pohjola pohtii.
”Sen avulla olen saanut elää satoja erilaisia elämiä ja nähdä maailmaa kymmenien eri olentojen silmin. Se on valtava rikkaus.”
Sittemmin Pohjola on liveroolipelisuunnittelijana tuottanut ja käsikirjoittanut kymmeniä larppeja. Hän on yksi tuotantoyhtiö The company P:n perustajista. Yhtiö voitti kansainvälisen Emmyn parhaasta tv-palvelusta, SVT:n kanssa yhteistyössä tehdystä Sanningen om Marika -ohjelmasta, jonka kylkiäiseksi yhtiö tuotti interaktiivisen larpin. Yhtiö on ehdolla myös tänä vuonna Lontoossa järjestetyllä Conspiracy For Good -pelillä.
Pohjoismaissa roolipeleistä on tullut kahdeksas taiteenlaji, ja Pohjolalla on siinä osansa. Liveroolipelejä on nähty taidefestivaaleilla, ja niitä on arvosteltu Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Vuonna 2008 Katvealue-nimiset pelit valtasivat Kiasman ja Ateneumin. Pelit ovat Pohjolan suunnittelemia.
”2000-luvulla oli missiona vakuuttaa maailma siitä, että liveroolipelit voivat olla taidetta. Koen, että se taistelu on nyt voitettu”, Pohjola sanoo.
M itä Pohjola sitten aiemmin tarkoitti sisäisen Jeesuksen säilymisellä ja toteuttamisella?
Mies kertoo tajunneensa, ettei maailman pelastaminen ole myötäsyntyinen ominaisuus vaan vaatii aktiivisia tekoja. Hänelle läheisiä ovat ihmisoikeudet ja luonnon suojeleminen. Pohjola on ollut myös vasemmistoliiton kunnallisvaaliehdokkaana.
”Tällä hetkellä koen, että taiteen tekeminen on mulle parempi keino vaikuttaa. Mutta tuen hyviä poliitikkoja ja järjestöjä rahallisesti tai toimimalla. Koetan auttaa hyvät vaalivoittoon”, Pohjola kertoo.
”Jos ajattelee maailmaa pelinä, viralliset ja oikeat säännöt ovat kaukana toisistaan. Usein ne, jotka eivät pelaa oikeiden sääntöjen mukaan, pärjäävät paremmin.”
Hän toivoo, että onnistuisi kirjoillaan, näytelmillään ja elokuvillaan myös tekemään osansa. Pohjola tahtoisi, että Ihmisen poika saisi kirkon ottamaan kantaa joihinkin Raamatun väitteisiin sekä toisi kunnallispolitiikan korruption suurennuslasin alle.
”Kyllä sieltä fariseukset ja pilatukset löytyy. Olisi kiva saada joku tutkiva journalisti selvittämään harmaan talouden ja poliitikkojen kytköksiä.”
Entä tavoitteleeko hän mainetta? Eikö taiteilija toivo aina tunnustusta?
”Se, pääsenkö Arto Nybergin vieraaksi, ei ole olennainen kysymys. Kuuluisuus ei kiinnosta, mutta haluaisin olla merkityksellinen. Juhlittu kirjailija? Ehkä väärinymmärretty nero on sopivampi titteli”, hän sanoo.
Ovi kolahtaa, ja on aika vaihtaa vahtivuoroa. Pohjola valmistautuu lähtemään Hakaniemeen kuvaamaan vaalivideota, jossa Niko Saarela esittää Paavo-nimistä puheenjohtajaa ja Olavi Uusivirta kavalaa mainostoimiston miestä. Vasemmistoliiton tilaama video tulee Youtubeen tämän jutun ilmestymisen aikoihin. Ihmisen pojan osalta tulokset nähdään vasta ensi syksynä.
kuka
Mike Pohjola on 32-vuotias kirjailija, käsikirjoittaja ja roolipelisuunnittelija. Hän on julkaissut roolipelikirjoja ja romaanin Kadonneet kyyneleet sekä käsikirjoittanut vuoden alussa Turussa esitetyn 1827 Infernal Musical -hevimusikaalin ja Hurjaruuthin Talvisirkus Valon. Pohjolan ja hänen vaimonsa perustaman Pohjola-filmin lyhytelokuva Baabelin metsä palkittiin Prix Europa -festivaaleilla viime syksynä. Pohjola opiskelee TaiKissa elokuva- ja tv-käsikirjoittamista.
himottaa
”Nähdä Eduskunta uudelleen.”
kaduttaa
”Että larppien järjestäminen on jäänyt kaiken muun taiteilun jalkoihin.”
kyrpii
”Se, että media keskittyy kuittailemaan perussuomalaisille sen sijaan, että pureutuisivat oikeisiin poliittisiin kysymyksiin ja rehottavaan korruptioon.”
