17. helmikuuta 2011
Teksti:

Performanssit saivat aikaan hämmennystä viimeksi Ars 83:n aikaan, kun koivistolaisen syrjäisen maan kulttuurieliitti ihmetteli Ateneumissa, miksi länsiberliiniläinen mies ei liiku kahteen tuntiin. Sen jälkeen performanssitaiteilijat ovat olleet taidetapahtumien pakollisia piristäjiä, jotka innokkaasti ryntäilevät lakana päällä oikeiden teosten keskellä.
Aika on todellakin ajanut ohi ihmisten joukkoon ryntäävän performanssitaiteen, kun kaikki julkiset tilat ovat muutenkin täynnä piilokamerakoomikoita, duudsoneita ja katuviihdyttäjiä.
Surullisinta on, että ihmiset saattavat vieläkin häkeltyä, jos Aleksanterinkadulla heiluu mies pakkopaita päällä. Mutta suurin osa ihmisistä kääntää katseensa heti, kun he saavat tietää, että kyse on performanssista. Pyh, sanoo taiteilija ja jatkaa paperisilpun levittämistä. Hänelle riittää, jos edes yksi ihminen pysähtyy kadulla miettimään tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja kuten että öö tota miks kaikilla on niin kova kiire koko ajan.

Performanssitaiteen ammattikorkeakoulutusta yritettiin Turussa, mutta sitten kesken hurmoksen joku pujoparta tajusi kysyä, että mitä helvettiä sinä Heli teet siellä lasten kylpyammeessa morsiuspuku päälläsi.
Turussa yritetään uutta tulemista Performance2011-tapahtumalla toukokuussa. Sitä koordinoi Varsinais-Suomen performanssin läänintaiteilija Leena Kela. Vaikka Kela on Suomen johtavin performoija, on hänenkin esitystensä sisältö tuhtia paskaa. Kela runoilee mikrofoniin, hönkii susidiskoasu päällä, pyytää että hänen päälleen ripotellaan tuhkaa. Hän tekee myös tarvittaessa performanssin klassikot eli pukee vaatteita päälleen.
Oikeat taiteilijat päästävät joskus performanssitaiteilijat esiintymään gallerian nurkkaan, kunhan nyt kaikki muistavat merkitä nimensä vieraskirjaan kävijämäärää lisäämään.
Silloin minun tekisi aina mieli laskea punaviinimuovimuki hetkeksi ja tarttua performanssitaiteilijaa kädestä. Haluaisin ohjata hänet pois ähkimästä sieltä gallerian nurkasta, mutta siitäkö se vasta innostuisi. Ei kannata turhaan antaa performanssitaiteilijalle käsitystä, että hänen teipinsidontaesityksensä herättäisi reaktion.

Näin surkeassa asemassa olevalle taiteenlajille ei viitsi olla liian ilkeä. Onhan performanssitaide saanut aikaan jotain uuttakin. Sen ansiosta yksi nykyihmisen suurimmista peloista on joutua vasten tahtoaan osaksi performanssiteosta.

Tero Paskapää