18. syyskuuta 2009
Teksti:

Helsinki on raunioina. Talot ovat murentuneet alas, pihat muuttuneet louhikoiksi. Nuotiot palavat kerrostaloasuntojen lattioilla.
Suomi on ryhtynyt sotaan. Lapissa se taistelee Norjaa vastaan öljyvarannoista. Helsingin parkkipaikoilla, kauppakeskuksissa ja kaduilla se yrittää estää amerikkalaisten hyökkäyksen julmassa korttelisodassa.
Tällainen on Suomen talvi jossain lähitulevaisuudessa.
Tällaisen Suomen on luonut Teemu Kaskinen, 33-vuotias näytelmäkirjailija, kääntäjä ja syksyn esikoiskirjailija.
Romaanissa Sinulle, yö suomalaiset sotilaat käyttäytyvät niin kuin kuvittelemme taistelijoiden käyttäytyvän jossain kaukana, Bosniassa, Lähi-idässä tai Afrikassa.
Jos suomalaista sotilasta ei huvita taistella, se paistelee lettuja ja popsii pillereitä apteekin varastossa. Vihollista saa kiduttaa ja kuolleisiin kajota.
Mitä tähän voisi sanoa?
Paitsi hyi, Teemu, minkä teit.
”Eiväthän suomalaiset ole sen kunniallisempia sodankävijöitä kuin muutkaan”, Kaskinen puolustautuu.

Tapaninpäivänä 1991 suuri ja mahtava Neuvostoliitto pyyhkäistään maapallolta. Tästä historiallisesta päivästä Teemu Kaskinen ei muista mitään. Ei, vaikka Kaskinen varttui itärajan tuntumassa, Korvenkylässä Imatran kupeessa.
Lama Suomessa syveni, mutta suomalaiset keräsivät vaatteita Karjalan orpolapsille ja matkustivat rajan taakse huoriin.
Ystävyys, yhteistoiminta ja keskinäinen avunanto jäivät historiaan, samoin traumaattiset talvi- ja jatkosodan kokemukset.
Paitsi että eivät jääneet, Kaskinen sanoo. Hänen mukaansa Suomessa ryvetään yhä menneessä. Katseet tapittavat eiliseen.
”On kammottavaa, että nuori kansakunta ei koe oleelliseksi muuta kuin menneet sodat ja 1970-luvun pitkänmatkanjuoksun”, Kaskinen sanoo ja pyyhkii sokerinmuruja Koko-teatterin baarin pöydältä.
Istumme mummolamaisessa baarissa, koska teatterisalin puolella harjoitellaan Kaskisen kirjoittamaa näytelmää Syktyvkarin piru, joka kuvaa Putinin Venäjää absurdin huumorin keinoin.
Ja lähemmäksi Venäjää on Helsingin keskustassa hankala päästä. Baari kun huokuu kadotettua aikaa, edessä virtaa Siltavuorensalmi ja idässä kohoavat Merihaan harmaat palikkatalot.
Venäjä on Kaskiselle, slaavilaisen filologian maisterille, merkityksellinen maa. Hän on opiskellut Pietarissa ja Moskovassa, kummastellut kaupunkien hajua ja kerännyt kirjahyllyyn tyhjiä Stolishnaja-pulloja. Viimeiset kahdeksantoista vuotta hän on hengittänyt venäläistä kirjallisuutta.
Sellainen jättää jälkensä ihmiseen.

”Mitä saavutuksia sulla on nuorena menestyjänä?” tv-juontaja Aleksei Mutkin utelee lavan keskellä seisovalta ressukan oloiselta mieheltä.
Kameran lähikuvassa mies näyttää vaivaantuneelta.
”Olen tuotantopäällikkö…”
Yleisö buuaa.
Koko-teatterin lavalla harjoitellaan Teemu Kaskisen neljättä näytelmää.
Ohjaaja Anna Veijalainen antaa eturivistä ohjeita ja pyytää työryhmää kuvittelemaan tv-studion äänitehosteet, jotka ovat vielä postissa.
Näytelmän päähenkilö on Tommi Liskin esittämä Fima, Syktyvkarin, Komin tasavallan pääkaupungin, kemiankombinaatin tuotantopäällikkö, joka joutuu omituisten tapahtumien keskipisteeseen.
Parhaillaan hän on tv-ohjelmassa, joka päättyy kansalliseen painiotteluun Fiman ja juontajan välillä.
”Halusin kirjoittaa itäeurooppalaista
absurdismia, koska Suomi, luoja paratkoon, on itäeurooppalainen maa. Meillä on jopa itäinen demokratia”, Kaskinen sanoo ja nauraa.
Mutta on tosissaan. Kaskinen vertaa Suomen ja Venäjän poliittista järjestelmää:
”Venäjällä on kolme puoluetta, samoin meillä. Venäjällä nämä kolme puoluetta menevät toistensa kanssa limittäin ja lomittain, jos ne vain saavat olla hallituksessa. Niin myös meillä. Myös Venäjällä asiat tehdään virkamiespäätöksillä ja kansalle esitetään demokratiashowta. Siellä asia tiedostetaan. Suomessa teeskennellään, että emme muka elä näennäisdemokratiassa.”
Kaskinen pyörittelee päätään.
Eikä hän ole ainoa.
Kun Kaskinen vyöryttää Suomen ja Venäjän yhtäläisyyksiä, hänestä tulee mieleen KGB:n agentti, joka vakuuttelee maiden hengenheimolaisuutta.
Olimme samaa maata. Olemme ehkä edelleen.
Harmaassa t-paidassaan ja rennoissa farkuissaan Teemu Kaskinen vaikuttaa leppoisalta tyypiltä, mutta kun häntä alkaa sapettaa, ääni voimistuu saarnaavaksi, kirosanat lentävät ja kädet takovat pöytää.
Näin tapahtuu useita kertoja, sillä Kaskista sapettaa moni asia.
Esimerkiksi Matti Vanhasen hallitus, joka on vienyt politiikasta pois politiikan; toimittajat, jotka eivät osaa kysyä perusteluja poliitikkojen väitteille; yleinen ympäripyöreys joka vaivaa suomalaista kulttuurielämää ja Imatran kaupungin johto, joka on antanut paikallisen yrittäjän tehdä kansallismaisemasta Imatrankoskesta puuhapuiston.
Kaskisella on mielipiteitä – paljon.
Suomen kokoisessa maassa niiden ilmaiseminen voi olla vaarallista. Taiteilija ei voi parjata muita, sillä muuten ajaa itsensä umpikujaan.
Kaskinen aloitti kirjoittamisen elokuvakäsikirjoituksista, koska hän ajatteli kykenevänsä tekemään parempia tarinoita kuin suomalaisissa elokuvissa.
Proosan tekeminen tuntui aluksi mahdottomalta.
”Tunsin nöyryyttä todellisen kirjallisuuden edessä. En halunnut alkaa perushanslankariksi, joita maailma on täynnä. Ajattelin, että jätän proosan minua paremmille”, Kaskinen kertoo.
”Myöhemmin tajusin, että jos en itse
kirjoita mielessäni olevia juttuja, ei niitä kyllä kirjoita kukaan mukaan.”
Elokuvakäsikirjoituksista Kaskinen siirtyi näytelmien pariin. Ei siksi, että olisi innostunut kotimaisesta teatterista, päinvastoin. Hän halusi kirjoittaa näytelmiä, jotka eivät olisi niin mustavalkoisia ja ennalta-arvattavia.
Samasta syystä hän alkoi tehdä proosaa.
Kaskinen vaikuttaa itsevarmalta – voisi myös sanoa, että itserakkaalta.
Eikö häntä huoleta, että ihmiset pitävät häntä leuhkana?
”Sellainen vaara on kai olemassa. Täytyy vain yrittää kirjoittaa tarpeeksi hyviä kirjoja, millään muullahan siitä ei selviä.”

Toistaiseksi miehellä ei ole hätää. Sinulle, yö -esikoinen on saanut kriitikoilta positiivisen vastaanoton.
Sitä ei tiedetä, uppoaako se myös sotakirjallisuushulluun kansaan. Genren kliseitä rikkova tulevaisuusvisio kun poikkeaa perinteisiä partioretkiä kuvanneista reinolehväslaihoista ja jormakurvisista.
Romaani sai alkunsa, kun Kaskinen osallistui kertausharjoituksiin Vekarajärvellä. Hän alkoi kuvitella, mitä oikeasti tapahtuisi, jos harjoitukseen osallistuneet sotilaat joutuisivat tositoimiin, miten suomalainen pullamössösukupolvi pärjäisi pakkasessa ilman kännyköitä, kun valtakunnan kaikki linkkimastot on vedetty nurin.
Ei erityisen hyvin.
Kirjassa sotilaat niskuroivat, säheltävät ja välittävät vain itsestään, ainakin jos uskoo kirjan kertojaa, korpraali Männistöä, jonka läpi tapahtumat suodattuvat.
Eikö Kaskinen usko Suomen iskukykyyn?
”Päinvastoin”, hän sanoo.
Ja räjähtää nauruun.
”Into on jo puoli voittoa, ja olen varma, että intoa löytyy.”
Romaani on hänen mielestään tavallaan terapiakirjallisuutta. Hyökkäys Norjaan on kansallinen projekti.
”Vihdoinkin Suomella on tehtävä, joka yhdistää kansaa, ja vihdoinkin lukija pystyy samaistumaan maahansa. Ehkä. Tavallaanhan se on kauhukuva”, Kaskinen sanoo.
”Suomalaisillahan on traumaattinen kokemus siitä, että emme ole ikinä voittaneet mitään. Siitä kai johtuu, että näin nuori maa rypee menneessä. Ihmisiltä puuttuu jotain, ja se on luultavasti kunnon tasaväkinen hyökkäyssota.”

Teemu Kaskinen on viettänyt epäilyttävän paljon aikaa venäläisen kulttuurin vaikutuspiirissä. Kysytään suoraan: onko mies isänmaallinen?
”Esimerkiksi siinä mielessä olen, että vastustan Fingridin kantaverkon myymistä ja kaikkien Suomen rantojen yksityistämistä”, Kaskinen sanoo.
”Mutta nationalismissa on jotain ellottavaa. En esimerkiksi haluaisi mennä katsomaan Suomi-Venäjä-jalkapallomatsia tai Suomi-Kanada-jääkiekkomatsia.”
Entä mitä mieltä olet yleisestä asevelvollisuudesta?
”Se on ainoa keino pitää armeija jonkinlaisessa moraalisessa kontrollissa.”
No onko sinulle tärkeää, että ruoka on kotimaista?
”Tykkään hyvästä ruuasta, mutta Lidlistä saa parempaa ruokaa kuin S-marketista. Suomalaisten kauppaketjujen tukeminen ei ole isänmaallisuutta, pikemminkin isänmaallisuuden irvikuva.”
Entäs sotaveteraanit?
Nehän saattavat pahoittaa Sinulle, yö -romaanista mielensä.
”Tunnen heitä kohtaan ymmärtämystä
ja kunnioitustakin, mutta melkein niin
kauan kuin muistan, on Suomessa höpötetty siitä, etteivät veteraanit ole saaneet sitä kunnioitusta, mikä heille kuuluu. Miten niin eivät ole? Voisiko joku kertoa, mikä olisi tarpeeksi suuri määrä kunnioitusta?” Kaskinen kysyy ja huitaisee kädellään ilmaan.
Isänmaallisuustesti on päättynyt.
Vielä yksi kysymys: voisitko tappaa ihmisiä, jos Suomi joutuisi sotaan?
”Joo voisin… jos osuisin.”

KVG: Norsu ihailee Aamulehteä

Hakukone paljastaa ilmeiset: Teemu Kaskinen kuuluu teatteriryhmä Hiljaisiin miehiin. Hänen näytelmiään on nähty teatteri Jurkassa, Lappeenrannan kaupunginteatterissa ja Korjaamolla.
Yllättävämpi hakutulos löytyy turkulaisesta kaupunkilehdestä Mobilesta: Kaskisen kirjoittama artikkeli ”Rikosrekisterin omaava sekakäyttäjä-dekkarikirjailija saa paikan”. Se kritisoi suomalaisia dekkareita siitä, että juonen sijaan ne keskittyvät hassuttelemaan tai kantamaan ympäripyöreästi huolta yhteiskunnan tilasta.
Aihe on Kaskiselle ajankohtainen, sillä tammikuussa ilmestyy hänen ja toimittaja Heikki Heiskasen dekkari Norsun vuosi. Kaskisen mukaan sen päähenkilö, Heikki ”Norsu” Norén, on epäsovinnainen ja pelottavan väkivaltainen poliisi, jonka mielestä Helsingin Sanomat on sosialistinen julkaisu ja Aamulehti Suomen ainoa laatulehti.
”Norsu pitää pilkkanaan suomalaisen yhteiskunnallisen dekkarin pääperiaatteita, eli sitä että rakennetaan kohtauksia ulkoa opituista kliseistä ja ollaan lällysti pienen puolella kaikkea pahaa vastaan”, Kaskinen sanoo.
”Toivon toki itsekin olevani hyvän puolella, mutta pitäähän asioita eritellä analyyttisesti. Sama ongelma on suomalaisessa kirjallisuudessa, näytelmissä ja politiikassa. Se on kuin vasemmistoliiton vaalikampanja, jossa kysyttiin, että olethan sinäkin hyvän puolella.”
Kaskinen kertoo silti äänestävänsä vasemmistoliittoa.
”Mutten enkelien tai sydämen vuoksi vaan ihan järkisyistä. Järkeen ei kukaan halua vedota.”

Antti Järvi
Kuva Teemu Granström