03. huhtikuuta 2009
Teksti:

Jo ennen kuin lumet ovat kunnolla lähteneet, kuluneesta lukuvuodesta voi tehdä yhden tilinpäätöksen.
Vuonna 2008 aktivismi tuli yliopistolle.
Toki yliopisto on aiemminkin ollut innokkaiden, teräväpäisten ja vihaisten nuorten ihmisten ajatushautomo, joka tuottaa tiedon lisäksi yhteiskuntaan aatteita ja ideologioita – ainakin välillä ja välähdyksittäin.
Mutta vielä viime keväänä mietin, miksei opiskelijoita juuri kiinnosta yliopisto itsessään. Opiskelijapolitiikka tuntui keskittyneen lähinnä opiskelijoiden sosiaalipoliittisiin kysymyksiin, kuten opintotukeen ja asumiseen. Kiivaimmat ideologiset keskustelut ylioppilaskunnan edustajistossa koskivat usein Unicafen reilun kaupan kahvin tai keskustoimiston ekosähkön kaltaisia, sinänsä toki tärkeitä, mutta kuitenkin loppujen lopuksi kohtuullisen marginaalisia asioita.
Ja yhä uudestaan kaivettiin esiin puuduttava keskustelu siitä, onko ylioppilaskunnan tehtävä olla opiskelijoiden edunvalvontajärjestö, palvelujärjestö vai kansalaisjärjestö.
Nyt koko jaottelu tuntuu turhalta, miltei järjettömältä.

Ekosähköteemoihin ärtyneet toistelivat usein, että opiskelijapolitiikassa pitäisi keskittyä sen ydinkysymyksiin. Viimeisen vuoden aikana ydinkysymyksiin on todella keskitytty.
Keskustelussa on pureuduttu parhaimmillaan koko yliopiston tarkoitukseen: kenen yliopisto on, ja kenen ehdoilla sitä uudistetaan.
Vaikka mielenosoituksia ja valtauksia järjestäneiden opiskelijatoimintalaisten tavoitteista ja toimintatavoista ei edes olisi samaa mieltä, ainakin he ovat pakottaneet yliopistolaiset debattiin – peilaamaan omia ajatuksiaan heidän esittämiinsä ja esittämään itse parempia.
Jokaisen on ollut pakko huomata, ettei yliopistouudistus ole vain hallinnollinen uudistus, vaan monella tavalla korkeakoulumaailmaa ravisteleva mullistus.
Ja siinä mullistuksessa on myös paljon hyvää.

Vielä viisi vuotta sitten opiskelijapolitiikka tuntui olevan aktivistipiirien kirosana. Se tarkoitti tylsää ylioppilaskuntatoimintaa, puuduttavaa byrokratiaa ja tahmeaa kähmintää. Nyt on toisin.
Ehkä yliopistoaktivismin nousu on vastareaktio viime vuosien kehitykselle. Yliopistoa ja opiskelua on haluttu virtaviivaistaa, ja turhista rönsyistä on tahdottu eroon. Opiskelijoilla ja tutkijoilla ei ole ollut entiseen tapaan aikaa haahuilulle, pohtimiselle, ajatusten pyörittelylle ja yhdessä tekemiselle. Sen sijaan aikaa tuntuu menevän kaikenlaiseen raportointiin ja näennäistehokkaaseen puuhasteluun. Mutta mitä tiukemmin ihmisiä yritetään tunkea putkeen, sitä kiivaammin he tahtovat räpistellä ulos.
On hienoa, että yliopistosta keskustellaan pitkästä aikaa huutomerkein.

Veera Luoma-aho